Karkumatka

Marrasmusiikkia

2010-11-01T06:20:00.000-07:00

Perjantai-iltana olin kundiporukalla liikenteessä. Nähtiin Kollegan kanssa uraatekevää, no, kollegaamme, jonka pyöreät päivät antoivat vihdoin periksi illalle yhdessä kaupungin kivoimmista baarikaduista. Pojat vähän ihmettelivät naisasioitteni tolaa (yksi per viikko), mutta minä vaan sanoin olleeni vain normaali vastustamaton oma itseni, kuten aina. Itse asiassa sekä Brasilialainen että Fry molemmat ihmettelivät sängyssä maatessamme, suoraan silmiin katsoen, paljon persoonallisuuteni monia puolia. En minä ehkä ihan tavallinen olekaan, ja kuten olen joskus maininnutkin, käsittääkseni paljon mielenkiintoisempi puheen välityksellä kuin näin kirjoitetun tekstin kautta.

Tekstailin alkuillasta Tirriäisen kanssa, mutta hän ei lopulta liittynytkään seuraamme. Tirriäinen on suomalainen taideopiskelija (sellainen söpö ja aika lyhyt, pitää hiuksiaan pään ympärille pinneilla sykerrettynä ja käyttää isoa kaulahuivia heti kun sellaisessa ei läkähdy – tietänette tyylin). Tapasin hänet yhden suomalaistaiteilijan valokuvanäyttelyssä toipuessani vielä Brasilialaisen kanssa vietetyn yön univeloista. Oli tosi iloinen tavatessaan minut, sillä ei hänkin vastamuuttaneena oikein vielä ollut kauheasti kavereita kaupungista löytänyt. Kun ehdotin (vähän jo rutiininomaisesti) yhteisiä museokäyntejä, halusi hän yllättäen kuitenkin mieluummin jotain 'elävää kulttuuria'. Tämä kuulemma tarkoitti indie-bändien keikkoja. (Kun kysyin, mikä oli hänestä indietä, niin suosikikseen mainitsi The Smithsin... noo...)

Kivaa, kaveri rokkikeikoille! Täällä onkin nyt marraskuussa melkoinen suma lempibändejäni esiintymässä.

Tirriäinen oli alunperin ehdottanut lauantaita, mutta en enää jaksanut uudemman kerran houkutella mitään. Sitä paitsi oli kivaa kerrankin viettää koti-ilta. Tein omia kuvitteellisia mix-tapejani (tsekatkaa last.fm-profiilini) ja katsoin ennennäkemättömiä musiikkivideoita YouTubesta.

Alla yksi ehdoton helmi. Jotta oikeasti jaksaisitte sen katsoa, niin paljastettakoon, että siihen sisältyy vihje siitä, mistä minut löytää...

II vuosipäivä

2010-10-26T07:01:00.001-07:00

Hajonneen digikameran taidekuva nro 1

Kaksi vuotta ja 15 000 kävijää sitten ilmestyi ensimmäinen Karkumatka-postaus. Vuosi ja 12 000 kävijää myöhemmin kerrottiin, miten kaikki alkoi, ja pohjustettiin koko blogin päätös.

Nyt olemme toisen karkumatkani ensimmäisellä pikkukarkumatkalla. Olen siis työmatkalla ties missä skutsissa, kutsutaan paikkaa vaikka Melkeinvenäjäksi. Kieltä ei edes yritä puhua, vaan saa ihan suosiolla selvitä englannilla tai saksalla.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 2

Kaupunki on ensivaikutelmaltaan kiva ja sievä, mutta juuri Karkupaikan makuun päästyään tylsyys iskee kyllä naamalle heti. Onneksi on niin halpaa. Ehkä kannattaa ostaa täältä vastikään harmillisesti seonneen vanhan digikamerani tilalle uusi.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 3

Luppoaikaa tällä reissulla on aika mukavasti, joten seikkailemaan ehtii. En ole kyllä mitenkään erityisemmin yrittänyt, vaan enemmänkin ajoni on käynyt tuulen voimalla.

Saapumispäivän illan päätteeksi kollegaporukan juhlijoita oli aina vain vähemmän, kunnes jäljelle jäivät vain minä ja lyhyttukkainen ja pilkesilmäkulmainen Fry. Aika pian homman nimi oli aika selvä: välillämme oli magneettisuutta. Kun hän saattoi minut majapaikalleni, jäimme suutelemaan toisiamme parkkipaikalle reiluksi tunniksi. Kello 5:15 petiin.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 4

Toisena iltana päädyimme lähelle hänen kotiaan, ja taaskaan meitä ei meinannut saada irti toisistamme. Todella poikkeuksellinen oli keskinäinen vetovoimamme, molemmat sitä ihmettelimme. Paras suutelija miesmuistiin.

Hänen kotiinsa emme voineet mennä, ja minunkin majapaikkani yövieraspolitiikka vähän mietitytti.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 5

Maanantai-iltana istuessamme ravintolan viimeisinä asiakkaina kolmantena pyöränä lähes tyhjä, viilennystonikassa pyyhkeen alla makaava pinot gris -pullo, sanoi hän valmistautuneensa maksamaan yöstään huoneessani. Noista sanoista alkanut fyysinen reaktio laukesi vasta pari tuntia myöhemmin Sigur Rósin ( )-levyn soidessa soundtrackinä. Pitkitetyn nautinnon nautinnollisuus.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 6

Paitsi, että Sigur Rós kuulemma liikkui niin sietämättömän korkealla, että piti vaihtaa johonkin muuhun. En siinä äkkiseltään keksinyt sitten muuta kuin The xx. Jep, samaa kuin mitä Brasilialaisen kanssa peuhatessa tasan viikkoa aiemmin kuunneltiin.

Brasilialaiseltahan oli tullut viesti, ettei halua lähteä rakentamaan nyt mitään. Vaikka pääsisin luokseen erittäinkin halvoilla lennoilla, ei se ollut hänestä hyvä idea.

Ehkä hän on oikeassa, mutta jos me kerran niin hyvin viihdyimme toistemme seurassa, niin miksi sitä aikaa ei voisi viettää enemmänkin? Hän sanoi olleensa valmistautunut seikkailuun, mutta kohtaaminen minun kanssani oli odottamattoman voimakas ja syvä. Sitä suuremmalla syyllä. Sanoi haluavansa kuulla muista museokäynneistäni, ja ehkä itse tulevansa tässä lähiaikoina mahdollisesti käymään Karkupaikassa.

20 tuntia

2010-10-22T01:52:00.000-07:00

Järjettömän kaunis ja sivistynyt nainen oli siis pyytänyt treffeille. Mahassa tuntui kummalliselta. Olin aavistuksen ylipukeutunut ja kahdeksan minuuttia etuajassa. Hyvä, ehdin käydä vielä pankkiautomaatilla ettei käteinen pääsisi loppumaan nolosti kesken.

Takaisin tasan klo 16:59 kohtaamispaikalla. Kellot voi vielä tarkistaa minusta. Löysin hänet istumassa viettävällä aukiolla lukemassa kirjaa täsmälleen kahden katusoittajan puolivälissä. Oli vähän outoa tavata tällä tavalla uudestaan (klo 17:00), kun edellinen kohtaaminen tosiaan tapahtui metromatkan aikana, mutta ensivaikutelma olikin tosi luonteva ja kaverillinen. Liput vaan ja sisälle.

Tajunnanräjäytys alkoi melkein heti, sillä Brasilialainen halusi ensiksi näyttää lempiteoksiaan museon peruskokoelmista. Olimme molemmat käyneet museossa aiemminkin, joten tilanne oli aika hauska pystyessämme teosten kautta tutustumaan toisiimme.

Ensimmäisenä suosikkinaan esitelty abstrakti maalaus ei pysynyt paikallaan, sitä ei pystynyt havaitsemaan kerralla, se heitti katsetta koko ajan ympäri itseään, siinä oli rytmiä. Toinen teos oli melko eksistentialistinen puuveistos, joka hänen mukaansa käsitteli jotenkin sitä, kuinka sitä on kuitenkin lopulta aina yksin, erillinen entiteetti, ja pelkoa pystyi katsomaan silmästä silmään. Uhka – jättimäinen kiila – meni vähän ohi veistoksen ihmishahmosta.

Brasilialaisen puhe oli jännästi vaikeaselkoista, vaikka se käytti ihan tavallisia sanoja; kuin keskustelu vaikkapa huippuälykkään filosofin tai silmäsi avaavan professorin kanssa. Oikeastaan tuo nimimerkki Brasilialainen tuntuu vähän huonolta, sillä kymmenisen Euroopassa asutun vuoden jälkeen (joista seitsemän Pohjoismaissa!) mielikuva leveälanteisen tempperamenttisesta sambatytöstä menee reippaasti pieleen. Jos en olisi jo käyttänyt tässä blogissa nimimerkkiä Täydellinen, käyttäisin sitä nyt.

"Who are you?", kysyin häneltä ensimmäisen, mutta en lainkaan viimeisen kerran näiden 20 tunnin aikana. Tunnit, jotka vietimme valvetilan katkeamatta yhdessä. Unelta se tosin tuntui enemmän kuin valveelta.

Olin Norjalaisen jälkeen jokseenkin varautumaton ja latautumaton ihastumaan, joten seurasin tapahtumia aluksi melkein kuin sivusta. Tämä tuli vieläpä niin äkkiä. Nainen kuin unelma, kaunis ja intellektuellisti kiinnostava, ystävällinen ja luokseenvetävä. Siinä hän on edessäni, nauraa jutuilleni ja olemme kuin hyvinkäsikirjoitetussa elokuvassa, jota katsoessa vaan ajattelee, että ei tuollaisia asioita oikeassa elämässä ketkään osaa noin nopeasti keksiä sanoa. Ja Karkupaikka elokuvahistorian pisimmän oton majesteettisen-romanttinen backdrop.

Hyviä asioita hänessä on niin paljon. Kaikki on oikein.

Jopa hänen uransakin on kiinnostava ja sillä tavalla lähellä omaani että ymmärtäisimme ja nauttisimme toistemme työtehtävistä ja osaisimme toisiamme tukea.

Ja se sininen neule hänen päällään oli tosi kivan näköinen, sopivasti ihonmyötäinen.

Kaksi ja puoli tuntia suhahti ohi kuin ohimennen, ja kävelymme konserttipaikalle venähti pahemman kerran. (Kuten minäkin, hänkin suosi kävelyä metron sijaan.) Kollega odotteli vähän hämmentyneen näköisenä teatterisalin edessä kun lopulta saavuimme paikalle aivan viime hetkillä. Lippumme oli parvelle, jossa jalkatilaa oli naurettavan vähän. Tuhatvuotisen musiikin soidessa jouduin pakostakin painautumaan varsin lähelle Brasilialaista. Hän sanoi jälkeenpäin, että oli halunnut ottaa minua kädestä kiinni. Ajattelin ihan samaa, mutta ei sellaista vaan tehdä, eihän?

Konsertista syömään. Ruokia ja viinejä valitessa paljastui, että hän on työskennellyt opiskeluaikanaan viinien parissa, ja päädyimme juttelemaan niistä pitkällisesti ja Kollegaa turhauttavasti useamman kerran illan aikana. Hassusti olimme molemmat Kollegan kanssa kuulevinamme hänen eräässä sivulauseessa mainitsevan poikaystävän. Brasilialaisen pysähtyessä pummimaan vessassakäynnin eräästä hostellista keskustelimme vielä asiasta nopeasti. Kollega vakuutti olleensa jo menossa kotiin, ellei tämä musertava tieto olisi kouraissut minua.

Jossain vaiheessa kaupungin läpi kävellessämme ja lähes katketaksemme nauraessamme sitten tuntui, etteivät kaikki menekään koteihinsa. Juuri lähestyessämme janoissamme irkkubaaria, mainitsi Kollega sivulauseessa uudestaan tämän poikaystäväasian. Tähän Brasilialainen ihmeissään, ettei hänellä toki ole poikaystävää. Kävelin heidän takanaan suu auki ainakin kolmen korttelin verran, ennen kuin pystyin taas puhumaan.

Brasilialaisen majapaikalle jatkoille. Vastapäisestä 24h-kioskista pullo valmiiksi viilennettyä valkoviiniä. Soitin iPodistani suosikkibiisejäni laidasta laitaan, ja useimmat kolahtivat. Brasilialainen kaivoi väliin omia suosikkejaan soimaan, ja valinnat olivat hämmentävän eklektisiä. En tiennyt juuri ketään muuta naispuolista, joka pitäisi samoista. Lisäksi hänen kykynsä eritellä kuulemaansa oli melko ällistyttävä.

Kollega lähti ensimmäisellä metrolla kotiinsa, kun minä satuin juuri sytyttämään tupakan parvekkeella. En siis voinut lähteä samaan matkaan. Laitoin The xx:n soimaan, eikä se tuntunut sopimattoman siirappiselta siinä vaiheessa, ei lainkaan.

Aamun jo sarastaessa istuimme sängyllä hänen farkkujalkansa sylissäni ja avauduin. Sanoin, kuinka mieletön tyyppi hän minusta on, ja kuinka älytöntä oli, että hänen piti lähteä lentokentälle noin viiden tunnin kuluttua. Hän hymyili ja sanoi, että ei tuollaista kannata miettiä, siihenhän vain tuhraantui aikaa. Otin häntä kädestä kiinni, tulin ihan viereensä istumaan ja suutelimme. Teimme siinä sitten kaikenlaista muutakin mukavaa.

Leukansa olkapääni tasalla, eli aika pitkä. Korvikset, ei kaulakorua. Housut. Kaikkiruokainen. Mustat alusasut. Tummanruskeat hiukset. Tosi nätti suu, hymynkareet suupielissä ja söpöt etuhampaat.

Lentokenttäjuna vaihtui taksiin ("että voidaan olla näin vielä tunti"), ja lopulta päätimme, että minä lähden saattamaan niin pitkälle kuin ilman lippua pääsee. Kello oli kymmentä vaille 11 kun hyppäsimme kyytiin, ja lennon oli määrä lähteä puoli yhden maissa. Plan B:tä (=minulle nukkumaan) suunnitellessamme toivoimme jo molemmat, että hän myöhästyisi lennoltaan. Näin olisikin tapahtunut, mikäli lento ei olisi ollut puolisen tuntia myöhässä.

Check-init olivat jo kaikki sulkeutuneet, mutta pleksin läpi näin, kun hän tuli vielä sovitusti vilkuttamaan, että oli saanut lipun. Hänen huulensa sanoivat "thank you", mihin vastasin samoilla sanoilla ja lentosuukolla.

Sitten hän oli poissa ja menin ulos tupakalle. Tyhjä, leijuva olo. Junassa iski väsymys 28 tunnin valvomisen jälkeen. Tuntui, että näistä 20 viimeistä muodostivat elämäni toiseksi tärkeimmän ihmissuhteen 4,5 vuoden avoliiton jälkeen.

Olen edelleenkin melko varma, ettei tämä karkumatkaelämä voi olla todellisuus.

Hassua muuten sikälikin, että kirjoitan tätä lentokentällä maassa, jossa en ole koskaan lentokentän ulkopuolella käynyt. Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.

Kavorka

2010-10-20T01:52:00.000-07:00

"Kymmenen kynttä valkosipulia, kolme neljännesgalloonaa viinietikkaa, kuusi unssia…"

Lauantaina oli alunperin tarkoitus nähdä perjantaina Kollegan kanssa tavattua Brasilialaista, jonka mainitsinkin jo ohimennen. Näyttävä, kaunis ja hyvinpukeutuva nainen, jonka kategorisoin heti mielessäni osastoon Out of my League. Oli lyhyen metrorupattelun perusteella yllättävän maanläheinen, mukava ja kiinnostunut/tava. Tiesi minut yhden työni kautta, mikä oli aika yllättävää mutta mairittelevaa. Tuli vielä muistaakseni jo samana iltana ystäväpyyntö Facebookin kautta, mikä on jotain mikä yleensä jää tällaisissa tilanteissa minun tekemäkseni (jep, salapoliisityö on kivaa :)). Ajattelin, että hän saattaisi olla hyvä kontakti töiden kannalta tulevaisuutta ajatellen ja että hän vain varmastikin ajatteli samoin.

Järjestelimme Kollegan kanssa lauantaisuunnitelmia koko porukalle. Paljastuikin, että Brasilialaisella oli kuulemma jo muita suunnitelmia lauantaiksi, ja sunnuntaiksikaan emme Kollegan kanssa oikein löytäneet mitään sopivaa. Bongasin yhden kiinnostavan konsertin maanantai-illalle, ja niinpä pistin Fb:n kautta ryhmäviestin liikenteeseen.

Kollega sai lopulta kämppiksensä Srilankalaisen mukanaan lauantain baarikierrokselle, ja tämä osoittautuikin tosi mukavaksi tyypiksi, ainakin juuri tuollaiseen aktiviteettiin. Leikkikaveriainesta, kuulemma hiljattain eronnut ja kaupunkiin muuttanut kosmopoliitti. Pistin pari syvällistä, yllättävää ajatusta keskustelun joukkoon ("eikö nää meidän mukavat globalisaatiobileet johdonmukaisesti loppuun vietynä – muistakaamme kanttilaisen kategorisen imperatiivin – johda massiiviseen kulttuurikatastrofiin?"), ja sitten tietenkin pari vähän överiä viittausta menneisiin kommelluksiini pari drinkkiä myöhemmäksi ("ei kannata hakata kiveen ennakkoluulojaan ihmisen seksuaalisesta suuntauksesta: itsekin sain kerran tuta ihollani kuinka lesbopari koostuikin kahdesta biseksuaalista… muttaeisiitäsenenempää"). Kollega kiitteli jälkikäteen, että mukavaa oli.

Kummempia ei kuitenkaan tapahtunut (suomalaisesta on kuitenkin vähän outoa, että koko ilta kestää vaan semmoiset neljä ja puoli tuntia!), vaikka yritin houkutella kämppiksiä yöbussinsa sijaan viinijatkoille parin korttelin päässä olevaan kotiini. Ymmärrettävää, kun ovat kämppiksiä, että rintamalinja pitää. Aiemmin, Srilankalaisen käydessä vessassa, nauroimme Seinfeldinsa tuntevan Kollegan kanssa jo kaikille cosmokramermäisille tilanteille, joihin saattaisin hänet altistaa mikäli rupeaisin käymään hellissä merkeissä Srilankalaisen vieraana kämpillään.

Sunnuntaina siivouksen lomassa sain Brasilialaiselta vastauksen ryhmäviestiini, mutta hän vastasikin vain minulle. Oli menossa ennen illan konserttia tsekkaamaan yhden taidenäyttelyn, ja kysyi halusinko tulla mukaan. Hän myös tarjoutui varaamaan konserttiliput, sillä kommentoin moisen puhelinkeskustelun käymistä paikallisella kielellä hymiöllä ":o". (Netitse asiaa tässä kehitysmaassa ei näköjään voinut hoitaa.)

Kerroin Kollegalle, että minulla olisi sitten näemmä treffit Brasilialaisen kanssa. Tuomittuaan minut ensiksi toivottomaksi häntäheikiksi (Norjalaisen yökylästä oli hädin tuskin viikko) Kollega pelkäsi olevansa konsertissa "niin viides pyörä". Itse arvioin taidemuseokäynnin olevan romanttisuuden kymmenportaisella akselilla sellaista kakkosen luokkaa (kohteliaisuudesta alakanttiin tosin). Lisäksi puolustauduin sillä, etten ollut juuri muuta tehnyt kuin hyväksynyt ystäväpyynnön.

Minkäs minä kavorkalleni voin, vitsailin.

Ihastuksen kriteereistä

2010-10-17T01:24:00.000-07:00

Roscharchin vähemmän tunnettu ruoholäiskätesti (ihan selvästi jalka tossa etualalla, eikö olekin?)

Perjantai-ilta oli aika leppoisa, tai oikeastaan loppui siinä vaiheessa kun se alkoi nousta lentoon. Olin minua jonkin verran nuoremman Kollegan kanssa liikenteessä. Vikatikin jälkeen löysimme mukavan rennon (ja kohtuullisen hintaisen) paikan, jossa vapaana olevan pöydän vasemmalla puolella istui käsittämättömän kaunis nainen.

Kollega istui naisen viereen, josta saattoi haistaa hajuveden, minä taas paikan josta hänet saattoi nähdä. Vedin kaiketi pidemmän korren, sillä kohta poikaystävä istui heidän väliinsä. Sitten he poistuivat. En koskaan saanut tietää, miltä hän tuoksui. (EDIT: Kyseessä oli siis todella poikkeuksellisen kaunis ihminen, siitä meidän hieman omituinen käytöksemme.)

Mukavaa rentoa miehistä jutustelua. Kollegalla on kotimaassaan eräs ihastus, josta tenttasin Karkumatkan Klassiset 25 Kysymystä Ihastuksestasi samalla huomaten, kuinka oikealla olevan pöydän blondi kuunteli keskusteluamme. Kysymyssarja oli näennäisen rakennettu (vähän à la Bernard Pivot / James Lipton), vaikka tietenkin improvisoin koko jutun.

Näytä suhteessa itseesi kuinka pitkä hän on.
Käyttääkö hän koruja? Tarkennus: kaulakorua, ristiä tai sensellaista?
Käyttääkö hän etupäässä hametta vai housuja?
Onko hän kasvissyöjä?
Minkävärisiä alusasuja hän suosii?
Minkäväriset hiukset hänellä on?
Onko hänellä nätti suu?
jne. (en muista enää! Muistan vain, että olin hyvin tarkka tarkentavien kysymysten kanssa.)

Silmäkulmasta näin, kuinka naapuripöytäläistä naishenkilöä huvittuneisuudella kiinnosti se, mistä toinen mies on kiinnostunut toisen miehen ihastuksessa. Ikään kuin yritin hyväksyä ihastuksen tenttaamalla keskeiset kriteerit. Nostin maljan naisen suuntaan, ja Kollega aloitti keskustelun. Nainen paljastui lontoonsuomalaiseksi, jolla oli espanjalainen poikaystävä mukanaan. Vaikuttivat hauskalta seuralta, ja tietenkin oli hassua törmätä täällä tuolla tavalla sattumalta suomalaiseen. Kollegalta oli korvat pudota päästä kunnellessaan puhettamme.

Juuri tuollaisesta tapaamisesta saattaa luoda uusia kontakteja tai vähintään hauskan illan. Saatoin haistaa sen. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin Kollegan kanssa kumonneet jo tarpeeksi monta sangriakannua siihen nähden, että aiemmin päivällä tapaamamme kuvankaunis Brasilialainen ja hänen toistaiseksi näkymätön ystävänsä eivät olleetkaan juuri saapuneen tekstarin mukaan jatkamassa iltaansa meidän suuntaamme enää tuona iltana. Kollega tähtäsi vielä metroon ja minä kävelin tupakoiden kotiin, ihmetellen illan päättymistä näin absurdisti: ensinnäkin kello oli vasta 00:55, ja toiseksi olin ihan oikeasti päihtynyt (en yleensä tule juurikaan humalaan).

Välitila.

16 again

2010-10-16T02:55:00.000-07:00

Pidempään kytänneet muistanevat vanhan obsessioni kuvata lukua 16?

No, päätin alkaa ottaa lisää 16-kuvia uudesta karkupaikasta. Tiiraikaahan, aprikoihaahan, arvailkaahan...

Tästä portista kuljettiin salaiseen puutarhaan

Tästä portista sujahti näppärästi auto

Tästä portista taas ei kuljettu illalla mihinkään

Double 16... all the way... so intense... what does this MEAN?

Jatkoa seuraa...

Erään tarinan päätös

2010-10-15T02:35:00.000-07:00

Halasimme melko täyden metron ovien välissä. Suutelin hänen hiuksiaan. Katseemme kohtasivat vielä ihmismassan keskeltä nopeasti, kun metro ohitti hänet. Sitten hän oli poissa.

Tervetuloa toivottava asema muka. Tervemënoa.

Varjomme. Norjalainen lukee matkaopaskirjaa, minä salakuvaan

Viimeinen päivämme alkoi niin, että minä saavuin kohtaamispaikkaan myöhässä. Siis jälkeen hänen, jonka nimestä saa osuvasti En attendant Godot -mukaelman. Myöhästymiseni syy oli pitkäksi venähtänyt Snow Leopard -asennus, mutta hän ehkä ajatteli muuta.

Kiertelimme hän opaskirjan kiertokävelyreitin tunnollisena kartturina kaupungin sitä kylämäistä aluetta, joka on samalla ehkä sekä se kliseisin että romanttisin. Valo tuona päivänä oli oivallinen, ja paikka kieltämättä säilyttänyt ainakin kylämäisyytensä jos ei muuta. Turisteja täynnänsä oleva pikkuaukio sai minussa aikaan lähes fyysisen pahanolon tunteen, sillä tilanteen kontrasti siihen, mistä paikka oli alun perin noussut kuuluisuuteen oli lähes irvokas. "Sä ootkin tollanen herkkis", kuulin ystäväni Connoisseurin äänen päässäni. Mietin ääneen, onko paikka edelleen samasta syystä kuuluisa ja tukossa vielä sadan vuoden päästä, vai onko se tuolloin jo tunnettu vain siitä, että siellä käy niin paljon turisteja. Vai mitä tälle tapahtuu, onko tämä kupla kestävä vai voiko tämä tämmöinen vaan …loppua?

Alueen rauhallisemmasta kolkasta löytämämme kahvila-ravintolan tuulettomalla terassilla oli ihoa polttava helle, enkä voinut kuin ihmetellä aamulla lukemiani uutisia Suomen lumimyrskyistä. (Eilen kuulin jopa Helsingissä sataneen lunta!) Olen todellakin siirtynyt toiseen rinnakkaisuniversumiin. Pohdin ääneen, mahdoinko olla todellisuudessa vain letkuissa jossakin helsinkiläisessä sairaalassa.

Kruunasimme kaupunginosakierroksen piipahtamalla seksikaupassa, minkä jälkeen pistäydyimme vielä eräällä melko kuuluisalla hautausmaalla. Sitten metro keskustaan, sillä eräs 16 ikkunan optinen nähtävyys siellä olisi koettava auringon alkaessa laskea. Mutta juuri sinä päivänä tuon paikan piti oli suljettu. Mainion suunnitelman peruuntuminen oli paha takaisku, se suisti hyvän flow'n pois raiteiltaan. (Blogi ei olisi blogi ilman yhtä 'mixed' metaforaa, mitä käsitettä en osaa näköjään edes suomeksi kirjoittaa. Tarina ja kerrontatapa eivät voi kuitenkaan lampsia kellokaulaisen, maksetun lehmän kanssa ojaan käsi kädessä, joten jatkamme kuin mitään ei ol...)

Päädyimme kävelemään puolisatunnaisesti kohti etelää, ja etsimään ruokapaikkaa. Puolisatunnaisuus on onnistuessaan mahtavaa: löysimme muun muassa hienoja sarjakuvaliikkeitä ja törmäsimme erääseen ainakin näin suomalaiselle melko erikoiseen ja äänekkääseen yhteisöllisyyden tapaan kulkueen muodossa. Mutta itse ruokapaikan etsiminen oli turkasen hankalaa, sillä mikään ei oikein vaikuttanut sopivalta, minkä lisäksi olimme vielä hieman väärään aikaan liikenteessä. Kävelimme kilometritolkulla useita tunteja.

Lopulta paikan valittuamme aloin havahtua hiljalleen kasvaneeseen turhautumiseeni hänen persoonaansa kohtaan. Kuten heti hänet esitellessäni sanoin, on hän ulkonorjalainen. Viimeiset 11 vuotta asunut eri puolilla Yhdistynyttä kuningaskuntaa (UK), mikä teki hänen persoonastaan – ainakin minulle – omituisesti januksenkasvoisen. Välillä puhdas, taiteista kiinnostunut ja vartalossaan ihanan luonnonlapsimaisesti viihtyvä Norjalainen, välillä hieman rivoja puhuva, pinnan alta kyynistynyt, tupakoiva ja huonosti meikannut Britti. Sanoin jopa hänelle, että "sunnuntaina siinä sillankaiteella istuessamme kun laitoin sen sormuksen sormeesi, silloin olit tosi norjalainen, tänään olet enemmän britti". Mutta nuo kasvot saattoivat muuttua paljon nopeamminkin kuin päivä kerrallaan, ja brittiläisyydessäänkin oli paljon kivoja puolia. Seksikaupasta hautusmaalle kuvasi hyvin tätä, vaikka edellä mainittu oli hänen, jälkimmäinen minun ideani.

Hänen loittoneva selkänsä

Nyt kun tapahtumista on kulunut pari kolme päivää, olen miettinyt turhautuiko hän siihen, etten tehnyt aloitetta silloin kun se tuntui niin luonnolliselta. Vai onko tämä vain miehistä oispitänyt-morkkista. Tein kuitenkin aina vain niin kuin oikealta tuntui. Lukiessamme karttaa tai matkailuopaskirjaa tulimme aina vähän turhan lähelle toisiimme, mutta mitään muuta merkkiä en häneltä saanut. Hän ei koskaan katsonut liian pitkään silmiin, eikä ainakaan silloin kun emme keskustelleet.

Yhtä kaikki, lupaavastipa tuli saatua uusi karkumatka alkuun.

Ja katso: perjantai on käsillä.

Kenkäshoppailua ja romanttisia tunnelmia

2010-10-13T02:32:00.000-07:00

Nyt hän on poissa, ja ehdin päivittämään tapahtumat päivä kerrallaan.

Maanantaiksi olimme sopineet tapaamisen klo 13 erään ison puiston laidalla olevan pikkumuseon pääoven eteen. Olin tavoistani poiketen myöhässä. Lopulta saapuessani paikalle viittä yli yhden sain tekstiviestin. Hänen sunnuntaiaamuna pikaliimatun oikean kenkänsä pohja oli irronnut ja hänen pitäisi desperately ostaa uudet. Tulisi kuitenkin ensin minun luokseni, mutta ainakin 15 minuuttia myöhässä. MacGyver-tytön viritys oli pettänyt.

Tapasimme viimein puolen maissa, ja randomisti kadulla tapaamansa ihmisen neuvoa noudattaen päädyimme ostamaan kengät kotikulmiltani. Guinnessin sedät olisi pitänyt kutsua paikalle, sillä (onnekseni) varmaankaan ikinä ei ole tyttöihminen ostanut kenkiä yhtä nopeasti. Kengät olivat vieläpä yllättävän halvat, mikä yhdessä korkeiden ravintolahintojen kanssa selittänee, miksi ihmiset ovat täällä niin hyvinpukeutuneita mutta laihoja.

Uudet kengät ja vähän hametta

Kun kerran olimme kulmillani ja oli lounasaika, vein hänet Lähi-idästä kotoisin olevan herkun äärelle, minkä jälkeen nappasimme vielä kaupungin parhaaksi mainittua italialaista artesaanijäätelöä lähikadulta. Juttelimme puiston penkillä pitkään ja vähän kaikesta. Huomasin, että osa hänenkin sivistystään oli myös tarvittaessa osata olla härskisti kaksimielinen. Tässä vaiheessa oli jo selvinnyt, että hänen lentonsa todellakin viivästyisi päivällä.

Palasimme metrolla museoon katsastamaan näyttelyn. Hän pyyhälsi näyttelyn läpi ihmeen kiireesti; noita majesteettisen isoja, koko näkökentän peittäviä silti herkkiä maalauksia olisin katsellut pidempäänkin. Lähdimme ulos aurinkoon juomatauolle, joka venyi yli museon sulkemisajan, ja kävelimme matkalla olevat puistot tsekaten kohti erästä modernin ajan pyhättöä. Hän totesi kuitenkin siellä olevan näyttelyn liian kalliiksi, joten menimme huvittamaan itseämme museon kauppaan. Siellä olikin mahtavia esineitä, mistä oma suosikkini oli ehkä katosta ripustettava kukkaruukku, johon kasvi asetetaan ylösalaisin.

"Pitäisin mistä vain, joka on tehty tuon väriseksi" (yksityiskohta eräästä näkemästämme maalauksesta)

Tässä vaiheessa kello oli 20, ja Matkustaa Ilman Latureita muisti sulkeneensa puhelimensa tuntikausia sitten säästääkseen akkuaan. Sanoi joutuvansa soittamaan yhden puhelun. Seurasi todella omituinen puolituntinen, jonka aikana kävin vessassa, katsastin perusteellisesti rakennuksen kirjakaupan, yritin päästä vapaaseen langattomaan nettiin, ja joka välissä katsoin nahkatakkisen tytön puhuvan puhelimeen, täysin poissaolevana ympäröivästä maailmastaan. Katse luotu vähän alaspäin, välillä viittoi kädellään kuin kapellimestari aksentoiden sanojaan.

Kun puhelu oli viimein loppunut, huomasi hän kadottaneensa minut. Hän käveli punkstaramaisesti käsilaukkuaan lähes maata pitkin raahaten kohti kirjakauppaa, kunnes huomasi minun seuraavan perässä.

"I feel like I just had a boxing match", hän kertoi. "Was it a knockout?" -kysymykseni jäi ilman vastausta.

Istuimme ulkona juttelemassa turvallisen matkan päässä kansanjoukkoa villitsevästä katumuusikosta. Hän kertoi siitä, mistä en ollut uskaltanut kysyä. Oli juuri noin pari viikkoa aiemmin "jokseenkin eronnut" poikaystävästään, ja homma oli vielä vähän epäselvä. Hän olisi halunnut jatkaa, mutta ensivaikutelmaltaan ei kovin viisaaksi ristimäni poikaystävä ei halunnut enää olla yhdessä. Hän sanoi, ettei halua taistella. Yritin sanoa jotain, ettei tosi rakkauden eteen tarvitse taistella, mutta tiesin olevani jäävi antamaan mitään neuvoja hänelle tässä asiassa.

Kysyin, oliko hän nähnyt elokuvat Before Sunrise ja Before Sunset. Muisti häävisti ("onko se se, jossa on Ethan Hawke?"), ja sanoi jotain latteaa siitä matkiiko elämä elokuvaa vai elokuva elämää. Realistisia elokuviahan ne, totesin, ja kerroin, kuinka tämä meidän välinen vaan muistuttaa minusta ihan älyttömän paljon näitä elokuvia. Mainiossa paikallisessa ravintolassa syödessämme sovimmekin tapaavamme myöhemmin jossain toisessa vastaavassa suurkaupungissa.

Illallinen oli tosi mukava, meillä oli hauskaa koodata ruokalistaa, nauraa turistioppaan muka-foneettisille ohjeille ääntää paikallista kieltä (mikä näyttää amerikkalaisen aksentin translitteroinnilta) ja arvuutella mitä el(ä)imiä eteemme saadut ruokalajit lopulta olivatkaan. Tyttö oli naurava ja onnellinen, minä tähän asiaan tyytyväinen.

Illallisen päätteeksi saatoin hänet metrolle, missä halasin häntä ensimmäisen ja toiseksi viimeisen kerran. Sanoin, että olisi aina tervetullut poikamiesyksiööni (inside-tsoukkimme mukainen lyhenne P.B.P.), mihin hän vastasi angloamerikkalaisen leveästi kohteliaisuus vastaanotettaessa thank you.

Hyvää yötä, ja nähdään Siellä-ja-siellä klo 11. Huomenna olisi viimeinen päivämme yhdessä.

...jatkoa edelliseen

2010-10-10T15:02:00.000-07:00

(...jatkoa)

Siinä oli tilaisuuteni. Kitaraa joskus nuoruudessa soittaneenakin, ja näillä ei ollut mihinkään kiire.

No ei kai. Kävelin kotiin ja join pari olutta. Karkumatka fail.

Eräänlaisen mojitopirtelö-drinkin tuopinpohja

Seuraavana päivänä heräsin vasta puolilta päivin nukuttuani noin 12 tuntia. Samaahan tapahtui edellisellä karkumatkalla: pystyin nukkumaan aivan määrättömästi. No, juuri ennen lähtöä olin saanut ison, vuosia valmistellun kansainvälisen projektin kunnialla päätökseen, joten nyt saikin vähän vetää henkeä.

Päätin tarvita ostaa uuden Magic Trackpadin Mac-työpisteeseeni, sillä unohdin hiiren taktisesti kotiin. Laite, jota olin kaivannut jo tuota hiirtä ostaessa, mutta jota ei ollut vielä saatavilla.

Paikallista Apple Storea etsiessäni pysähdyin hetkeksi lukemaan karttaa, vaistomaisesti lähelle kaunista naishenkilöä. Toinen naishenkilö tuli pyytämään häneltä tulta, mihin hän totesi itsekin tarvitsevansa sytytintä. "I have a light, for both of you", sanoin heille pilke silmäkulmassa ja tarjosin molemmille vuorollaan kipinän edellisenä iltana ostamallani sosiaalistumissytkärillä. Siis vanhanaikaiseen tyyliin, jossa minä käytän sytkäriä, mutta nainen kietoo kätensä käteni ympärille tuulensuojaksi, teen aina niin.

Jotenkin jäimme sen ensimmäisen naishenkilön kanssa siinä sitten juttelemaan vähän niitä näitä. Paljastui ulkonorjalaiseksi. Oli juuri saapunut kaupunkiin ja tarvitsi kaupunkioppaan. Sanoin etsiväni läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevaa Apple Storea, siellä olisi takuulla kirjakauppakin. Lähdimme yhtä matkaa etsimään tuota kauppakeskusta, joka löytyikin vähän kafkamaisen aarteenetsinnän jälkeen hämmästyttävästi lopulta erään merkittävän nähtävyyden alta.

Jotenkin siitä päädyimme museoon (taidealoja opiskelleena mahtavaa seuraa!), museosta baarikierrokselle (edellisenä iltana tsekkaamani paikat ja drinkit!), ja baarista lopulta kämpälleni (viimeinen metro meni alta, mutta minullahan on aina viiniä ja pikkupurtavaa vierasvarana!). Keskustelua kaikesta Yo La Tengosta ja Sigur Rósista poststrukturalistiseen filosofiaan. Ihana neljältä yöllä täkin alla puhuessaan yhä vain väsyneemmällä äänellä, kaunis nukkuessaan puoli kymmeneltä aamulla.

Lähti 10.10.2010 klo 10:10 vaihtamaan hotellillaan vaatteet ja eikun parin tunnin päästä uudelle museokierrokselle, sitä varten kun oli kaupunkiin tullut. Vietimme eräässä joenrannan museossa yhteensä viisi tuntia, mitä nyt välillä kävimme ulkona auringonpaisteessa syömässä sämpylät. Niitä mussuttaessamme ja häneen yhä enemmän ihastuessani jouduimme huijausyrityksen kohteeksi. Mies pysähtyi kohdallemme, oli löytävinään sormuksen maasta kohdaltani, kysyi oliko se minun, ei saanut sitä mahtumaan omaan sormeensa, ja lahjoitti sen minulle. Vaikka Norjalaiselle annettavaksi; "onnea teille kahdelle". Pujotin romanttisen suurieleisesti sormuksen vasemman käden nimettömäänsä, minkä jälkeen sormuksen tarjonnut mies tuli kerjäämään rahaa "kokikseen". Tajusimme heti kupletin juonen, palautimme sormuksen miehelle ja lähetimme matkoihinsa. Tuli siinä sitten parin sekunnin kihlatkin tehtyä.

Norjalainen (näköjään rupesin kutsumaan häntä tuolla nimellä, jolla numeronsa alunperin kännykkäänkin tallensin) otatti museon loppuun asti tsekattuamme meistä ohikulkijalla kännykkäkuvan sillalla ja lähetti kuvan saman tien jollekin hyvälle kaverilleen. Tuntuu, että minusta puhutaan.

Kuljimme yhä vain lähekkäämmin, kävelimme läheiselle suihkulähteelle. Emme halunneet erota, mutta minulla oli työtapaaminen.

Seuraavana päivänä lisää katharsista luvassa. Vähän pelottavaa, mutta hän on aivan mahtava tyyppi. Mahtavaa keskusteluseuraa, sivistynyt, rämäpää, seikkailunhaluinen, aloitteellinen, utelias, ihana, kaunis… ja ajattelemme ihan samoja asioita koko ajan. Emmekä silti ole vielä edes suudelleet.

Hänen tiistaille suunniteltu paluumatkansa on vaarassa. Saa nähdä miten käy.

Onko tämä romaani tai elokuva, vai elänkö todella tätä elämää juuri nyt?

Seinäkasveja

2010-10-10T02:24:00.000-07:00

Nyt täytyy kirjoittaa nopeasti, että pysyy elämän kärryillä, eikä myöhästy seuraavasta kohtaamisesta sen kanssa. Mutta eipä hypätä asioiden edelle.

Meillä oli pari päivää sitten karkupaikkani työpaikan kuukausittainen tilaisuus, jossa pääsi tutustumaan muihin (uusiin) kollegoihin. Teemme hyvin itsenäisesti hommia, joten naapureita ei välttämättä tapaa juurikaan. Ensimmäiset päivät täällä kun olivatkin aika yksinäisiä, niin odotin vastaanotolta paljon.

Tilaisuus oli kuitenkin aika lyhyt, turhan aikaisin päivästä viinitarjoilun jatkumiseen kosteissa merkeissä pienemmällä porukalla jossakin lähistöllä, ja vieläpä niin kauniina päivänä aivan turhan nopeasti kuumaksi käyneessä salissa – vieläpä kellarissa. Vastakkaisen sukupuolen edustajat, joita onnistuin jututtamaan olivat noin 10 vuotta vanhempia (yhteisenä nimittäjänä se, että pääsin puhumaan saksaa). En ollut ajatellut downgreidata heti alkuun rattopojaksi, vaikka satunnaiset leikit nuorekkaiden puma concolorien kanssa ovatkin aina olleet piristäviä.

Saldo oli siis pieni flirtti ja osoitteiden vaihdot nelikymppisen sveitsiläisruovan kanssa. Ja minä kun leuhkin paluu-postauksessa, että pokkaa on nyt enemmän.

Yhdessä vaiheessa sykähdyttävintä vapaa-ajanviettoa löytyi vastapäisen seinän kuvaamisesta

Kävellessäni itseeni pettyneenä ulos työpaikkarakennuksesta havaitsin tupakoitsijoilla olevan oma piirinsä ulkopuolella, jossa kaikki tunsivat toisensa. Olen ollut uudenvuodenpäivästä sellaisessa erikoisessa tupakkalakossa, että sallin itselleni polttamisen vain ulkomailla. Matkustin Suomessa asuessani töiden puolesta noin viikon kuukaudessa, joten tässä oli oma pieni paheellinen viehätyksensä. Olin kuitenkin jotenkin jo päättänyt, että 'ulkomailla' on suhteellinen siihen, missä asuu. En siis voisi polttaa täällä.

Illalla päätin mennä katsastamaan kaupungin parhaimmiksi mainostettuja baarikatuja, jotka olivatkin kätevästi kävelymatkan päässä kämpästäni pohjoiseen. Ei siis tarvinnut huolehtia viimeiseen metroon ehtimisestä. Löysin kivoja baareja, joissa oli hyvinkin kivannäköisiä ihmisiä, mutta sama ihme blokki iski jälleen. En juurikaan päässyt juttuun, vaan pääasiassa testailin drinkkejä, roikuin kännykällä ilmaisissa neteissä (Facebook… FML), luin paikallisoppaita ja olin muutenkin varsin epäriehakas perjantaieläin. Toisin sanoen illasta oli tulossa varsinainen katastrofi.

Päätin lopulta antaa periksi, ja ostin tupakkaa sekä sytkärin. Tavatakseni ihmisiä.

Pian joen rantaa jo kotia kohden flaneeratessani tulikin kitarakotelon ja aasialaisen ystävänsä kanssa aikaa viettämässä ollut söpö kaksikymppinen pummaamaan tupakkaa.

(Jatkuu…)

Perillä

2010-10-07T01:32:00.000-07:00

Ei ole hyvä idea lähteä myöhäisellä lennolla.

Periaatteessa on vielä koko päivä aikaa tehdä kaikkea, mutta ainakin pidemmälle matkalle lähtiessä on aina tullut ihan julmettu kiirehiki. (Pidemmällä matkalla tarkoitan tässä minun tapauksessani tällaista noin vuoden reissua.) Aamulennolla matkustaessa sitä järjestelee elämänsä lähtökuoppiin tarvittaessa koko edellisen yön, ja vaikka sitten lopulta nukkuukin vain sen pari kolme tuntia, ei tule samanlaista viime hetken paniikkia. Taksilla ei sentään tällä kertaa tarvinnut kentälle mennä (viime karkumatkahan käynnistyi 48 euron taksilaskulla), mutta läheltä piti, sillä tilapäislähiöni ainoasta Otto-automaatista ei saanut kriittisellä hetkellä seteleitä, eikä seutubusseissa tietääkseni vieläkään voi maksaa pankkikortilla. Lyckligtvis betalade mamma i slutet för bussen och allt gick bra.

Älä avaa Windowsia matkan aikana, Tom Hanks

Älä aloita röökilakkoa tunkemalla tupakoitasi tähän käsipyyhetelineeseen

Lähdin matkaan siis tiistaina, mutta perillä uudessa kämpässäni olin vasta keskiviikkona. Kämpässä haisi, ja haissee edelleenkin, oudosti pultsarilta. Syyskuun tyhjillään olleessa kämpässä alku siis Radioheadin Justin hengessä (Can't get the stink out / He's been hanging 'round for days...). Täällä on niin kylmät kivilattiat (edellisellä karkumatkalla oli kokolattiamatto!), ettei jatkuvasti viitsi tuulettaakaan, etenkin kun keskiviikko täällä oli niin sateinen ja kolea. Tai ei oikeastaan suomalaisittain sateinen, mutta maa oli vähän märkä ja jotkut vanhemmat rouvat avasivat sateenvarjojaan. Eikä oikeastaan niin koleakaan, sillä onhan täällä paljon lämpimämpää kuin pohjoisen merellisessä Helsingissä. Sisälämpötilassa on kuitenkin toivomisen varaa.

Onneksi lähipäiville ennuste on jo parempi:

Paistattelua (Pon Huonoh)

Paljoa mitään en ole täällä vielä ehtinyt tekemään. Matkanteko väsyttää ja olo on elämänmuutosstressin lauettua flunssainen. Sen jo laskin, että jokaisen sitä kokeilleen hehkuttama, klassista Lähi-idän kasvisherkkua tarjoava ruokapaikka on tasan viiden minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta (etsin ensitöikseni sokkeloisten katujen ja kujien verkostosta suorimman tien). Annos maistui rasittuneen reissaajan makunystyröissä aivan käsittämättömän ja jäsentelemättömän hyvältä, vaikken sitä ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vielä osannutkaan syödä, tai edes ostaa.

Voisi mennä kohta vielä tonne kadulle kävelemään ja ihmettelemään, että sitä jumalauta on oikeasti hommannut itsensä tänne.

Paluu

2010-10-03T13:59:00.001-07:00

Déjà vu.

Kämpäntyhjennyshelvetti. Irtisanomisia. Läksiäistunnelmia. Kipeitä lihaksia. Elämä mutsin vierashuoneen täyttävissä banaanilaatikoissa, joita kaikkia ei tullut välillä edes purettua. Aivan: menolippu pois Suomesta ja pian.

Teen paluun, eli lähden taas pois. Kaupunki on nyt eri, isompi. Tai oikeastaanhan kaupunkeja on kaksi. Vuodenvaihteen tienoilla vaihdetaan pankkiryöstäjämäisesti ryöstöauto toiseen.

Määrätietoisuutta ja pokkaa on nyt enemmän. Selkähieronta ja sleepbuddyt on niin 2008/09. Lisäksi ajattelin ottaa paljon enemmän kuvia.

Tästä ei tule helppoa.

Tästä tulee jotain aivan helvetin siistiä.

Tervetuloa mukaan uudelle karkumatkalle.

Luggage Claim

2009-10-31T06:40:00.000-07:00

Karkumatkan päätyttyä aloin taas vaikuttaa Suomessa melkolailla päivälleen syyskuun 2009 alusta lähtien, karkupaikasta taas lennähdin pois jo elokuun ensimmäisenä. Elokuun tapahtumista olen käytännössä maininnut vain saapumisporttini ruotsalaiselle lentokentälle. On aika summata eskapismivuoteni viimeiset vaiheet.

Elokuu oli samanlainen kuin edeltävä syyskuu oli ollut, mutta käänteisesti. Kun syyskuussa 2008 olin reissaillut ympäri Belgiaa ja Pariisia innoissani kuin laitumelle keväällä laskettu varsanpoikanen, varjosti nyt taustalla paluu sylttytehtaalle matkojani.

Koska tapahtumia oli niin paljon, joudun saldoamaan, kokoamaan yhteen, jolloin kronologia hieman hämärtyy. Olkoon se samalla fade-out tälle blogille, vaikka cross-fade -analogiaa suunnitelemaani reinkarnaatioon en saakaan samalla toimimaan.

Koska karkumatkallani tulin kuunnelleeksi tavalliseenkin verrattuna hyvin paljon musiikkia, oli hauska yhteensattuma joutua lyhyen ajan sisällä eri tilanteissa tekemisiin Madonnan, Sigur Rósin ja múmin kanssa työskenteleviin ihmisiin.

Liekö seurustelukumppaneilta opittua, mutta olin luonut itselleni epäilevästi ja poissulkevasti lapsiin suuntautuvan asenteen. Itämeren etelärannalla (ei Baltiassa) huomasin kuitenkin olevani lapsenvahti nelikuiselle poikalapselle, ja huomasin paitsi nauttivani hänen viihdyttämisestään, myös olevani melkoisen hyvä siinä. Kaipa se nettielämän aiheuttama lievä ADHD auttaa siihen, että osaa luoda tarvittaessa tarpeeksi vaihtelevia ihmetyksenaiheita ärsykeriippuvaiselle uudenoppijalle. Hittejä: vesihana juoksevan veden interaktiivisella kosketusmahdollisuudella (lumoavaa), peili ja ensikosketukset minäkuvaan (vähän pelottava, hiljentävä kokemus), stemmalaulu toisen lapsenvahtiorjan kanssa (reipasrytmisiä jazz-ikivihreitä), ”lentävä poika!” (raskas käsille, mutta saa samalla itsekin treeniä), sekä logistisesti optimaalisin: Teletapit YouTubesta ja myöhemmin DVD:ltä. Kuinka Sohvaperuna Kasvatetaan.

Ruotsissa törmäsin samassa projektissa olevaan, läpensä varatuista koostuvalle työryhmällemme entuudestaan tuntemattomaan Tampereentyttöön. Mieleenjäävä, hymyilevä persoona, täyspäätäihastuttava ja aikataulullisten sekä maantieteellisten tekosyiden loitontama. Jos henkilö olisi vaikka Vantaantyttö, kuvittelisin välillämme tapahtuneen vaikka mitä, vaikka eipä se Saksasta palattuna tuo kahden tunnin junamatka miltään tuntunut. Samalla tavalla jäi hyvin vastaavassa tilanteessa aikoinaan tässä blogissa mainitsematon (puolitoista kuukautta ennen karkumatkaa tavattu) Leipzigintyttö. Molempien suloisuuden ajattelu saa palan kurkuun tavalla, jota yksikään Helsingintyttö ei ole saanut vuosiin. (Uskiskin muutti jonnekin Pohjanmaalle.) Onko tämä paljon mainostamani sitoutumiskammon vai kenties matkustusaddiktioni ruumiillistumaa?

Itämeren yölliset aallot hiekkarantaa tarpovissa jaloissamme kulkien tulin tutustuneeksi Harjoittelijaan, Italian saksankieliseltä alueelta kotoisin olevaan nymfomaaniin. Valitettavasti olin tuosta työryhmästämme turhan ”tärkeä” ja vakavastiotettava kontakti, joten kiinnostin häntä harmikseni henkisellä, en fyysisellä tasolla. Muuten hän kylläkin onnistui aiheuttamaan kaaosta ryhmällemme useampaankin makuuhuoneeseen kohdistuvilla yöllisillä vierailuillaan. Seksuaalista häirintää ja impotenssiin katkennutta kännisekoilua projektimme kannalta juuri väärinä iltoina. Ehkä ahkeruuteni lapsenhoidon taholla jätti minut ns. nuolemaan näppejäni. Vaikka fysiognomiaan ei kukaan tänä päivänä tosissaan uskokaan, en voinut olla hämmästelemättä rintavuuden ja nymfomanian empiirisen kokemukseni osoittamaa suhdetta (vrt. Makuukaveri).

Elokuuhun mahtui myös tapaaminen vieläkin yhden karkumatkani naishenkilön kanssa, sillä Berliinissä majoituin 50ft:n luona. Ystävällistä majoittaa minut, vaikkakin eri sängyissä ja jopa eri huoneissa. En toisaalta jaksanut lämmittää uudestaan kehojemme suhdettakaan, hän mainitsi järjestelyn syyksi tekstiviestipakkini silloin, kun oli mahdollista että olisimme Täydellisen kanssa siirtyneet hymyistä hyväilyihin.

Täydellistä halasin viimeisen kerran nyt näkyvissä olevaan tulevaisuuteen Euroopan kauneimpana aukiona pidetyllä Gendarmenmarktilla pilvettömän päivän hämärtyessä iltaan. Ojensin hänelle elokuvamaisin elkein tanskankielisen Arabisk sødt - kager og konfekt fra Orienten -leivontakirjan, jonka sisäkanteen kirjoitin omistuksen ”suloisena 'kostona' makeannälkäiselle polyglotilleni”. Hän epäili leivontatuloksen olevan hänen kohdallaan reseptistä riippumatta ”jotain pientä ja mustaa”, mutta piti erityisesti Pariisiin sijoittuvasta tarinasta, joka kirjaan liittyi. Halaus kesti pitkään (bussinsa töötäten elokuvatyyliin takanamme), ja sen jälkeiset yhteydenotot ovat olleen yhä harvempia ja lyhyempiä. Ajattelin silti piipahtaa karkupaikan joulumarkkinoilla ja samalla käydä tarkastamassa huonekaluillani sisustetun uuden asuntonsa, samoin kuin Makuukaverin mainostaman uuden huonejärjestelyn.

50ft:n asunnolla mietin kolme tuntia ennen lentoni lähtöä vakavasti seurauksia, jos en nousisikaan koneeseen. Olen nimittäin täysin rakastunut tuohon kaupunkiin, ja muutan sinne heti kuin mahdollista. Piirsin aaneloselle erilaisia aika-avaruusakselin ramifikaatioita Paluu Tulevaisuuteen -elokuvista tutun Dr. Emmett Brownin tyyliin. Kaiken lisäksi vastapäisessä talossa Kreuzbergissä oli asunto vapaana, ja edellisiltana kuokkimistamme vuokralaisten letkeistä pihajuhlista (ilmaista viinaa, musiikkia ja pihavaloja) päätellen henki oli hyvä.

No, se nyt ainakin on selvää, että Suomeen en pysyvästi jää ellen rakastu täällä seuraavan vuoden aikana.

Ende.

I vuosipäivä

2009-10-26T06:13:00.001-07:00

Hyvää syntymäpäivää, karkumatka-blogini!

26.10.2008 oli sunnuntaipäivä, ja lukuisista edeltävistä työmatkoistani johtuen ensimmäinen sunnuntai, jonka vietin karkupaikassa. Lokakuuhun kun oli ehtinyt sisältyä muuttoriehojen ohella mm. naurettavat kaksi Suomen-matkaa sekä nelipäiväinen junareissu etelään.

Kun heräilin aamulla, tajusin jotain olevan erilailla kuin ennen. Se jokin oli afrikkalainen rummutus, joka kuului kadulta. Muistelin unenpöpperöisenä karkupaikan pääuskontosuuntausten olevan protestanttisuus, juutalaisuus ja katolisuus hoiperrellessani pyjamissani parvekkeelle. Tarkempi tarkastelu paikallisti rummuttajat joen ylittävän sillan kohdalle risteykseen, urheilutapahtuman näköiseen logoon sonnustautuneina. Nopea googlaus paljasti karnevalismin syyksi karkupaikan marathonin (Saksan vanhin kaupunkimarathon muuten), ja pian vajaa 10 000 ihmistä tekikin aamulenkkinsä parvekkeella nautitun nougatcroissant-aamupalani alta.

Olen muuten monesti miettinyt maratonin juoksemista, itseni kanssa kilpailemista ja ra(a)jojeni testausta. Se kuitenkin tuntuu vaativan sellaista urheilullis-elämäntavallista pitkäjännitteisyyttä, johon ulko-böömiläisyyteni (engl. Bohemia) ei antanut mahdollisuuksia. Mietin kuitenkin karkupaikassa viettämäni vuoden olevan myös jonkinlainen marathon, mittatikkuus.

Päätin tuona päivänä aloittaa blogin tästä ulkosuomalaisuudesta, johon löysinkin pian Blogistaniasta monia verrokkeja. Vaikeinta bloggaamisessa on keksiä blogille nimi, ilman sitä ei voi aloittaa. Ensimmäinen nimi-idea oli 'karussa' (sanaleikki kauppojen sunnuntaisen totaaliaukiolokiellon aiheuttamista tuntemuksista), mutta se oli varattuna. Toisella tärppäsi.

Jos lukija haluaa lukemiselleen jatkuvuutta, voi hän jatkaa tästä ensimmäiseen blogaukseen ja siitä eteenpäin lukemalla elää karkumatka-vuoteni uudestaan. Jo ensimmäisessä postauksessa oli mielestäni kaikki jäljittämiseeni vaadittavat tiedot, jotta voisin sitten 26.10.2009 sanoa, että kumma kun ette jo siitä ensimmäisestä keksineet.

Vaikka tämä alkaa tästä, ei se pääty tähän.

Säätöä ja uusi koti

2009-10-22T08:32:00.000-07:00

Suomessa lusimisen jälkeen palasin karkupaikkaan jo pari päivää ennen virallista muuttopäivää hoitaakseni byrokratiaa alta pois. Tämä tarkoitti käytännössä hostellielämää. En jokseenkaan osannut samastua kaupungin suosituimmassa hostellissa majailevien jenkkireppumatkailijoiden maailmankuvaan. Nuoret olivat pääasiassa reilaamassa vailla aikatauluja vanhempiensa rahoilla Euroopassa, ja pysähdyspaikaksi karkupaikkani oli valikoitunut lähinnä keskeisen sijaintinsa takia. Hostellin vastaanottoaulan ja aulabaarin yhdistämässä tilassa vaihdettiin kuulumisia, mutta ei niinkään reilireissulta kuin opiskelijabileistä kotimaassa. Joku näppäili nurkassa kitaraa. Nähtävyyksiä ei käyty katsomassa, enemmänkin katsottiin tuopinpohjaa ja nettiä. Okei, viimeksimainittuun syyllistyin minäkin kun kerran vuodepaikan hintaan kuului myös langaton netti (vinkki: WLAN yltää kadulle asti, ja koska sijainti on keskeinen -- päärautatieasemaa vastapäätä -- tulin tsekanneeni mailini kännykällä aina myöhemmin aina ohi kulkiessani, esim. lentokenttämetrosta kotiratikkaan vaihtaessani. WEP-suojauksen vaatima salasana on muistaakseni "www.frankfurt-hostel.com" tai jotain yhtä helppoa kräkätä).

Byrokratia on byrokratiaa, ja siinä on omat hassuutensa. Esim. kämppää varten tarvitsin pankkitilin, ja pankkitiliä avatessani kysyttiin osoitetta, jota minulla ei tietenkään ollut... Lisäksi tarvittavia papereita ei tietenkään ollut annettu edellisestä paikasta, vaan sain kävellä kilometritolkulla edestaas.

30.9.2008 sain vihdoin tuolloin vielä tyhjän karkupaikan kämppäni avaimet, ja matkasin suoraa päätä IKEAan. Tein listan tarvitsemistani, laskin budjetin ja kysyin infosta, että saahan täältä varmasti täksi päiväksi vuokra-pakun. Kuulemma piti tehdä niin, että ensin pitäisi ostaa ostokset ja kassojen jälkeen oikealla olisi autonvuokrauspiste. Selvä. Lastasin kärryihin kaikki mitä tarvitsin (kotiin toimitettavaa tilaustuote Sultan-patjaa lukuunottamatta) ja marssin ostosteni romahtamisvaaraa uhmaten kassalle. Mikään korteistani ei kuitenkaan käynyt kassalla. Niinpä kärry jemmaan ja etsimään automaattia. Ainoa ATM, joka onneksi ei ollut edes epäkunnossa kelpuutti vain Visa-kortin (tai, paremmin: onneksi kelpuutti edes yhden luottokorteistani), jonka tunnusluvunkin onneksi viimeisellä arvauskerralla muistin. Hyvä. Uudestaan minuun edellisellä kerralla perinpohjaisesti hermostuneelle kassalle. Sitten jatkoin, ohjeiden mukaan, 400 euron arvoisen ostoskärryni romahtamisvaaraa uhmaten autonvuokraustiskille. Siellä minulle kerrottiin, että kaikki autot on tältä päivältä jo varattu. No, sittenhän ostokseni voisi varmaan säilyttää täällä huomiseen. Kyllähän sitä yhden yön lattialla (puhallettavalla karkumatkapatjallani) viettäisi. Kuulemma ostokset olivat nyt minun, eivätkä he oikein mielellään ottaisi niitä vastuulleen. Voisin kuulemma palauttaa ostokset ja tulla huomenna uudestaan, mutta ajatus oli täysin typerä, ja olin kuitenkin kysynyt joka vaiheessa, että miten toimitaan. Lopulta myöntyivät ottamaan ostokset säilöön ja sain pakettiauton seuraavaksi iltapäiväksi kahden tunnin ajaksi.

Seuraavana päivänä, itse omana muuttoapuna toimien lastasin tavarat pakettiautoon ja käännyin moottoritielle kohti Baselia. Suunta oli tietenkin väärä, minkä nopeavauhtisella saksalaisella moottoritiellä pian huomasinkin. Seuraava liittymä tuntui tulevan ikuisuuden päästä, ja pääsin kääntymään takaisin. Pakettiauto oli niin jättimäisen kokoinen, etten osannut peruuttaa sitä sisäpihallemme, vaan jouduin tukkimaan toisen keskustaan menevän kaistan kuorman purun ajaksi (kyse on tässä purkamisesta, ei puremisesta tai puruista). Tietenkin juuri tavaroita oven eteen kantaessani alkoi sataa, mutta onneksi tavarat sai toisen kerroksen parvekkeen alle sateensuojaan siksi ajaksi, että laittaisin pakun parkkiin jonnekin. Tämä jonnekin oli lopulta täysin laittomasti jalkakäytävä, ja kun tavarat tyhjään asuntooni heitettyäni meni takaisin autolle, oli takana poliisiauto. He olivat kuitenkin ilmeisesti liikenteessä (joskin pysähtyneenä) tärkeämmällä asialla kuin parkkeeraussääntöjen alkeiden opettamisessa suomalaiselle maahanmuuttajalle.

Näiden säätöjen jälkeen paljastui, että kaksi tuntia oli aivan liian vähän operaatiolle, enkä löytänyt tankkauspaikkaa, vaan ajoin auton suoraan takaisin IKEAan. Takaisin uuteen kotiin, ja loppuilta huonekalujen kasausta, mikä siinä noin seitsemännen artikkelin kohdalla rupesi vähän puuduttamaan. Lopulta minulla oli sänkyä valmis koti ja yhdeksän IKEAn kuusikulma-avainta. Sänky tuli seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, joten yhden sohvayön jälkeen pääsin nauttimaan elämäni parhaasta patjasta.

Piipahdin jossain välissä työpaikallakin hoitamassa alkurutiinit, valokuvaukset henkilökorttia/julkisen liikenteen lippua varten ja osallistuin ensimmäiselle saksantunnille. Siellä pelästyin, kun esittäytymisten jälkeen kaunis japanilainen kumartui kesken kaiken puoleeni ja kuiskasi "minä puhun vähän suomea". Olin myyty. Perjantaina 3.10. pitikin sitten taas lentää tyhjän matkalaukun kanssa Suomeen mummon hautajaisia varten. Illalla Juttutuvassa törmäsin sattumalta erääseen Helsingin-aikojeni suurimmista ihastuksista, Uskikseen. Yksi kiinnostavimmista mahdollisista tapahtumaketjuista, jotka eivät koskaan päässeet toteutumaan aikataulujen mentyä solmuun. Lauantaiaamuna 10 tuntia autossa, paljon savolaisia sukulaisia, kahvittelua, papin pöydässä istumista. Maanantaina takaisin karkupaikkaan täyden matkalaukun kera.

Vihdoinkin se alkaa!

Äkillisiä päätöksiä Keskuspankilla ja ajantappamista Princeton Plainsborossa

2009-10-10T04:55:00.000-07:00

Näkymä valitsemaltani kotikadulta

Hassua soittaa ulkomailla ovikelloa, jossa on vain hädintuskin sähköpostista tuttu suomalainen sukunimi (sekin piti kirjoittaa muistiin, ettei unohtaisi). Oven avasi ventovieras, mutta sulki illan päätteeksi perässäni ystävä. Suomalaisnaisella ja hänen miehellään oli vieraita. Pukukoodi oli hieman aikaisemmin saaneeni kutsutekstarin mukaan "farkut", jollaisia en omista, mikä toki annettiin anteeksi.

Koko ilta puhuttiin saksaa, paitsi kissalle ja koiralle suomea, kuten emäntäkin. Hauskaa, mutta uuvuttavaa. Toisaalta uskon crash courseihin, jos vaihtoehtona on vanhempieni sukupolvelle tyypillinen vuosien kieliopintojen jälkeinen lähes täydellinen puhekyvyttömyys. Jos Luutnanttia pyytää antamaan todistuksen saksankielentaidoistaan, tulee sieltä kieltä taitamattomalle vakuuttavan kuuloista tekstiä: an aufhinter in nebenüber untervorzwischen. (Ja perään ihmettelevälle nauraen, että "Mitä? Eikö koulussa enää lueta saksaa?", mihin vastasin aina jollain nokkelalla ranskankielisellä sitaatilla, sillä isä ei osannut ranskaa lainkaan. Tämä oli yksi meidän kielimuureistamme.) Vasta ensimmäinen saksantuntini jälkeen tajusin, että suoraan ylenevässä polvessa sukua oleva yläsavolainen oli vedättänyt minua vuosikaudet yhteenpuhutulla ja argumentatiivisen lauseen melodisuutta matkivalla datiivia tai akkusatiivia vaativien prepositioiden listalla.

Ai niin, ruoka oli illallisella taivaallista, ja viinit upeita. Koska eivät olleet Alkon valikoimista, en osannut härmäläisenä arvioida näppituntumalla hintatasoa. Mutta eivät ne sairaanhyvät ranskalaisviinit varmaan halvassa Saksassakaan aivan ilmaisia ole. Lisäksi automessujen luomaan täysien hotellien ongelmaan löytyi ratkaisu: sain viipyä heidän vierashuoneessaan perjantaihin saakka, mutta silloin heille tulisi bändillinen suomalaisvieraita, ja ainoa nukkumapaikka olisi terassilla. Ostin halvimman meno-paluun Helsinkiin seuraavana päivänä.

Seuraavat päivät vietin asunnonmetsästyksessä, joka osoittautui pirun vaikeaksi paikan päälläkin. Pari kertaa kävi (vieläpä saman talon kohdalla) niin, että hieman ennen sovittua tapaamista avaimia ei kuulemma ollut vielä toimitettu kiinteistövälittäjälle ja näyttö siirtyi seuraavaan päivään. Seuraavana päivänä sitten vuokranantaja olikin löytänyt itse vuokralaisen (sukulaisensa tms.). Kämppä, jonka osoite rehvakkaasti oli Saksan suurimmalla ostoskadulla kiinnosti näkemistäni eniten (ja se vielä vapautuisi parahiksi lokakuun alusta), ja mikäli apajilla ei olisi ollut toinen hakija, olisin varmaan saanutkin paikan. Varsinaisen kieltävän vastauksen sain lähtöpäivän aamuna 19.9.2008, joten kävin heti aamutuimaan katsomassa vielä kakkosvaihtoehtoni hoodeja ennen kuin soitin kulman takaa jokirannasta, myöhemmin tutuksi tullutta Euroopan keskuspankkia vastapäätä Kiinteistövälittäjälle, että voisin tulla allekirjoittamaan paperit saman tien, mikäli asunto olisi vielä vapaa.

Asunto oli vapaa, mutta Kiinteistövälittäjä lomalla (kuten myöhemminkin aina, kun häntä tarvitsin). Onneksi asian pystyi hoitamaan äitini vierashuoneeseen kantamani skannerini avulla Suomesta, vaikka helppoa se ei ollut. Piti lähettää kopiot mm. passista, palkkatodistuksista, karkumatkaa varten saamistani stipendeistä ja tilin saldosta (joka onneksi oli tuolloin lähes viisi numeroa pilkun vasemmalla puolella). Erityisen ylpeä olin, että Kiinteistövälittäjän kanssa pystyin hoitamaan koko homman saksaksi, myös jatkossa.

Sitten Finnairilla illaksi "kotiin". En itse asiassa muista, mitä tein sen reilun viikon Suomessa äidin helmoissa, paitsi ruokaa ruoanlaittotaidottomalle. Tulevassa karkupaikan kämpässäni ei ollut uunia. Lisäksi olin jo hotelli- ja vierashuoneaikani luppoiltoina karkupaikassa koukuttunut tukevasti House M.D. -sarjaan, jota oli herkullisesti monta tuotantokautta odottamassa lataajaansa… Kyllähän noillakin sai jälkilusimisensa kulutettua.

Älä luota saksalaiseen tehokkuuteen eli Saapuminen karkupaikkaan

2009-10-03T03:18:00.001-07:00

Oli perjantai 12.9.2008, kun otin aamuyhdeksältä lähtevän junan Pariisista tulevaan karkupaikkaani jättäen uunoturhapurolaisen ystäväni vielä jatkamaan uniaan Seinen kupeeseen.

Pariisin rilluttelut oli jätettävä taakse. Nyrkkisääntönä pitämäni ystävän viiden vuorokauden vieraanvaraisuus oli tullut tässäkin paikassa käytettyä ja jotain kummallista oli karkupaikan hotelli/hostellitilanteessa 15.9. eteenpäin, vaikka olin suunnitellut eläväni matkalaukkuelämää asunnonetsinnässä tarvittaessa vaikka loppukuun. Työt alkaisivat 1.10. Onnistuin saamaan huoneen vielä 16.9. asti, mutta sitten tilanne oli täysin toivoton. Kaupunki oli ainakin Internetin mukaan buukattu viimeistäkin hostellinsänkyä myöten täyteen. Uskomatonta.

Lisäksi oli pidettävä kiirettä, jotta ehtisi vielä ainakin johonkin kiinteistövälitystoimistoon käymään ennen kuin ne sulkisivat viikonlopuksi, jos vaikka saisi jonkin näytön viikonlopulle. Pariisista tai Helsingistä käsin asiaa ei voinut puhelimitse hoitaa, se oli huomattu. Nyt oli tosi kyseessä.

Thalys-juna tössäsi välittömästi, kun ylitimme rajan. Hetikö alkoivat karista mielikuvat tehokkaasta kansakunnasta, ajattelin, kun seisoimme ensimmäisen saksalaiskaupungin asemalla noin tunnin. Luin Sivistyksen käsikirjaa (Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999, Dietrich Schwanitz), jonka lopussa luonnehditaan mainiosti eri kansakuntien luonteenpiirteitä, minka tarkoituksena on opettaa sivistynyttä kanssakäymistä heidän kanssaan. Kokemukseni mukaan luonnehdinnat espanjalaisista, amerikkalaisista, englantilaisista ja ranskalaisista osuivat täysin nappiin, ja väitän sen avulla oppineeni ymmärtämään jopa espanjalaisten vetelää mañana-tapakulttuuria (eli sitä, että ollaan aina myöhässä ja kaikki kestää). Mutta koska kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, ei siinä ole erikseen luonnehdintaa saksalaisesta mielenlaadusta, ellei sitä sitten lue muiden kuvausten rivienvälistä, sillä kuvauksethan peilautuvat nimenomaan saksalaisuuteen. Muutenkin koko kirja tuntuu puolustavan sitä "vanhaa saks… eurooppalaista sivistystä", joka ei ollut arvostukseltaan enää entisensä toisen maailmansodan ja vuoden 1968 tapahtumien jälkeen.

Mutta ei se saksalainen tehokkuus nyt ihan myytinmurtajatavaraa ollut. Kun lähestyimme pilvenpiirtäjäkaupunkiani, saimme nopeasti laput, jotka täyttämällä ja Hauptbahnhofille palauttamalla saisimme vapaalipun mihin hyvänsä matkaan. (En muuten koskaan ehtinyt palauttaa lappua, se harmillisesti unohtui jonnekin, junalla matkustaminenhan on Keski-Euroopassa usein kalliimpaa kuin halpalentoyhtiöt!) En myöskään ehtinyt sinne kiinteistövälitystoimistoon junan myöhästymisen takia. Kirjauduin hotelliini, jossa maksoin neljä tuntia Internetistä, jota ei saatu toimimaan. Lopulta, kun ongelmaa ei vaan saatu ratkaistua, sain respan omat tunnukset, joilla sainkin surffailla lopulta ilmaiseksi loppuajan. Laitoin viestejä vähän joka puolelle, että "nyt sopii kanssanne mikä vaan Termine, olen vihdoin kaupungissa". Kun oli selvää, ettei mitään ainakaan tuona iltana enää tapahtuisi, laitoin tekstiviestin yhdelle entisen, hieman holhoavan asenteen minuun ottaneen työkontaktini ystävälle, koska tämä oli tällaisen yhteydenottopyynnön sähköpostivastauksessaan lähettänyt ja lähdin joen eteläpuoliseen vanhaan kaupunkiin maistelemaan paikallisia alkoholituotteita. Kävelin kaupungin läpi, koska kiirettä ei ollut ja halusin katsella paikkoja. Tilasin "omenaviiniä", joka oli ranskalaisviineihin tottuneille makuhermoilleni melkoinen šokki. Myöhemmin ihastuin juomaan, kun nautin sitä paikallisen ruoan kanssa ja tajusin sen siideriksi (vähän niin kuin Alko-hitti Ecusson).

Seuraavana aamuna sain rennon puhekielisen tekstiviestin, jossa edellämainittu tutuntuttu suomalaisnainen kutsui illalliselle samana iltana.

Marais-Montparnasse all night long

2009-09-23T06:20:00.000-07:00

Arvioin Brysselin pienemmäksi kuin mitä se oli, enkä malttanut lähteä lounaalta ja viimeiseksi aikomaltani belgioluelta tarpeeksi ajoissa kävelemään majapaikkaani. Brasilialaisen tuttavani ja tämän ranskalaisen tanssijapuolisonsa ullakkohuoneistolle saapuessani olin hikinen ja toivottomassa tilanteessa. Siihen tietenkin auttoi latinoamerikkalainen rentous, ja olo vaihtui kiireisestä vähän noloksi. Brasilialainen tarjosi mennessämme asemalle kerjäläiselle tupakankin.

Kun lopulta pääsin Brussel-Zuidille, jouduin totetamaan virkailijalle, että taisin vähän myöhästyä puolitoista tuntia sitten lähteneestä Pariisin-junasta. Hän vaihtoi lippuni maksutta ja kulmiaan kohottamatta seuraavaan lähtevään, ja kerkesin vielä ottaa janooni viimeisen Chimaynkin. Raidematkustaminen hakkaa lentämisen 10-0. Hyppäsin junaan kolme minuuttia ennen kuin lähdimme liikkeille. Matka-aika tunti ja 22 minuuttia. WLAN. Beat that, Ryan.

Juuri, kun rakkauden kaupunki alkoi kerääntyä elokuvamaisesti junan ympärille, ja Gare de l'Est laajeta edessäni, sain luutnantti-isältäni tekstiviestin: "Missä olet? Mummo on kuollut. Hautajaiset silloin ja silloin, hommaa itsesi paikalle, maksan lennot." Harmillinen takaisku menolippu-estetiikkaiselle karkumatkalle, mutta tuota tilaisuutta en voisi jättää välistä, sillä kyseinen henkilö on jo lapsuudestani asti tuntunut ainoalta selväpäiseltä "koohottavassa" savolaissuvussani.

Olin elämäni toista kertaa Pariisissa, ja edellisellä kerralla ihastelin Tour Eiffelin Millennium-kelloa. Silti metromatka Marais'hin tuntui tutulta ja arkiselta. Tapasin yhdeksäksi kuukaudeksi uunoturhapurolaista elämää Pariisiin edellisenä päivänä viettämään tulleen ystäväni metroasemalla ja kävimme ostamassa patonkia, viiniä jne. Kohta menimmekin jo kolmen ruokalajin illalliselle siihen kolmionmuotoiseen terassiravintolaan Pont Saint-Michelin eteläpuolella.

Yritin Pariisin-päivinä kuumeisesti etsiä kämppää tulevasta karkupaikasta, samoin kuin hotellia kämpänetsimisajaksi. Jotain suurta sinne oli tulossa, sillä kaikki hotellit ja vihoviimeisetkin hostellit oli varattu täyteen muistaakseni 19.9. eteenpäin. Asiaa vaikeutti vielä sekin, että yritin selvitä vapaiden nettien varassa, mutta sellaisen tarjoavissa kahviloissa ei puolestaan ollut pistokkeita. Yhden hyvän löysin Montmartrelta, ja söin siellä aina "aamiaista" kolmisen tuntia päivittäin.

Elävästi muistan, miten hieman uusavuton uunoturhapuromaista elämää viettävä Pariisin-tuttavani ihastui ikihyviksi munakoiso-kalkkunapastakastikkeestani. Päällimmäisin mielikuva tuosta Pariisin-reissusta kuitenkin oli, että kaupunki on aivan jättimäinen. Pelkät Montparnassen tai Bellevillen ravintolatkin olisivat riittäneet pitkäksi aikaa.

Pariisin-ajan yksityiskohdista ei sen enempää... "mitä niitä nyt on..." Seuraavaksi olikin sitten taisteltava kelloa ja kalenteria vastaan karkupaikassa. Elämäni ensimmäinen vuokrasopimus vuokralaisena, ja vieläpä kielellä, jota olin vasta menossa paikkaan oppimaan.

Älkäämme unohtako, kuinka kaikki alkoi...

2009-09-09T09:33:00.001-07:00

Karkumatka työkavereille lähetettyinä postikortteina
(17 kpl, yksi joka paikasta)

Kun palasin Berliinistä kotiin 30.8.2009, olin ollut reissussa vuoden. Karkumatkan alkua ei olekaan tullut kirjattua, joten palataanpa siihen nyt. Lähdin siis Brysseliin menolipulla 31.8.2008, loppumuuton ja Connoisseurin häistä aiheutuneen krapulan selvitettyäni, tavarat synnyinkaupunkiini taksilla heitettyäni, ja sieltä taksilla lentokentälle kiiruhdettuani. Siinä vaiheessa rahaa ja hermoja oli poltettu jo niin paljon, että oli pakko ottaa Wine & View'ssä maistiainen parikymppistä Château de Marcaux'ta. Baggage dropissa törmäämäni tuttu kummasteli juoman kalleutta samalla kun soitin kiitorataa silmistäni päästämättä vihdoin pomolleni ja ilmoitin, ettemme tapaa tuttuun tapaan syyskuussa. Karkumatka oli aloitettu.

Belgiassa vietin ensin viikon ranskankielisellä puolella, Valloniassa, eräässä pienessä ja melko tylsässä keskiaikaisessa kaupungissa, jossa nimeni koko komeudessaan (kaikki kolme etunimeä ja pitkähkö sukunimi) roikkui kaupungintalon naapuritalon julkisivun peittävässä lakanassa, kaupungin keskusaukiolla, perässä vielä Finlande. Ei kovinkaan vähäeleinen alku karkumatkalleni.

Vallonian työmatkan selvitettyäni pyyhälsin tuttuni luokse kauniiseen Gentin kaupunkiin Flaamin puolelle, ja meno muuttui vauraammaksi, hauskemmaksi ja rennommaksi. Olen vieläkin aivan äimistynyt Gentistä: en tiennyt paikasta mitään, mutta sehän oli aivan mielettömän hieno paikka, lähes yltäkylläinen goottilaisessa arkkitehtuurissaan. Sieltä tein pistomatkoja Brysseliin ja "pohjolan Venetsiaan", Bruggeen. Brugge oli romanttinen kaikkine turisteineenkin. Tuli häämatkamietteitä mieleen. Bryssel oli aika pieni, mutta söde. Lievässä persoonattomuudessaan persoonallinen.

Kovimmat jutut Belgiassa olivat (1) oluttarjonta, (2) erityisesti legendaarinen luostariolut Westvleteren Blonde, jonka bongasin Brysselin Grand Place'lla, (3) kaikkia muita keskeisiä olutmerkkejä tarjoava Delirium Café lähellä camp-suihkulähde Jeanneke Pisiä, (4) Gentin kirkot, (5) Valloniassa syödyt isot belgialaiset lihapullat viikuna-punaviinikastikkeessa. Ja tietenkin kaiken yllä leijunut tunne siitä, että nyt oltiin keskellä Eurooppaa, keskellä historiaa.

Tästä olikin hyvä jatkaa Pariisiin.

LOPULTAKIN!

2009-09-01T07:58:00.000-07:00

Finally! Elokuu menikin sitten lopulta reissatessa niin totaalisesti, etten ehtinyt blogin äärelle tätä tekemään ennen kuin nyt ensimmäisenä työiltanani Helsingin keskustan maisemakonttorissani (maisema tosin on vähän turhan harmaa juuri nyt). Paluu oli ja on ankea, mutta odotetulla tavalla… Tästä myöhemmin, nyt asiaan. Seuraa tiivistetty karkupaikan matkaopas aitoon karkumatka-tyyliin, olkaa hyvä!

Rumaksi haukuttu kaupunki on arkkitehtuuriltaan äärimmäisen eklektinen, monityylinen. Minusta se on oikeasti aika hauskaakin. Kannattaa kävellä ristiin rastiin kertaalleen täysin tuhotussa, nykyisin osittain restauroidussa ydinkeskustassa. Yllätyksiä piisaa.

Aivan uusista rakennuksista hienoin (ja suosikkirakennukseni karkupaikassa muutenkin) on se pääkauppakadun keskivaiheilla oleva rakennus, jossa on reikä keskellä. Reikä menee sitten talon läpi ja paljastuu ylhäältä auki olevaksi atriumiksi, valopihaksi.

Nautinnollisin paikka auringonottoon ja pikniköintiin on tietenkin joen varrella. Itäsataman tienoilla miljöö on elokuvamaisin (en ikinä unohda sitä, kun silloin kerran kävelimme Täydellisen kanssa tienoon läpi pimeällä). Skyline näyttää sinne jotenkin aivan epätodelliselta, newyorkmaiselta. Sen sijaan itse vietin aikaani pilvenpiirtäjärivistöä suoraan vastapäätä, eteläpuolella. Siinä on kaupunkilaisten varsinainen olohuone, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki ulkoilmatapahtumat (mm. reilun kuukauden kestävä teatterifestivaali, vesishow, ilotulitukset, lasten pomppulinnat, kaikki) sijoitetaan vuorollaan siihen. Suosittelen, mikäli työsopimus antaa myöten, boheemeja auringonstanauttimisaikoja, etenkin arkipäiviä, sillä aurinkoisena sunnuntaina voi haluta miettiä vaihtoehtoisia paikkoja, ellei välttämättä halua joutua lähes ihokosketukseen turkkilaistaustaisen miesseurueen tai eläkemummojen kanssa.

Kaupunki on kuuluisa messuistaan, joten en voi korostaa tarpeeksi tarkastamaan messuajat. Vaikka hotellin sattuisikin saamaan, ovat hinnat noin nelinkertaiset. Paitsi jos tietenkin tulet kaupunkiin messujen takia, siinä tapauksessa sekaan vaan!

Fantastisinta karkupaikassa minusta on keskimäärin Suomea paremmat ilmat (siihen nyt ei paljoa vaadita, mutta kesä nyt vaan on vähintään kaksi kuukautta pidempi molemmista päistään), halvemmat hinnat, korkeampi elintaso, rennommat ihmiset (tätä ei tietenkään näe byrokratiassa vaan esim. pyöräilijöiden liikennekäyttäytymisessä ja aamiaispaikkojen myöhemmissä aukioloajoissa).

Ulkoisesti bisneskuorta näyttävä kaupunki on itse asiassa maansa eniten kulttuuriin rahallisesti panostava kaupunki. Tietenkään rahalla ei saa kaikkea, mutta paljon on kansainvälistä tarjontaa, mitä auttaa vielä kaupungin liikenteellisesti keskeinen sijainti.

Ravintoloista mainittakoon paikallisen ruoan mekka Zum Gemalten Haus, sekä naapurissa oleva varsin kelpo kollega Apfelwein Wagner (alkuperäiseltä nimeltään v. 1931 perustettu ravintola on muuten Adolf Wagner). Tässä blogissa hehkutettu, päärautatieasemalta lähtevista kaduista keskeisimmällä sijaitseva all-you-can-eat sushi-buffet on nimeltään Yan Jing (lounasbuffet päivittäin klo 15 asti muistaakseni euroissa hintaan 11,80, mukana myös paljon hyvää kiinalaista sapuskaa, elämäni parhaat krapularuoat by far). Paikalliseen ruokakulttuuriin palatakseni pitää mainita että erittäin hyvät lammasmakkarat (kokolihaa, fenkolia, maailman ehkä parasta sinappia…) löytyvät Neues Volkswirt -ravintolasta (euroissa 11,20), ja mielestäni parhaat kebabit Ali Babasta joen eteläpuolella olevan tähtiristeyksen lounaiskulmasta. Karkupaikka-kämppäni naapurissa sijaitseva NYC onkin sitten jo monta kertaa mainittu ja kai bongattukin, kyseessä on hieman Chico’s-tyylinen paikka, joskin purilaiset ovat Suomi-ketjuun verrattuna huomattavasti kokolihaisammat. Bagelit tuodaan kuulemma suoraan New Yorkista, mikä on täysin pähkähullua, mutta toisaalta aika coolia. Suosittelen tuorejuusto-marjasose-kylmäsavulohi-bagelia, jolla lähtee jo lounasnälkäkin, on se niin iso ja hyvä. Omaehtoiseen kokkaukseen parhaat raaka-aineet löytyvät käsittääkseni Karstadtin alakerran Gourmet-osastolta. Kaufhofin vastaava kannattaa myös tsekata.

Tunnetuimpia nähtävyyksiä ovat Goethen talo (en käynyt), museoiden rivistö joen etelärannalla (en käynyt vaikka asuin käytännössä keskellä sitä), skyline (sitäkin enemmän) sekä yhteen aukioon rajautuva vanha kaupunki (mielestäni aika säälittävä).

Alan miehet (ja miksei naisetkin, tiedän yhdenkin tutuksi tulleen kahjopään joka on heitetty sieltä ulos kun halusi kokeilla omatoimisesti tangollastrippausta) löytävät Euroopan toisiksi suurimman punaisten lyhtyjen alueen heti rautatieaseman lähellä, keskeisimmän keskustaan vievän kadun (Kaiserstraße) pohjoispuolelta.

Muuten vaan hauskaa iltaa viettämään haluavat kehoitan suuntaamaan joen eteläpuolella olevaan Alt-etuliitteellä alkavaan kaupunginosaan ja kokeilemaan rohkeasti paikallista omenajuomaa. Parhaimmillaan tosin edellämainituissa paikallisen ruoan ravintoloissa, mutta miksei illan ratoksikin, sillä kyseessä on varsin oiva kesäjuoma kuivien siiderien ystäville. (Toki oluttakin saa.) Jalkapallo-ottelun ollessa käynnissä jo pelkkä tungos ja hurmos voivat olla elämyksiä sinänsä.

Mainittakoon vielä yksi Euroopan kuuluisimmista tanssiklubeista, Cocoon Club. Itse en ole siellä vielä käynyt (seuraavalla visiitillä revin Makuukaverin mukanani sinne vaikka väkisin), mutta kuvien perusteella paikka on sisustuksellisesti ja musiikillisesti näkemisen arvoinen. Parhaat DJ:t esiintyvät siellä usein ilman, että heitä etukäteen mainostetaan, joten mikä tahansa ilta voi olla elämys.

Autot on vielä mainittava. Ensimmäinen mieleentuleva automerkki on Porsche Carrera, sillä missään muualla en ole niin toistuvasti tullut törmänneeksi tuohon virtaviivaiseen kaksioviseen. Mitä ajokulttuuriin tulee, niin kovaa mutta taitavasti ajetaan, yhtään kolaria en 10 kuukauden aikana keskusta-alueella nähnyt. Sen sijaan taskuparkkeeraustaidot ovat paikallisilla lähes koomillisen surkeat. Terassiltani minulta tosin oli parhaat Besserwisser-paikat, mutta silti. Itse tein ensimmäisen taskuparkkini inssissä ja meni periaatteen tietäen kerralla nappiin!

Ikävöimään jään tietenkin eniten ihmisiä, Täydellistä, Makuukaveria, Oliivia ynnä muita, tässä blogissa yksilöimättömiä hyviä kavereitani, jopa tavallaan sitä naistenvaatteisiin pukeutuvaa heteromiestäkin, omalla tavallaan. Kämpänjättö eikyllä mennyt ihan nappiin, kun en ole kuin pari kertaa elämässäni muuttanut; vessanpöntön kansikin taisi jäädä epäkohteliaasti yläasentoon. Muuten kaikki jäi hyvin.

Nyt onkin siis aika paljastaa jotain himoittua tästä blogista, luulisin. Päivitän elokuun ”jälkikarun” vielä erikseen, kunhan ehdin. Mutta nyt se tulee… ”Lisäämällä yhden a-kirjaimen seuraavaan olet ratkaissut arvoituksen: Tämän blogin postausten otsikoiden ekoista kirjimista tulee sanoja ja lauseita (jne.)”, samoin kuten tämän postauksen kappaleiden ensimmäiset kirjaimet muodostavat karkupaikan virallisen nimen. Voilà et danke für Ihre Aufmerksamkeit! :)

Landat

2009-08-04T02:32:00.000-07:00

Ruotsissa ollaan. En nyt jaksa mainita kaupunkia, mutta saapumis-gate on pakko postata. :)

Jos tuosta joku tunnistaa kentän, niin pinnat kotiin

Ähäkutti 2

2009-08-03T11:25:00.000-07:00

Ensin karkumatka loppuun, sitten syödään vasta, sanoi saunatonttu.

Makuukaverin kanssa nukuimme eri huoneissa, mikä oli edessäolevan pitkän matkan huomioon ottaen ihan mukavaa, vaikka soluhuoneiston vapaana olleen vierashuoneen leveys ei ihan suorananukkumiseen riittänytkään. Jouduin jättämään osan tavaroistani (esim. suuren osan piraattielokuvistani) Makuukaverille syyskuun toivottavasti toteutuvaa visiittiä varten, sillä lensin Suomeen pilviin kohonneiden lentohintojen takia (pardon the pun) Ryanairilla.

Kun viimeksi meno karkupaikkaan kesti ovelta ovelle ennätykselliset kuusi tuntia, niin Tampereen kautta koukatessa aikaa kului 12 ja puoli. Onneksi ylipainoa ei maksettavaksi asti lopulta ollut, vaikka ilmainen vaaka näytti lopulta baggage dropiin mennessä 19,6 kg (Ryanairin painoraja on 15 kg), mitä ennen heitin muun muassa painavan päiväpeittoni sekä puoliksi käytetyn hajustepullon suosiolla roskiin, että ylipäänsä sain rinkkani koneeseen. Olin jo varautunut maksamaan törkeät 15€ lisäkiloa varten, joten huojentuneena ostin saman tien taxfreestä kaksi uutta hajustetta. Ne maksoivat aika lailla täsmälleen sen, millä hinnalla möin Täydelliselle huonekaluni tietokonepöytää ja futonia lukuunottamatta. Ne heitin kadulle, mistä futonin puurunko teki kauppansa vartissa.

Nyt Helsingissä. Tuttu kämppä, jossa asuin kuusi vuotta ennen karkumatkaani, näyttää tosi oudolta. Kolmen metrin huonekorkeus ja ulkoilman valoisuus (mutta älytön rauhallisuus) hämmentävät.

Ei ahdista vielä, mutta se johtuukin varmaan siitä, että noin 13 tunnin kuluttua olen jo Ruotsissa. Vain menolippu mukanani, muuten.

Koetan saada karkupaikan turistioppaan (jossa käänteisesti lopussa paljastetaan kohteen nimi, tai jotenkin niin olen ajatellut) jossain välissä tällä viikolla, kun ei se mellanöl niin vahvaa kai ole. ;)

Rai rai.

Yhdet vielä

2009-07-31T14:05:00.000-07:00

Kämppä tuli vihdoin tyhjäksi, ja pääsin avaimista eroon. Apuna Täydellinen, Partneri ja Täydellisen vanhemmat. Nyt Makuukaverilla, juodaan cavaa, gigondas'ta ja salmaria. Kohta katsotaan leffa.

"It's very sad, you live in virtual life, not in reality". Eli pitää mennä...

Hyvästijätön tapainen

2009-07-30T14:55:00.000-07:00

Hyvin spontaanit ja ei minun aloitteestani järjestetyt jäähyväispippalontyngät joella. Homma ei tietenkään ollut mitenkään mieleenpainuvan hauskaa tai onnistunutta, mutta eipä se yleensä taida ollakaan. Suurin osa läheisistä tutuista oli jo kesälomillaan, ja mukana entouragessa oli paljon outoja naamoja.

Makuukaveri koordinoi koko hommaa, ja kaaokseksihan se meinasi tietenkin mennä. Minulla oli laukku täynnä olutta ja cavaa, mutta ensin oltiin jazz/teatteriterassilla - jossa join so sue me -asenteella omiani - ja sitten mentiin ravintolaan, jossa en syönyt kun pettämättömällä vaistollani arvasin ruoan aivan oikein lähes luokattomaksi. Toinen, tai siis ensimmäinen cava tuli poksautettua kuitenkin paraatipaikalla tuossa kämppäni edessä joella, kun Makuukaveri oli menossa amerikkalaisten (incl. Teksasilainen) kanssa jatkoille katsomaan Kuolema Venetsiassa -elokuvaa. Kertonee jotakin meiningistä tuo valinta. Toinen cava jäänee huomiseksi, kun vietän viimeisen illan ja yön kämpän luovutuksen jälkeen Makuukaverin kämpällä (lue: sängyssä).

Mutta minun piti muutenkin mennä aikaisin nukkumaan, jotta metrollamuutto Täydellisen ja Partnerin kanssa sujuisi mahdollisimman jouhevasti ja kohmelottomana. Yksi avoin kysymys on vielä Kiinteistövälittäjä, joka ei ole vieläkään vastannut maanantaiseen sähköpostiini avaintenluovutuksesta ja vuokratakuun palautuksesta. Mutta tapanani ei ole panikoida saati stressata. Vaikka tuosta metrosäädöstä tulee taatusti kyllä ihan infer(/a)naalista.

Day well spent

2009-07-30T04:24:00.000-07:00

Otin pyörän alle ja polkaisin 52 kilometriä yhteen vielä kunnolla kokemattomaan lähikaupunkiin. Joulun aikaan poikkesin siellä yhdessä työkokouksessa, mutta meidät vietiin ovelta ovelle autolla, joten mitään en nähnyt. Sitä paitsi Täydellisen pyörää piti päästä hyödyntämään ainakin kerran oikein kunnolla. Ja mikäs siinä oli viiletellä läpi pikkukylien, peltojen, viinitarhojen, vain pelkkää joenvartta karttana pitäen. Tulipa vastaan lampaitakin.

Mahtava juttu tuo pyöräily kyllä! Täytyy hommata kunnon fillari sitten Suomessa ja käydä vaikka Tuusulassa tai Porvoossa pyörällä. Tai mitenköhän nuo kelit enää syyskuussa sallivat... Mutta pehmeämpi satula pitää hommata. Nytkin istun tyynyllä.

Lisään tuohon alle kuvia sitten kun löydän kameran USB-piuhan... (pelkäänpä, että se on jo Suomessa!)

Ei tässä näin pitänyt käydä

2009-07-29T02:34:00.000-07:00

Makuukaveri soittaa, ja taas mennään. Tällä kertaa juoksujalkaa kauppaan, että sieltä ehtii ostaa täydennystä juotujen tilalle. Sitä paitsi nyt juojia olisi kuulemma kolme, sillä se aiemmin mainittu uusi työkaveri tulisi myös. Mikäli Makuukaveri haluaisi tuoda mukaan kolmannen pyörän, niin ottaisi edes vastakkaista sukupuolta olevan. Ko. henkilö on kyllä ihan mukava, mutta selvästi tässä tilanteessa kilpailija - it takes one to know one. Makuukaveri tietenkin nauttii juuri tämänkaltaisista tilanteista.

Ilmeisesti tämä Kilpailija oli jo yrittänyt jotain, sillä Makuukaveri, jo mukavassa huppelissa, alkoikin melkein saman tien lääppiä ja lähennellä minua varsin omistavasti. Istuttiin jopa yhdessä vaiheessa sylikkäin ja nuuhkittiin toisiamme, kun keksi ruveta ikävöimään poislähtöäni. Demokratia valitsi elokuvan Ocean's Thirteen, joka mielestäni olisi turhan kompleksi kännikatsomiseen porukalla. Ei aikaakaan, kun Makuukaveri torkahti olkapäätäni vasten t-paitani päällään. Ilman Kilpailijaa olisimme varmaan siirtyneet yhdessä sänkyyn, mutta nyt hän veti farkut jalkaansa ja lähti kotiin.

Tuossa vaiheessa elokuvaa oli katsottu noin puoli tuntia, eikä Kilpailijaa viitsinyt kesken hänelle uutta elokuvaa uloskaan heittää. Niinpä tarjosin ventovieraalle, vähän vieroksuttavalle, mutta seurassani ihan hyvätapaiselle ihmiselle olutta ja elokuvaillan.

I'm too nice.

Niekorzystny

2009-07-27T12:15:00.000-07:00

Taas oharit. Makuukaveri soitti ja sanoi, ettei voi hyvin, eikä suunniteltua Hangover-leffailtaa tänään pidetä. Lieneekö kännissä tehty toinen työhaastattelu vienyt mehut. Nyt täällä on siis kaappi täynnä kaljaa ja evästä. Pitää katsoa joku toinen leffa sitten keskenään.

Tähän voisi tottua.

Aina tervetullut sänkyyn

2009-07-27T10:39:00.001-07:00

Ehkä makein rakennus täällä

Makuukaveri soittaa ja tavataan tuossa minun lähellä. Menemme terassille, jossa syön. Hän on tullut juuri työhaastattelusta. Joutuu elämistään rahoittaakseen ottamaan osa-aikatyön tarjoilijana. Lounaan yhteydessä, kun hänen kadulta bongaamansa uusi työkaveri on juonut oluensa ja häipynyt, hän alkaa avautua.

Ensin kertoo jostain ystävästä, jonka kanssa oli itkenyt kolme päivää elämänsä ”mustia aukkoja”, niitä, joista aiemmin kuulemma kertoi vain ”pienen osan”. Pian tämän jälkeen avautuu siitä, kuinka olen niin mahtava tyyppi, kuinka olen hänen paras kaverinsa täällä ja kuinka ei tiedä miten täällä pärjää ilman minua. Kenen kanssa jatkossa katsoo Austin Powerseja, dokailee, nauraa ja sekoilee. Hän on kyllä juuri sen oloinen ja näköinen ihminen, että vastakkainen sukupuoli sekoilee ja pitää hauskaa hänenlaisensa kanssa mielellään.

Ihmettelen vaan, että mikä minusta tekee niin erikoisen, tämä kun ei ollut ensimmäinen tunnustus laatuaan täällä. Mitä minä muka olen tehnyt? En mitään, sekö se on? No, onhan se kivaa, että on joku, jonka luona ja kanssa voi ”pyytämättä” yöpyä tässäkin kaupungissa. Puolalainen vieraanvaraisuus jne. Kaksi työmatkaa kuitenkin tännekin päin maailmaa tulossa vielä tälle vuodelle. :)

-

2009-07-26T13:26:00.000-07:00

- reilut kaksi tuntia unta. Se tavallinen tarina.

- 1,4 kilometriä kävellen bussipysäkille aikaan, jolloin naapuruston grillibileet olivat vielä käynnissä. Pysäkille, jolta menee vain se yksi tietty bussi, josta myöhästyminen tietäisi kallista taksimatkaa tai myöhästymistä koneesta. Olin tyypilliseen tapaani täsmällinen, mutta bussi oli aavistuksen kuumottavat kolme ja puoli minuuttia myöhässä

- lentokenttäbussista vilaukselta talo, jossa asun virallisesti 2.8. eteenpäin, kunnes karkaan taas

- lentokentällä vastassa poliisiauto ja monta yksikköä Keski-Uudenmaan sammutuskalustoa sekä Vantaan Lääkintäesimies. Lentoaseman ravintola-alueella oli syttynyt paljon savua tuottanut tulipalo, jonka seurauksena käynti Wine&View’ssä peruuntui.

- otin sammutuskalustosta kuvia ja lähetin ne Hesarille välittömästi, mutta eivät kelvanneet (ymmärrettävästi monella paikallaolijalla oli kamera mukanaan)

- lento lähti kaikesta huolimatta ajallaan. HeVa on paras.

- kun pääsin karkupaikkaan, toimivat liikennejärjestelyt täydellisesti. Olin ennätyksellisessä 20 minuutissa jo kotikadullani. Hassua kaiken matkustelun jälkeen katsoa, kun ensimmäiset ravintolat avaavat aamiaisbuffettejaan ja ihmiset heräilevät sunnuntaiaamuunsa

- mahtava aamiasbuffet vastapäisessä ravintolassa, jossa vasta nyt vierailin ensimmäistä kertaa. Suurin makuelämys oli akaasiahunaja. Aika sopivaa, sillä juuri tätä puuta kadullamme kasvaa. Tuota pitää hommata.

- aamiaisen ja parin leffan lataamisen jälkeen torkkumaan lähipuistoon (myöskin eka kerta, yleensä aina menen joelle). Nyt punottaa.

- letkeään ja stressittömään lomafiilikseen sopiva Big Lebowski -elokuva, liian pienestä alkoholista tulleet kalsarikännit/rento koti-ilta (unisex-ilmaisua ei ole) ja aikaisin nukkumaan. Pitkät yöunet ja käytännön asioiden järjestelyä.

- toinen level omaisuustetristä, joka onkin lähes meta. Laukun haen myöhemmin Hakaniemen Hallista.

"Kotimaani koko kuva, sen lempeät äidinkasvot"

2009-07-25T13:54:00.000-07:00

Yksi asia, josta myös Täydellisen kanssa yöllä keskustelimme, oli patikointi Sveitsin vuoristoalueilla. Ryanin seikkailuista (ja kuvista) innostuneena huokaisin, kuinka kaunis tuo maa todellakin on, ja Täydellisenkin viime kerrasta on jo aikaa. Kontaktit yöpymisiin on olemassa, joten enää tarvitsee sopia ajankohdasta. Kesällä pitää säiden puolesta tietenkin mennä, joten vajaan vuoden päästä olisi ensimmäinen mahdollisuus. Hauskaa olisi matkustella hänen kanssaan, toivottavasti järjestyy.

Keskiviikkona lainasin eräältä tutulta vaa’an pelatakseni lomani alun kunniaksi hieman neliulotteista tetristä omaisuudellani (neljäs ulottuvuus on luonnollisesti paino). Sain Projektin valmiiksi, pakkailin ensimmäisen levelin ja lähdin syömään lounaaksi paikallista ruokaa. Pikkuhyvästejä tietyillä kaduilla, joilla ei ehkä enää kävelisi, uudessa kioskissa tupakkaa ostamassa (”ai täällä oli tällainenkin, enpä ollut ennen huomannutkaan”) sekä hieman siivoamista siltä varalta, että joku asuntonäyttö pitäisi järjestää poissaoloaikanani (vaikka ymmärsin kyllä, että viime kerralla tärppäsi kun paikalla ollessani kerroin, kuinka asuisin tässä asunnossa vielä vuosia, jos karkupaikassaoloni määräaikaisuus ei olisi tullut täyteen).

Torstai-iltana yhdeltätoista Suomen aikaa löysin itseni Finnairin lentokenttäbussista nokka kohti keskustaa. Tuttujeni bändillä oli juuri alkanut ensikeikka matkani varrella (rautatie- ja linja-autoasemien välissä), jonne keikan loppupuolelle ja backstagelle kerkesinkin. Suomalaisen baarin kontrasti karkupaikan lounaspaikkaan oli aika tuntuva, ja jälleen kerran Narinkkatori sai toimia taustana tällä kertaa varsin lievälle Suomi-sokille. Oluen hinta-laatu-suhde taisi olla se kovin paikka.

Muutenkin hintoihin on tullut kiinnitettyä tällä reissulla paljon huomiota, vaikka Projektista kolahtaakin tilille reippaasti nelinumeroinen summa maanantaina. Omituista kyllä tupakka on täällä jopa halvempaa (kun tasan kolmella eurolla saa jo Chesterfield-askin), mutta esimerkiksi olut ja muut virvoitusjuomat ovat aivan törkeän hintaisia verrattuna karkupaikkaan (n. 0,40€ vs. 2jotain€/tölkki halvinta olutta ja n. 0,30€ vs. 1,13€/iso pullo halvinta kolaa). Myös esimerkiksi eräs ranskalainen camembert (sama tuote) maksaa täällä melkein kaksinkertaisesti, mihin en epätaloudellisena ihmisenä osaa antaa kovinkaan hyvää selitystä.

Kun pääsin lopulta yöllä kotikaupunkiini ja äitini tyhjillään olevaan tilavaan asuntoon, laitoin sähkösaunan päälle, pitsan uuniin ja selvitin vihdoin ammoisen nettiongelmani (kakkosläppäri kun ei mahtunut mukaan tällä tetrislevelillä). Kukuin valveilla keskiyön aurinkoon tottumattomana jonnekin puoli viiteen, mutta heräsin jo yhdeksältä. Kumma käänteinen jetlag (johon vaikuttaa paitsi pituus- myös leveyspiirit näin kesällä), kun nipistän yöunta molemmista päistä, mutta olen silti pirteä.

Perjantaina hoidin asioita pankissa ja maistraatissa sekä kävin syömässä Helsingin parhaan hinta-laatusuhteen täyslammaskebabia (+välimerellisiä mezejä yms.) firman lounassetelillä (jolloin buffetista maksettavakseni jäi tulevaan opiskelijastatukseeni sopiva 2,10€). Syötyäni menin läheiseen Eiranrantaan tervehtimään ensimmäistä merta, jota olen pitkään aikaan nähnyt. Luostarinpuistoon oli noussut uusia taloja, jotka näyttivät täysin samoilta kuin Arabianrannan ja karkupaikankin uuden ranta-asunnot. Sadepilvien uhatessa menin Kirjasto 10:een kirjoittamaan edellisen postauksen, minkä jälkeen tapasin vuokralaiseni. Pyysivät saada muuttaa pois sovittua myöhemmin, mikä taas tarkoittaa sitä, että itselleni tulee kiire muuttaa niinä kahtena päivänä, kun Helsingissä seuraavan kerran olen ennen Ruotsin-reissua. (Siltäkin palattuani olen Helsingissä vain tasan kaksi kokonaista päivää ennen kuin menen Berliiniin ja yhteen pohjoissaksalaiseen pikkukaupunkiin loppukuuksi. Hullua kai sitä olisi karkumatkalaisen lomaansa Suomessa kykkiä, joten elokuussa olen Helsingissä kokonaista kuusi päivää.) Kävin vielä ostamassa märissä sandaaleissani Verkkokauppa.comista Sims 3 -pelin ja Olvin olutta (oli halvinta) ennen kuin palasin Casa di Mamaan.

Lauantain suunnittelin ottavani aurinkoa, mutta ei tuolla merenrannassa tarennut puolta tuntia pidempää. Vaikka ilma on kieltämättä ihanan raikas, niin +21°C toivoisi kyllä tuntuvan vähän lämpimämmältä. No, tulipahan nyt tässä vaiheessa pestyä se nelisen koneellista pyykkiä, jolla luulisi vähän aikaa pärjäävänsä. Ihan hyvä päivä siis. Paitsi tietenkin, jos ajattelee, että ajoissa kun olisi suunnitellut, niin teoriassa olisi ehtinyt lauantaina siellä Porissakin vierailla, itseltä kun meni kyseisen yhtyeen keikka karkupaikassakin harmillisesti ohi.

Suomi-reissun kulinaariset nautinnot kruunasin Kotipizzan Jänkhällä (pakko oli ottaa sama-aliaksisen kollegani kunniaksi, lounasseteli + 2€), reissun neljännellä saunalla (otin nimittäin aamutkin surkeassa puutostilassani käyttöön) sekä pint-kokoisella Sandelsilla (aika pieni upgrade).

Mutta kohta viedään jo viimeisiä karkupaikka-kokemuksia. Prioriteettilistani on: (1) auringonotto, (2) byrokratia, (3) kännit ja yö tai pari Makuukaverin kanssa, (4) tolkuttoman vähäiselle käytölle jääneen, viereisestä korttelista alkavaan museotarjontaan tutustuminen.

Nyt pitää printata parin lennon boarding passit ja yrittää nukkua vähän. Vaikka ehtiihän sitä sitten aurinkoa ottaessa torkkua. :)

Ihan hyvä nukkumiseen

2009-07-24T07:17:00.000-07:00

Karkupaikkaa päivänä, jolloin Täydellinen lähti pitkälle työmatkaputkelleen

Kirjoitan tätä Helsingin Kirjasto 10:ssä (ladaten samalla Hangover-elokuvan DVD-screeneriä, ripaten levyjä ja kohta varailen tulevia matkoja netistä), enkä malta päästä ylihuomenaamulla karkupaikan paikallista aikaa ottamaan aurinkoa ja lomailemaan täysillä takaisin pilvenpiirtäjäkaupunkiini. Mutta kelataanpa nyt ensin hieman taaksepäin.

Täydellinen on ollut juhannuksen jälkeisestä lauantaista työmatkoilla, mistä hän kertoi minulle vasta lähtöpäivänään ollessani kirpputorihälinässä näyttämässä Beckhamille ja Olgalle kaupunkia. Beckham on muuten Connoisseurin isoveli.

Täydellinen ilmoitti kuitenkin varanneensa perjantain 17.7. ”we-time”:lle. Odotin tekstiviestiä pitkälle iltapäivään, josta tapaaminen siirtyi ensiksi lauantai-alkuiltapäivään. Lauantaina suunnitelma venyi vielä kaksi kertaa, ja lopulta näimme lauantai-iltana noin kuuden aikaan illalla asunnollani. Uskomatonta mitä urarakettina toimiva työpaikkansa teettää raukoilla! Näytin vähän omia työjuttujani ja hän näytti netistä omia tulevia projektejaan, minkä lisäksi vaihdoimme kuulumisia ja lahjoja (joku mystinen juttu on vielä tulossa minulle tavatessamme elokuun puolivälissä Berliinissä, missä myös eräs kirja vaihtaa omistajaa minulta hänelle). Hengästyimme puhuessamme jatkuvasti ja kävimme molemmat ylikierroksilla jälleennäkemisestämme kuin pienet oravanpoikaset amfetamiinisulfiiteissa. Kuten aina hänen mielestään, tälläkin kertaa tapaamisemme taustalla salamoi ja jyrisi.

Laitoin meille illalliseksi kirsikkatomaattipastaa, mikä ilmeisesti maistui Täydelliselle kun lähes liikuttui valkosipuli-balsamico-auringonkukansiemen-yhdistelmästä. Tai kai vähän siitäkin, kun laitoin sitä hänelle. Ylitunteellinen ystäväni, voi toista. Tarkan valuutan ihmisenä kiinnostui, kun kerroin annoksen hinnaksi tulleen euroissa vain noin yhden kaksimetallisen lantin (hyvää balsamicoa kun minulta löytyy aina kaapista). Selitin yksinkertaisen reseptin lyhyesti.

Koska Täydellinen ja Partneri etsivät karkupaikasta isompaa asuntoa muuttaakseen Partnerin saatua itsekin kaupungista töitä takaisin kokonaan yhteen, tarvitsevat he huonekaluja. Ja minulla kun on kämppä täynnä Ikeaa, mistä pitäisi päästä eroon, niin tilanne on optimaalinen. Heille kiinnostavin kohde on sänkyni, jolle Täydellinen jo kerran aikaisemmin niin kutsuvasti hypähti. Nyt kun patjaa taas piti saada kokeilla au naturel, ilman päiväpeittoa ja täkkiä (Partnerin määräyksestä), niin oli luontevaa, että Täydellinen jäi yöksi. Pakkohan sitä oli nielaista ja ottaa tyyny kiihotusta osoittavan reaktioni eteen (en nyt kerro oliko kyse ylä- vai alavartalosta), kun hän veti peiton syrjään ja heittäytyi alushousuisillaan ja tiukassa aluspaidassaan lakanalleni ja kokeili jousitusta. Sitä ennen, mikäli olisin halunnut, olisin voinut nähdä hänet täydellisyyden toteamiseksi täysin alastikin edes kerran elämässäni, sillä vessani ovessa on hämmentävän iso avaimenreikä. En kuitenkaan katsonut mokomaa tiirailua tarpeelliseksi, sillä tunteeni häntä kohtaan ovat kuitenkin muuttuneet. Enkä tiedä olisinko katsonut muutenkaan, mutta tiedostin kuitenkin mahdollisuuden.

Täydellinen oli täynnä energiaa ja pyöri ja voimisteli sängyssä eikä meinannut millään malttaa mennä nukkumaan. Puhuimme siitä, miten opettaa lasta nukahtamaan. Ensin ajattelin, että pelkkä ”ajattele miten väsynyt olet valvoneena aamulla ja mene siihen ajatusmaailmaan nyt” -kehoitus toimisi, mutta hänen mielestään ”you don’t show him the catastrophy”. (Maistelin tuota lausetta monesti ääneen, kun se oli minusta niin hauska.) Niinpä kerroin oman itsekeksimäni nukahtamiskikan lapsuudesta (apua, mietin tosi kauan tuleeko tuohon nukahtamiskikkaan possessiivisuffiksi, enkä ole lopulta vieläkään ihan varma!). Nukahtamiskikassani (no tuohon nyt ainakin tulee) kuvittelen olevani avaruuskapselissa, joka on lähetetty kiitämään avaruuden halki jollekin kaukaiselle planeetalle. Perillä olisin vasta herättyäni. Tätä ajatellessani nukahdin kuten niin monesti aiemminkin, enkä herännyt edes siihen, kun hän oli hiippaillut keskellä yötä kylmissään ohitseni vaatekomeroon hakemaan vierasvuoteelleen sittenkin sen peiton, jota yritin aiemmin hänen vielä päästäessään höyryjään ulos tarjota.

En tiedä, mitä hän olisi ajatellut, jos olisin kertonut sleepbuddy-periaatteen. Mutta moinen yhdessämakoilu tuntuu minusta todella väärältä, jos toinen ei ole vapaa, enkä ole niin koskaan tehnyt.

Suomen-asioihin palaankin sitten seuraavassa postauksessa, kun tästä tuli jo näin pitkä!

Radiohiljaisuus

2009-07-17T04:13:00.001-07:00

Neljä viikkoa Täydellisyyttömyyttä takana. Hänen piti saapua tänne eilen. Aamun yhteydenottoa odoteltuani (ja häneltä lainattua pyörää auton kolhaisun jäljiltä auttavasti korjailtuani) laitoin tekstiviestin: "Forecast predicts electricity in the air for today. Does it mean that you're back in town? -karkumatka".

Vastausta ei ole vieläkään kuulunut, vaikka hän käsittääkseni varasi nimenomaisesti tämän päivän ainoastaan minua varten.

Ja taas! Helvetin kuustoista!

2009-07-16T14:07:00.000-07:00

Ensimmäisellä ja toisella luokalla peruskoulussa opettajallamme oli sellainen systeemi, että jokainen oppilas oli ensimmäisestä koulupäivästä alkaen numero. Kysyttyään kysymyksen (esimerkiksi "paljonko on neljä kertaa neljä?") opettaja nosti pakastaan pyöreän, keltaisen numerolapun, ja tätä numeroa vastaavan oppilaan tuli vastata kysymykseen. Näin kaikki joutuivat aina miettimään jokaisen kysymyksen etukäteen, eikä sluibailulle ollut varaa. (Tai ainakaan kukaan ei ollut niin nerokas, että olisi silmän välttäessä kähveltänyt oman numeronsa pakasta.)

Näistä päivistä lähtien numero 16 on ollut jonkinasteinen onnennumeroni. Muistan myös, kuinka vähän kehnon oppilaan numero oli 4 ja kuinka olimme numeron 17 kanssa, molemmat hieman ihastuineina toisiimme, kerran vertailleet lapsenkokoisia sukupuolielimiämme. Numero 24 oli paras ystäväni.

Aivan hiljattain keksin ottaa kuvan aina tämän numeron nähdessäni. Alla ensimmäiset kuvat kasvavasta kokoelmastani (valitettavasti niitä ei ole vielä 16 kappaletta).

Pariisissa asuin tietenkin 16.:ssa kaupunginosassa

Pariisissa numeroon törmäsi toki muuallakin

EDIT: it's everywhere:

Ajankuluksi rattopoika ja parit dagenefterit

2009-07-14T11:46:00.000-07:00

Näin käy kun on offline.

Krapula on oikeastaan aika hyvä keksintö, ajattelee itse Positiivisenne (mutta ei siinä negatiivisessa merkityksessä). Monesti kunnon haukut työtoverilta tai pomolta krapula-aamuna, oman elämänlaatunsa korjaava tarkastelu ynnä muu vastaava saa itseaiheutetun huonovointisena enemmän hyvää aikaan kuin muulloin. Tekemättömät tehtävät ja morkkis kun hoitavat toinen toisensa usein kertarysäyksellä, kuten itselleni on käynyt nyt viikon sisään kahdesti. Toisaalta, jos haukut ovat paitsi kohtuuttomat, myös aiheettomat, niin ei se nyt niin kivalta tunnu eikä hoidu muutamalla grammalla parasetamolia.

Aiemminkin täällä vieraillut Elvis saapui aika ilmoituksenomaisesti kauttakulkiessaan majoittumaan luokseni sillä meiningillä, että kaatokännit vedetään tullessa ja palatessa. Ajankohta oli oikeastaan huonoin mahdollinen. Teen yhtä työjuttua kiireessä, mutta inspiroituneena, minkä kahden päivän ryyppäjäiset ikävästi pirstaloivat. Lisäksi on koko asunnonluovutus- ja työnlopettamisrumba byrokratioineen päällä.

Torstaina aloitimme puoliltapäivin ja lopettelimme taksi- ym. matkojen jälkeen joskus yön pikkutunneilla. Minulle homma tuli halvaksi, koska Elvis hoiti maksupuolen. Ainostaan joitakin laseja ja olutpulloja rikkoontui (ja se näemmä pakollinen kännibarolokin tuli juotua kellaroitumasta), eikä haju keittiössä perjantaiaamuna ollut paras mahdollinen, etenkään ajatellen puoliltapäivin tapahtunutta asuntonäyttöä. On se jännä, mitä ihmeitä astianpesuaineella ja tehokkaalla tuulettamisella saa darrapaniikissa aikaan. Tähän nähden oli sääli, että asunnonkatsojat lopulta tekivät oharit, ja juttelin Kiinteistövälittäjän kanssa 10 minuuttia punasilmäisenä säästä.

Päänsärky on oikeastaan jatkunut perjantaiaamusta tämän tekstin kirjoitushetkeen (kun Elvis on vihdoin saatu lentokoneeseen kohti Helsinki-Vantaata), vaihtuen lähes saumattomasti näyttöpäätemigreeninpoikaseen. Maanantaina siemailimme alkoholia maltillisemmin, klo 15-05 välillä eikä niin isolla kädellä. Otimme muuten Makuukaverin mukaan remmiin ja hauskaa oli, niin kuin räävittömän ja humalaisen ekstrovertin kanssa aina. Kieltämättä kuitenkin oli harvinaisen tylsää käynnistellä maanantaina jo toista viihdeiltaa, kun ajatukset ja mielihalut olivat melko lailla täysin muualla. Paitsi juomiseen tuhlattu aika, myös seuraavan päivän huono olo kun rajoittavat työnarkomaniaa kohtuuttomasti. Lisäksi väliin osui myös syntymäpäiväni, minkä aattona oli tarkoitus järjestää edellisenä päivänä syntyneen työkaverin kanssa yhteisjuhlat, omalta osaltani uudenvuodenbileiden lähtölaskentaperiaatteella. Vetäydyin hommasta ulos aika lyhytsanaisesti viime tingassa, suljin viestimet ja lukittauduin urakkapalkalla työhuoneeseeni. Kerrankin sanoin edes jollekin sosiaaliselle aktiviteetille ei, joskin tylsästi asiasta kärsivät ihmiset, joita en muutaman viikon kuluttua enää juuri tapaa. Makuukaveri kuitenkin onneksi itse virallisena päivänä kutsui itsensä ja ”minikakun” (suklaamuffinin) lyhyelle, mutta erittäin hyvää tehneelle paussille.

Seuraavan kerran juon varmaan tositarkoituksella alkoholia vasta työni edustusosuuden puolesta elokuussa Ruotsissa. Kevyt startti Mellanölillä.

Muihin viihdeuutisiin: aika eksteme-härskinä semi-tositeevee-naurupläjäyselokuvana Brüno toimi muuten erittäin hyvin (krapulassakin). Astetta törkeämpää huumoria kuin Boratissa, ja hämmentävän paljon sukupuolialueen alastomuutta. Rohkeita setiä. Seuraavaksi pitää tsekata toinen, varsin läheltä omaa elämääni koskettava uutuuselokuva Hangover. Kyseisen elokuvan mainosjuliste on aiheuttanut minulle viimeisen viikon sisällä jo kahdesti, sattuneesta syystä, kylmän hien läpi puskeneen puistatuksen, mutta sekä elokuvan traileri että eräs lukemani arvio saavat odottamaan hyvää huumoripläjäystä. (Etenkin se kohta, kun arvion kirjoittaja kertoi nauraneensa viimeksi yhtä makeasti ja katkeamattomasti Sekaisin Marista -elokuvalle, jonka juuri viimeksi Makuukaverin kanssa katsoimme.)

Mutta Hangoverin katson vasta sitten, kun työprojekti on valmistunut -- ja mielellään ei itse kaameassa kankkusessa vapisten. Ja sitten pitääkin jo valmistella tämän blogin (ja erittäin mahdollisesti koko karkumatka-blogiminäni) loppunäytöstä.

...in nicht allzu ferner Zukunft...

2009-07-08T09:17:00.001-07:00

Pariisissa minulta kysyttiin, että mitä tapahtuu, kun palaan Suomeen. Loppuuko blogi? Olen miettinyt vaihtoehtoja. Blogaaminen anonyyminä sekä elämäni käänteistä aliaksien ja synonyymien kautta mahdollisimman androgyynisti kertominen on ollut koukuttavaa. Paluun kuvaaminen paljastaisi myös osaltaan tämän karkumatkan vaikutuksista, kun aikanaan liian tutuksi käynyt Suomi peilautuisi tuoreutuneena tekstistäni. Näin ollen olisi hauskaa jatkaa Helsingissä vuoden verran ”Paluu karkumatkalta”/”Karkumatkan kotiinpaluu” tms. -nimisenä ennen suunnitelmissani olevaa seuraavaa (ehkä pysyväksi jäävää) karkumatkaa snadista, mutta bulista Stadista takaisin johonkin maailmankaupunkiin.

Mutta jatkolla olisi reunaehtonsa. Aion nimittäin kyllä joskus pian 31.7. jälkeen paljastaa missä olen lokakuusta 2008 asti ollut (tai paremminkin elokuun lopusta kun sillä menolipulla oikeasti Suomesta lähdin - Brysseliin) ja postata tämän salaisen karkupaikkani parhaimmat paikat tulevia paikalle-eksyjiä tai satunnaisia fanikierroksia varten, sillä mitään hyvää suomenkielistä opasta tästä paikasta en ole vielä toistaiseksi nähnyt.

Mutta mikäli jatkan, joudun kyllä jättämään joitakin asioita kertomatta. Vaikka periaate ”arvaa missä olen” voisi toimia hyvin Helsingissäkin (ovikellon soittajalle maistiaisia karkumatka cuisinesta ja hyvää viiniä tms.) en silti esimerkiksi haluaisi paljastaa sukupuoltani. Tämä voi tulla pettymyksenä monille sitä niin kuumeisesti arvuutelleille, mutta toisaalta sen arvuuttelu on ollut monesta kiinnostavaa, ehkä jatkossakin. Myöskin ammattini jäänee lopullisesti paljastamatta, koska haluan tosiaan jäädä anonyymiksi; kuuluisa haluan olla muista asioista kuin tästä blogista. Liekö savolainen geeniperimä vai mikä, mutta tykkään jättää jälkeeni blogaamisestani ”vastuu siirretty lukijalle” -fiiliksen. Ehkä teen asiasta tänne jonkinlaisen nimettömänä vastattavan kyselyn (poll) tai parikin, jos viitsin, osaan ja ehdin. Nyt saatte tyytyä katselemaan tyypillistä arkilounastani.

Kirsikkatomaattipasta à la karkumatka con pesto genovese e parmigiano-reggiano

Ohjeen olen postannut jo aiemmin, joskin olen sittemmin tuunannut sitä valkosipuliviipaleiden jälkeen pannulle lisättävillä auringonkukansiemenillä. Niitä ei kannata paahtaa yhtään liikaa, pannulle vasta hieman ennen kirsikkatomaatteja. Yhdistelmä valkosipuli-auringonkukansiemenet-oliiviöljy-basilika-balsamiviinietikka on mainio. Paksumpilompakkoisia suosittelen kokeilemaan myös auringonkukansiementen asemesta pinjansiemeniä.

Matkasäätöjä à la Kramer

2009-07-04T08:26:00.000-07:00

Olin jotenkin niin naiivissa uskossa, että kun kerta olin aiemmin onnistunut saamaan halvahkoja lentoja Suomeen siihen aikaan vuodesta, kun kukaan ei sinne halua (eli noin loka-toukokuussa, hehheh), niin sama onnistuisi myös nyt heinäkuussa, kun tätä haalittua, täältä halvalla ostettua omaisuutta pitäisi alkaa hilata synnyinsijoille päin. Ei se niin mene. Nyt ihmisillä on lomia ja Suomeenkin joku näemmä haluaa (hinnat ovat joidenkin halpayhteyksien kohdalla kymmenkinkertaiset). Enkä tietenkään tajunnut varata lentoja joskus maaliskuussa.

Berliiniin asti löysin jo aivan naurettavan halvan yhteyden, ja ajattelin, että sieltä asti nyt pitäisi päästä Suomeen edullisesti esim. AirBalticilla, etenkin kun ilmainen majoitus järjestyisi Berliinissä varmasti. Hinnat Riian kautta Helsinki-Vantaalle eivät ensi näkemältä olleetkaan päätähuimaavia (35 meno ja 8 paluu, lisäksi palatessa mukava mahdollisuus olla koko päivä tai muutama tunti Riiassa). Vaan kuinka ollakaan, tähän hintaanpa ei sisältyneet vielä verot, joiden kanssa hinta pompsahti melkein 170 euroon. Se siitä. Virittelin vielä jos jonkinlaisia yhteyksiä, jopa Tukholman kautta laivalla tullen, mutta lopulta halvimmaksi (euroissa noin 200) tuli eräs suuri, suomalaistenkin tuntema lentoyhtiö, kun matkusti 3-5 päivän sisällä (mikä sopi minulle, yksikin yö olisi riittänyt). Mukavana bonuksena suorat lennot karkupaikasta Suomeen, asia, jota en olekaan tehnyt muistaakseni kuin lokakuussa isoäidin hautajaisissa luutnantti-isäni kukkarolla pyrähtäessäni. Siihen nähden oikein hyvä diili, vaikka aikaahan minulla olisi.

Tämä mainittu yhteys löytyi erään pienen matkatoimiston kautta. Nettisivut olivat heti alusta vähän kankeat ja firman nimikin kuulosti jotenkin epämääräisen… noh, lähi-itämaiselta, mutta hinta täsmäsi Momondon ilmoittamaan ja pyöristyipä vielä vähän alaspäinkin. Tiedot täytettyäni tuli ruudulle paikallisella kielellä teksti: "Valitettavasti luottokortilla maksaminen on hetkellisesti pois käytöstä. Yrittäkää myöhemmin uudestaan tai kokeilkaa muita maksuvaihtoehtojamme. Kiitos." Mietin lähettäväni sinne sähköpostia koskien mahdollisuutta maksaa käteisellä (mitä muita vaihtoehtoja minulla muka vielä olisi?): ”Skannaan teille x määrä seteleitä ja kolikot päälle.” Rämpyttelin lähetä tiedot -nappia pari kertaa, kunnes teksti vaihtui: ”Ulkomaiden kansalaisten (vaihtoehdot kansallisuudelle kun firman sivuilla olivat paikallinen, naapurimaa a:n kansalainen, naapurimaa b:n kansalainen, muu) on varmistettava konsulaatissaan, ettei mahdollisesti tarvittavia matkustusasiakirjoja (kuten esim. viisumia) pääse puuttumaan”. Olin itsepintainen ja painoin edelleen eteenpäin. Kyllä asioideni pitäisi olla kunnossa. Nyt näytölle tuli teksti: "Varaustanne työstetään parhaillaan. Pyydämme kärsivällisyyttänne, sillä tämä saattaa kestää joitakin minuutteja." Oudoksi homman teki se, että tiedot-lomake oli edelleen tekstin alapuolella, täytettävissä, ja lähetä tiedot -painike oli myös edelleen painettavissa. Painoinkin sitä lopulta uudestaan, ja samat vaiheet toistuivat, paitsi että välillä eteenpäin ei päässyt, ellei valinnut haluavansa vastaanottaa matkatoimiston mainospostia. Spämmiäkin vielä, aina vaan paranee. Luovuin jo toivosta ja aloin etsiä toista lähes yhtä halpaa yhteyttä, ja noin eurossa vajaata kymppiä kalliimpi yhteys löytyi taas kerran Amsterdamin kautta. Juuri kun aloin syöttää tietojani tämän yhtiön nettikaavakkeeseen, alkoi puhelimeni soida. Hirveää vauhtia paikallista kieltä mölöttävä naisääni selitti pitkään jotain, jonka luulin etsin koskevan asuntonäyttöasioita, mutta pian nainen paljastuikin tämän ensimmäisen matkatoimiston virkailijaksi. Kuulemma Visa-korttini numero ei ollut mennyt läpi. Mielenkiintoista, siitähän nettisivut eivät olleet herjanneet. Nainen pyysi minua tarkastamaan numeron, ja tein sen kahdesti, paikallisella kielellä itsekseni lukien. Numero vaikutti edelleenkin olevan kunnossa, minkä sanoinkin naiselle napakkaan sävyyn, joskin kaikenlaisia vaihtoehtoja läpikäyden. Hän tarjosi mahdollisuutta varata lennot puhelimitse, mikä tulisi maksamaan euroissa noin 18 lanttia enemmän nettivaraukseen verrattuna. Mietin Amsterdamin-vaihdon ja rahanmenetyksen välillä ja valitsin jälkimmäisen. Vasta nyt kolmannen kerran paikallisella kielellä Visa-korttini numeroa sanoessani havaitsin syöttäneeni sen alun perin väärin nettilomakkeeseen (kaksi numeroa, 7 ja 1, olivat väärin päin, mikä oli ehkä vähän vaikea huomata auringon pehmentäneessä päässäni). Nainen antoi minun vielä tehdä nettivaraus uudestaan, vaikka puhelinvarauksesta puuttuikin käsittääkseni enää naisen Enter-painallus, ja lopulta kaikki sujuikin melko mallikkaasti (mitä nyt sivut latasivat varmistusta minuuttitolkulla). Tulostimesta ei kuitenkaan loppunut muste kesken varmistuksen printtaamisen eikä nettiyhteyskään katkennut. Suutelin tulostunutta varausvahvistusta.

”Hyvin sä vedät”, kommentoitiin pikaviestikeskustelussa, johon selostin reaaliaikaisesti tapahtumien kulkua. Mutta aika hyvin ”vedettiin” myös matkatoimistossa, kun sieltä piti soittaa ja sanoa, että olet hei ilmeisesti näpytellyt Visa-korttisi numeron väärin senkin tollo. Mieleen tuli klassinen kohtaus Seinfeldista, kun Kramerin puhelinnumero oli niin lähellä elokuvien esitysaikoja kysyttäessä tarjoavan, automaattisen Movie Phone -palvelun numeroa, että Kramer päätti alkaa sanomalehden kanssa vastata ihmisten kyselyihin. Homma ei Kramerillakaan mennyt ihan putkeen:

”Why don’t you just tell me the name of the movie you've selected!” Voi että tuo ei lakkaa naurattamasta! :D

Ekoja kertoja ja uusia tuttavuuksia

2009-07-03T08:37:00.000-07:00

Makuukaverin huumorintajua kutkuttanut kuvani Tuileries'n puistosta

Hommasin juuri itselleni Mew’n uuden No More Stories -EP:n, joka on eräänlainen alkupala elokuun lopussa ilmestyvälle kokopitkälle, joka kantaa komeaa nimeä No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away//No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away. Mew on ehdottomia suosikkibändejäni tällä hetkellä, ja toisin kuin Sigur Rósin tapauksessa, heitä en ole vielä onnistunut livenä näkemään. Uusi materiaali kuulostaa nerokasta edellistä levyä koukkuisemmalta, elektronisemmalta ja pirteämmältä. EP:llä on uudelta levyltä kaksi kappaletta sekä kolme nk. b-puolta.

Muita viime aikojen bändilöytöjä ovat tokiolainen instrumentaalirockbändi Mono (joka kuulostaa ihan Mogwailta ja GY!BE:lta, mutta ei ole ollenkaan hullumpaa) ja newyorkilainen postrocktrio Blonde Redhead (joka kuulostaa ihan Sonic Youthilta, mutta on aivan sairaan hyvä). Lisäksi olen kuunnellut Alamaailman Vasaroiden uutukaista, mutta ihan ookoo groovesta huolimatta siinä itseäni tökkii äänitys. En ymmärrä miten niinkin jalo soitin kuin sello on saatu kuulostamaan niin kauhealta! (No, kuivan nahkea lähimikitys ei ainakaan auta asiaa.) Kyseinen bändi muuten tuli Amsterdamista samalla koneella Helsinki-Vantaalle viimeisimmällä Suomen-visiitilläni.

Muita uutisia: (1) Sain Täydelliseltä lainaan polkupyörän, ja olen suunnitellut noin 30 kilometrin retkeä erääseen kunnollista valloittamistaan vieläkin odottavaan lähikaupunkiin. Toisaalta yli 30 celciusasteen lämpötiloissa moista huhkimista miettii toisenkin kerran (ja jos onkin pilvistä, niin tulossa on mitä luultavimmin ukkoskuuroja). Työmatkan nyt kuitenkin huitaisee vielä kymmenessä minuutissa läkähtymättä - metrolla menisi seitsemän. (2) Kämpässäni on ravannut asunnonkatsojia, mikä on ollut aika rasittavaa, mutta on ainakin pysynyt paikat siistinä. Tämän huomasi myös (3) Makuukaveri, jonka kanssa nauroimme itsemme kipeiksi tässä iltana eräänä Boratin parissa. Uskomatonta, että Makuukaveri on joskus niin omilla planeetoillaan, että tämä elokuva oli häneltä vielä näkemättä! Pian menemmekin katsomaan varmaankin uuden Brünon, Makuukaverilla kun on melkoisia antipatioita Itävaltaa kohtaan... :)

"Satuin" myös illan aikana näkemään vilaukselta Makuukaverin alasti, mutta se tarina on niin nolo, että jätän kertomatta.

Negat (puolijulkinen puolivuotiskatsaus 2009)

2009-07-01T03:34:00.000-07:00

Olen miettinyt joitakin yleisesti paheksuttavia käsitteitä, ja sitä, missä määrin määreet sopivat minuun. Kriittistä itsetarkastelua kolmannen vuosineljänneksen (eli puolivälin) kohdalla, olkaa hyvät.

Pariisin tuliaiset

’alkoholisti’
Jos käyttää kaikki rahansa viinaan, niin sitten varmaan on. Mutta jos humaltuminen on vain mukava ja varsin satunnainen pikkubonus, ja juomisen kohteena ovat kalliit viinit ja sampanjat (minkä takia rahat myös loppuvat nopeammin), niin mikä sitten on?

’ilmastorikollinen’
Matkustan melko paljon lentäen (usein työasioissa, mutten läheskään aina), enkä addiktiotani uusiin paikkoihin tutustumiseen yritäkään peitellä. Hiilijalanjälkeni viime vuonna oli AMEEn (via Dopplr) mukaan 2 471 kg CO₂. Jos tuo kuulostaa jo järkyttävältä, niin tänä vuonna, kun vuodesta on kulunut tätä kirjoittaessa vasta päivälleen puolet, on tuo saldo jo suurempi: 2 612 kg CO₂. Vertailun vuoksi todettakoon, että yksi kaupunkimaasturi tuottaa vuodessa 10 000 kg CO₂, enkä minä käytä yksityisautoa käytännössä kuin muuttaessani (jonka olen tehnyt elämässäni toistaiseksi kolme kertaa). Toinen vertailukohde: Barack Obaman henkilökohtainen hiilijalanjälki oli viime vuonna 42 tonnia (ja siihen virkaanastujaiset ym. päälle). Silti minusta tuntuu pahalta. Pitäisi muuttaa sellaiseen paikkaan, josta pääsisi kaikkiin tärkeisiin paikkoihin junalla, veneellä tai vaikka juosten.

’nettiaddikti’
À propos edellinen… (suomeksi: luvassa aasinsilta). Jos suunnittelee menevänsä puoliltaöin nukkumaan herätäkseen aamulla työntekoon, mutta kömpiikin sitten mahtavan blogin löydettyään petiin vasta puoli neljän aikoihin aamulla (ja, arvasitte oikein, Kiinteistövälittäjä soitti klo 8:50), ei elämänhallinta voi olla täysin kunnossa. Toisaalta netistä voi löytyä apua juuri elämänhallintaan, esimerkiksi edellälinkatun blogin runner’s high'n elävän kuvailun innostaessa uudestaan juoksuharrastuksen pariin.

’laiska’
Jätän usein asiat viime tinkaan, ja mikäli on mahdollista luistaa jostakin edes hieman epämiellyttävästä tehtävästä, jätän kernaasti urakan tekemättä. Pidän tätä toisaalta (suuressa laiskanpulskassa nerokkuudessani) älykkyyden määritteenä, tai ainakin evolutiivisena edellytyksenä. Toisaalta olen myös perfektionisti, jos jonkin asian päätän tehdä. Lisäksi olen erittäin ystävällinen ja seurallinen, mihin liittyvissä tehtävissä pitäisi päinvastoin opetella sanomaan useammin ei.

’narsisti’
Todisteena tämä blogi, voisi ajatella. Määritelmällisesti ’narsistilla’ tosin on itsestään suuret kuvitelmat, ja hän pitää itseään toisten yläpuolella (mistä siis tämä ainainen epävarmuus?). Määritelmään liittyy myös seksuaalinen kiinnostus omaan kehoonsa. (Minullahan tämä kiinnostus kyllä suuntautuu ulospäin...) Mutta jos ’narsismilla’ tarkoitetaan (suomalaisen!) arkikielen tavoin itsekorostamista, niin siinä tapauksessa kai jokainen blogaaja on jossain määrin narsisti. (Tämä on muuten myös Täydellisen kanta asiaan, vaikka hän ei blogistani tiedäkään.) Toisaalta omien vanhojen blogitekstien lukeminen on hyvä keino muistaa ja oppia kokemuksistaan, sekä harrastaa tervettä itsetarkastelua anonyymisti ja vieläpä niin, että muut voivat ilmaista pahennuksensa tai lohdutuksensa niin halutessaan. Tähän olen esimerkiksi tässäkin taas pyrkinyt.

See the world with karkumatka

2009-06-29T03:46:00.000-07:00

Karkupaikkaa

Hauska tuo blogin yläpalkkiin asentamani sloganisoija. Nappasin sieltä tämänkertaisen otsikon, kun oli niin sopiva niin arkiminääni kuin blogin lukuisiin ulkomaanmatkoihin. Ajattelin viimeisen kuukauden kunniaksi alkaa vähitellen postata kuvia karkupaikasta… So, my dear stalkers, the plot thickens ;)

Sain Beckhamilta ja Olgalta erittäin positiivista palautetta (mm. ”miljardit kiitokset” ”mahtavana turistioppaana” toimimisesta). Kieltämättä kaikki meni heidän kanssaan enemmän kuin nappiin, hellesäitä myöten. Perjantai-illalla kävelimme rautatieasemalta 15 minuutin matkan kämpälleni paraatireittiä pilvenpiirtäjien välistä, suurmiehen aukion läpi ja maisemareittiä joen yli. Perillä keskusta-asunnossani maailmanmatkaajien jano sammutettiin kädenkäänteessä paikallisella, hellepäiviin sopivalla alkoholijuomalla, johon välittömästi ja sydämellisesti ihastuttiin. Söimme erittäin hyvin paikalliseen ruokaan erikoistuneessa huippuravintolassa (josta blogasin jo aiemmin), ja humalluimme tästä uudesta lempijuomasta vanhan kaupungin idyllisissä juomapaikoissa ja myöhemmin skylinen äärellä maisematerassillani. He eivät olleet koskaan aiemmin nähneet elävänä pilvenpiirtäjiä!

Lauantaialkuiltapäivän eilisillalle vienosti hymyilevään krapulaan sai vetää elämän ensimmäiset sushiöverit vuolaita kiitoksia saaneessa Aasia-buffet’ssa (ruokailumme kesti reilun tunnin, minä aikana vieraani puhuivat vain tasan siitä, kuinka hyvää kaikki oli ja mitä otamme seuraavaksi). Sitä ennen kiersimme ”nerokasta”, täysin autotonta ja kaikki nähtävyydet niputtavaa reittiäni kulman takaa aukeavalta jättikirpputorilta pitkin joenvartta, kävelysillan yli vanhaan kaupunkiin, sieltä maan suurimmalle ostoskadulle, ihailimme ja ihmettelimme tämän vuoden aikana nousseita futuristis-surrealistisia rakennuksia (ei kuvassa, tuo on vanhempi) sekä kaupungin arkkitehtuurin älyttömiä kontrasteja - ja tietenkin niitä pilvenpiirtäjiä. Saatoin lähes huomaamatta rakennuksia osoitellessani tulla kerranneeksi kaupungin nimen etymologiasta lähtien karkupaikkani historian esihistorialliselta ajalta aina tulevan vuosikymmenen rakennushankkeisiin asti. Sushi-yliannostuksen saaneet vieraani vetäytyivät ruoan jälkeen päiväunille vitsaillen siitä, että vastaus kyselyyn lauantaipäivän kulusta olisi yksinkertaisesti ”Karkumatka vei syömään”.

Heidän nukkuessaan onnellisina vatsojensa vieressä näin Täydellistä, joka oli työpaikalla matkalaukun kanssa. Olin aiemmin maininnut työkiireistäni, eikä hän ollut rohjennut kuin aivan viime tingassa ottaa puheeksi sitä, että on lähdössä lähes katkeamattomalle neljän viikon mittaiselle työ/lomamatkalle! Neljä viikkoa! Sanoin tuollaisen uutisen kyllä olevan sellainen emergency, että siitä pitäisi kyllä kertoa, vaikka olisin purkamassa ydinpommia! Saatoin hänet asemalle ja halasimme pitkään ja monta kertaa. Yritin nopeasti näyttää iPodin näytöltä Pariisin-kuviani, mutta juna ei odota. Näemme kuitenkin vielä heinäkuussa, kun hän otti yhden päivän loman ollakseen kanssani. Like a bandage - right off! (Iltojen ratoksi Beckhamin ja Olgan kanssa katsomaamme Seinfeldia lainatakseni.) Hurjaa.

Sunnuntaina matkasimme vieraideni kanssa huvittavan pienellä junalla ylös vuoristoon, missä oli ikivanha raunio, maan toisiksi suurin. Paikka oli virallisesti remonttitöiden takia kiinni, mutta rakennusmiehet eivät reagoineet meihin millään tavalla, ja olimme ainoat turistit paikalla. Aika mahtava kokemus. Ilmakin oli aivan täydellinen (ei liian kuuma) ja otimme monia once in a lifetime -tyyppisiä kuvia (itse kyllä aion mennä toisekin tuonne!). Illalla söimme vielä maisemaravintolassa ja vein heidät löytämääni näköalapaikkaan, josta kaupungin skyline auringon laskiessa on sykähdyttävin. Siinäkin ajoitus ja taivaan punaiseksi värjäämä ilma (kiitos ilmansaasteiden) osoittautui täydelliseksi.

Haikeana ja vähän kateellisena huomaan Beckhamin ja Olgan lähteneen hiljaa kuin intiaanit nukkuessani kohti seuraavia etappejaan… Jälkeen jäi vain läppärini päällä oleva ihana kiitoskirje ja siististi pedattu vierasvuode sekä tiskatut astiat. Heillä on kyllä vielä aivan mahtava kuukausi edessään. Matka, joka päättyy Madridiin ja lopulta junamatkaan Keski-Euroopan halki Tukholmaan. Kateeksi käy.

Vaan kyllä sitä myös tosiaan tajusi taas olevansa onnellinen, kun karkupaikka peilaantui niin kirkkaana heidän ihastelevista kasvoistaan.

Erään taistelun kuvaus

2009-06-26T07:28:00.000-07:00

Joskus sitä saa tosissaan olla sotajalalla aikaisinherääjiä vastaan.

Tuttuna esimerkkinä tietenkin armas luutnantti-isäni, joka hiljan lähetti nimipäiväni kunniaksi tekstiviestin aikaan, jolloin tällä puolella maailmaa kukkokin vielä kääntää kylkeä ja jatkaa uniaan.

Lähempi esimerkki on vanha arkkiviholliseni, Kiinteistövälittäjä (hän on aina lomalla kun häntä tarvitaan ja soittaa aina kun nukun). Koska muutan heinäkuun lopussa pois, tarvitsee asunnon omistava yhtiö uuden vuokralaisen. Tätä varten pitää tehdä vuokrailmoitus, ja siihen tietenkin tarvitaan asunnostani kuvia. Väärällä tavalla andgrodyyni täti-ihminen (jonka tunnistaa naiseksi lähinnä nimestä) soittaa tiistaina klo 9 eri numerosta kuin millä olen hänet kännykkääni tallentanut. Niinpä en vastaa, vaikka tuoreeseen paikalliseen prepaidiin eivät olekaan vielä täkäläiset puhelinmyyjät soitelleet. Oppiipahan, kuka sitten onkaan, soittamaan ihmisten aikoihin, ajattelen ja jatkan vaivalloisesti ja katkonaisesti uniani. Puoliltapäivin tulee sähköposti, ja sovimme kuvauksen ajankohdaksi keskiviikon.

Keskiviikkoaamuna hän sitten soittaa oikein kaunista päivää toivottaen tästä samaisesta numerosta (jonka nyt olen tallentanut) jo 8:19 vain kysyäkseen missä kerroksessa asuntoni sijaitsee. Senkö takia piti herättää? Pahus, 2-1 hänen hyväkseen. Voikohan tätä sotaa pitkäännukkuja edes voittaa?

Minut kahtena peräkkäisenä aamuna herättänyt Suuri Kuvassessio (kolme räpsäisyä pokkarikameralla: huone, kylpyhuone ja keittiö) kestää lopulta noin minuutin. Helpointa kai olisi ollut antaa minun ottaa kuvat - kun parhaat kuvauskulmat kuitenkin paremmin tunnen - ja lähettää ne välitystoimistoon sähköpostilla. Mutta he eivät tunnu välittävän muuta kuin byrokratiasta.

Kun kerta tuli siivottua, niin otin muistoksi tällaisen kuvan varsin skandinaaviseen tyyliin ”sisustetusta” karkupaikastani:

Sitten valmiina vastaanottamaan kesälomallaan maailmaa matkaavan tuttavapariskuntani, vanhan naapurini Beckhamin ja vaimonsa Olgan. He yöpyvät tuossa kuvassa olevalla futonilla maanantaihin asti, mikä rajoittanee kuvassa olevalla tietokonepöydällä (tai tällä hetkellä parvekkeella) tapahtuvaa blogaamista.

Koettakaahan tareta tahoillanne tämä tuskaisen kuuma viikonloppu! :)

Under the weather, then rolling over

2009-06-25T04:55:00.000-07:00

Arkistokuva

Paluu karkupaikkaan oli yllättävän ankea. Tihkusateen juuri tauottua sunnuntai-iltana, kun kävelin Pariisi vielä mielessäni keskustan läpi, tuntui Kaupunki autioituneen täysin. Vain meksikolainen katusoittaja kävelysillalla, pari kerjäläistä, satunnainen lenkkeilijä ja minä, nälkäisenä suunnistamassa kohti Burger Kingiä (päivän ensimmäinen kunnon ateria, lentokonepöperöitä ei lasketa - joskin Air Francen punaviini oli erinomaista!). Tietenkin Pariisi on paljon isompi, ja siellä on moninkertaisesti enemmän asukkaita, mutta ero ranskalaiskaupungin samaniltaisiin Fête de la musique -karkeloihin ja omaan arkitodellisuuteeni laskeutumiseen oli vähän turhan kouriintuntuva. Vielä maanantai oli sateinen, ja pysyttelin pääosin sisätiloissa työntekoon käynnistyen.

Tiistaina näin pikaisesti Makuukaveria, jolle oli tullut ongelmia. En halua liikaa paljastaa työmme luonteesta tai muusta vastaavasta, mutta hänen täällä ololleen oli tullut vakavia esteitä. Hieman oleskelulupaa vastaava asia oli jäänyt hänelle nyt myöntämättä ja hän oli masentunut. Pian tämän jälkeen törmäsin metroasemalla Oliiviin, jonka kanssa päätimme palata työpaikalle parin oluen kanssa lohduttamaan Makuukaveria, mutta tämä oli jo poissa. Jäimme kahden, eikä kummallakaan tuntunut olevan kiire minnekään.

Työpaikkarakennuksen sisäpihalla olevan aurinkotuolibaarin menulta bongatusta, ihan selvällä lontoolla nimetystä Innocent Smoothiesta aloimme joutilaina heittää aika merkitsevää läppää. Esimerkiksi sellaista, että vaikka kuinka kyseistä maitopohjaista, kiinnostavalle tapaukselle tarjottua juomaa joisi tämän toisen ihmisen navasta tai muualta vatsan seudulta tai tiesmiestä, olisi kyseessä kuitenkin vain työpaikkarakennuksen sisäpihalla olevassa aurinkotuolibaarissa tarjottu Innocent Smoothie. Oliivia kiinnosti kovin tämä iskutaktiikkani, ja hän halusi nähdä sen käytännössä pian. ”Paljon aikaahan sinulla ei ole”, hän muisutti napakasti.

Vakuutin hänen saavan nähdä kuuluisan Innocent Smootie Maneuverin tarpeeksi pian, ja vieläpä erittäin hyviltä paikoilta. Nauroimme erotessamme, ja molemmat kääntyivät katsomaan toisen perään yhtä aikaa, minkä korniudelle nauroimme tietenkin lisää. Jäin katsomaan vielä mietteliäänä hänen loittonevaa, kreikkalaista klassismia edustavaa takapuoltaan.

Ehdotus vaikkapa spontaanista leffa/YouTube-illasta siltä seisomalta. Varma kyllä. Naurua ja hilautumista lähekkäin. Käsitteen ’sleepbuddy’ opettaminen ja siihen sisältyvien käytäntöjen ja sääntöjen selvittäminen. Itse muuten olen sitä mieltä, että hyvänyönsuukko kuuluu asiaan… Ja että yhden asian johtaminen toiseen, kolmanteen ja lopulta yökioskilla ehkäisyasioissa kipaisemiseen on luonnollista ja tavallaan välttämätöntäkin. Jännää tämä vetovoima, joka johtunee kuunasennoista, feromoneista tai vain puhtaasti molemminpuolisesta biologisperusteisesta puutostilasta.

Illan hämärtyessä parvekkeella tupakoidessani mietin hänen suutelemistaan sekä sylikkäin istumista. Pari päivää myöhemmin tuntee viime päivien helteissä lämmennyt ja ruskettunut ihoni kaipuuta lakanan kosketukseen ja alasti nukkumiseen lusikka-asennossa, tai vähintäänkin oliivinruskeiden silmien pimeässäkiilumisen ihailuun.

Vaan elämässä ei ole undo-painiketta. Ehkäisyvälineitä ei käyty kipaisemassa yökioskilta ja lähestyvää ukkosmyrskyä (sekä luonani neljä päivää vierailevaa ystäväpariskuntaa) ei voi estää.

Vannotan itselleni, että seuraavan tilaisuuden koettaessa minulla on koneellani kaikki Austin Powersit (joita Oliivi ei vieläkään ole nähnyt) sekä mielessäni rohkeutta ehdottaa spontaania elokuvailtaa muuallakin kuin vain pääni sisällä.

Ranskanpelleilyt

2009-06-23T03:05:00.001-07:00

Pariisi on rakkauden pääkaupunki, sanotaan. Kieltämättä siellä tunsi karkumatkalainen taas itsensä yksinäiseksi sillä erityisellä tavalla, jossa olisi halunnut lainata jotain ihanaa ihmistä käsikädessä- tai kainalokävelyyn Seinen rannassa. Vaikka sitten vain muutamaksi illaksi! Aika vähän olin loppujen lopuksi reaalisesti yksin, sillä Connoisseurin loma olikin jo käytännössä alkanutkin, odotettua aiemmin. Connoisseuriinhan minulla ei ole mitään tunteita - tilanne on niin omituisesti päinvastainen, että olemme ystävystyneet läheisesti -, joten yhteisestä päätöksestä ja mukavuudenhalusta nukuin uskollisella puhallettavalla karkumatkapatjallani (ostettu viime kesänä juuri ennen lähtöä Lassin Retkiaitasta) miniasuntonsa lattian vapaaksi jäävällä suorakaiteen muotoisella neliömetrillä. Koko asunto oli liioittelematta helsinkiläisen keskusta-asuntoni keittiön kokoinen, mutta vuokra oli vielä satasen enemmän - asioita, joita en Pariisista jää kaipaamaan.

Mutta mitä tein, yksinäisenä rakkauden pääkaupungissa? Söin hyvin, join hyvin, sain kuvataideviboja museoissa, tapasin mielenkiintoisia ihmisiä, fiilistelin Seinellä, flirttailin pariisilaisittain ja argentiinalaisittain, sain tarjouksen päästä ylös Eiffel-torniin kolmelta yöllä, vietin päivän Place de la Madeleinen herkkukaupoissa, ostin kallista châteauneuf-de-papea ja pari purkkia foie gras'ta, myöhästyin kaksi kertaa viimeisestä metrosta... ja niin edelleen.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan jossain toisaalla, alors:

Kentältä suoraan iltapalalle

Ruostunut kielitaito

Paras falafel ikinä

Naapurustoa

Kivenheitto

Seinen ylitys

Koti-ikävää helpottamaan

Bubuina

"Tämän pitäisi olla tosi ranskalaista"

Lounaslasku

Gotiikkaa

3400 vuotta vanha taideteos...

...lasivitriinissä...

...metroasemalla!

Ei-syötävä basilika

Paras lööbausmesta

Montmatressa on vesitorni...

...viinitarha (!)...

...tuulimyllyjä (tämä ei ole se kuuluisa)...

...ja alamäkiä.

Il Duca

Konstailemattoman hyvää (itse olisin kyllä vähän tuunannut yrteillä)

Kabaree

Sivistys (au Pont des Arts)

Linssikeitto ja mangolassi yhdessä niistä intialaisista ravintoloista La Chapellella

Saman paikan päivän annos kookospähkinäriisillä ("ranskalaisittain" tosi mieto!)

Tästä sain idean tehdä ensi jouluna kookospipareita

Riemukaari (se isompi)

Vihreä talo

Monet-suosikkini

Marie Laurencin (1883-1956): Danceuses espagnoles (1920-21)

Didier Paquignon: karkumatka (no ei, unohdin vaan teoksen oikean nimen...)

Hyvä elsassilaisravintola (Connoisseurin suositus)

Foie gras

Kahden lohen tartar

Aika tavanomainen pääruoka (perunamuusi oli hyvää! :P)

Crème brûlée maqnifique (melkein tirahti kyynel kuoren rasahtaessa)

Perinteistä ja modernia (La Motte-Picquet — Grenelle'n metroasema)

Place de la Madeleinellä

Neoklassismia (L'église Sainte-Marie-Madeleine)

Bistrot du Sommelier (Philippe Faure-Brac, "maailman paras sommelier")

Lähikaupan viinivalikoimaa

Lavinia

Maisteluautomaatti

Viinibaari Place de la Madeleinellä

Viinikauppa, jossa tein parhaat ostokseni

Hediardin "La Cave" (+14°C)

Fauchonin viinibaari

Viinejä Fauchonilla

Tryffeleitä Place de la Madeleinellä

Lounashinnasto

Vähän foie gras'ta

Teetä Hediardilla

Vähän lisää foie gras'ta (Hediard)

Foie gras'ta ja erilaisia hilloja (mm. viikuna-)

Näitä sai syödä niin paljon kuin jaksoi, kolmellakympillä (yhdelle, alkupalana foie gras, jälkkärinä crème brûlée, myös viinipullo sis. hintaan)

Rentoa hengailua Jardin des Tuileries'lla

Jostain syystä en koskaan jaksa Pariisissa juosta nähtävyydestä toiseen samalla tarmolla kuin vaikkapa Japanin- tai New Yorkin -reissuilla. Sen sijaan gourmet-herkuttelun kanssa sai olla koko ajan pitämässä ohjaksista, ettei se ihan lähtenyt käsistä ja budjetista.

Kaupungin huonoja puolia ovat jättimäinen koko (jatkuvaan kuumassa metrossa seisomiseen kyllästyy nopeasti), kalleus ja kieltämättä se, että kyseessä on maailman suosituin turistikohde (ei ihan optimaalisin karkupaikka siis!). Kokoonsa nähden on lisäksi omituista, ettei kyseessä ole ns. "kaupunki, joka ei koskaan nuku"; julkinen liikenne lakkaa yhdeltä, yökauppoja en liiaksi nähnyt jne. Minulla on kuitenkin tiedossa mahdollisuus asua ja työskennellä Pariisissa Helsinkiä huokeammin kustannuksin tulevaisuudessa, joten jossain vaiheessa muutan kyllä Pariisiin(kin).

À bientôt, bisoux!

Analyse

2009-06-18T11:02:00.000-07:00

Lyhyt päivitys täältä Eiffel-tornin kupeesta. Lukijoitani varmasti kiinnostaa, millaisen vaikutelman annan ulkopuolisen tarkastelijan näkökulmasta. Astuin siis ulos varjoista ja riisuin naamiovaatteeni tiistaina 16.6.2009 (kirjallisuuden opiskelijaa sopi tavata Bloomsdayna) Seinen rannalla, kun tapasin lukijani Bubuinan.

Hän kirjoittaa minusta muun muassa seuraavaa (kommenttini suluissa):
- tunnistin hänet ihan heti, kun oli niin suomalaisen näköinen! :D (kiitti vaan! :P)
- Karkumatka oli hauska, ystävällinen ja sivistynyt ihminen (sen nyt kai kaikki jo tietävätkin...)
- minä tiedän siis nyt sukupuolen, nimen, ammatin, ja mulla on jopa valokuvia Karkumatkasta – mutta en voi vuotaa yhtään mitään, ähäkutti! (let's keep it that way...)

Koko jutun voitte lukea täältä. Ja lisää "blogistani sanottua" tämän sivun ala-->yläreunassa vaihtuvin sloganein. Tarkemman kuvauksen Pariisin-reissusta (kuvineen) postaankin sitten myöhemmin… Malttamattomat voivat sillä aikaa seurata oikealla yläkulmassa olevaa karkumatka liveä.

Ei muuten tunnu yhtään siltä, että huomenna on juhannusaatto. Omiin aikatauluihini sopii lisäksi paremmin kännitä tänään (ja lauantaina, kröhöm...), joten Pont des Artsilla juotavat Bordeaux-viinit onkin jo ostettu. Karkumatka goes civilisation - à votre santé!

Arrivons!

2009-06-16T18:21:00.001-07:00

Pariisissa siis ollaan, kuten karkumatka liveä lukevat ovatkin varmaan jo huomanneet ja ihmetelleet. Ja varmaankin nimenomaan ihmetelleet noita @bubuina -juttuja. Twitterin omituisuuksia blogiin implementattuna: siinä näkyy ”seinäkirjoittalua” ko. blogaajan kanssa minun viestieni kautta. Pitäisi ehkä hylätä moinen hämmennystä luova kommunikointitapa. Toinen ihmettelyä varmasti aiheuttanut asia oli varmasti se, kun kirjoitin sateen läpi perille väsyneenä saapuessani ”Je suis arrivée.” Kyseessä ei ollut paljastus tai hämäys mihinkään suuntaan, olin vain unohtanut mielestäni, että être-apuverbiä käyttävä passé composé taipuu luvussa ja suvussa - ollen siis täten karkumatka-blogin näkökulmasta kerta kaikkiaan käyttökelvoton aikamuoto. Noloa. Opin yleensäkin kieliä lähinnä auditiivisen muistin kautta, ja vedin tuon vain fiiliksellä mitenkään tiedostamatta, että siinä sanotaan jotain (ja mitä) sukupuolestani. The game is still on.

Toistaiseksi oudoin kokemus täällä Pariisissa onkin ollut juuri Bubuinan tapaaminen. Tavata omana itsenään joku, joka tuntee minut tässä blogissa kerrottujen asioiden kautta. Joku, jonka elämää on seurannut bloginsa kautta (ja kevyellä stalk… tiedonhaulla Internetistä ja yhteisöpalvelimista), ja joka puolestaan on lukenut herkkäviritteisellä ihmistuntemuksella ja kirjallisuudentutkijan haukankatseella blogiani koettaen arvata sukupuoltani yms. Kun periaatteessa ventovieras ihminen sanoo, että ”niin, silloin kun vietit yösi sen Makuukaverin ja Oliivin kanssa” tai ”no, oletsä nyt kokonaan heittänyt toiveesi sen Täydellisen suhteen” jne. Ja kuinka hän on kuulemma siskonsa kanssa pohtinut olemustani kunnioitettavalla paneutumisella. Vähän niin kuin olisi faneja. Todella weird, mutta oikeastaan aika hauskalla, melko viattomalla tavalla. Kommentoinkin hieman huvittuneena näiden salaliittoteoriasisarusten keskustelupiiriä: ”opinnäytetöitä odotellessa”. Mutta Bubuina on (kuten bloginsa kautta osasin lukea ja aavistaa) äärettömän mukava (ital. amabile) ihminen, juuri sellainen jonka kanssa ystävystyisin helposti ja nopeasti. Jotain sitä samaa Aitoa Ainesta kuten Connoisseurissa, Jänkhässä ja Täydellisessäkin.

Luovutin Bubuinalle kiitokseksi hauskasta (ja pitkästä!) lounaasta ensimmäisen painoksen virallisesta ”karkumatka soundtrackistä” (2CD), jonka biisilista on seuraavanlainen:

CD1
Lenny Kravitz: Fly Away
Soul Asylum: Runaway Train
Sonic Youth: Disappearer
Radiohead: How to Disappear Completely
Portishead: Wandering Star
múm: Dancing behind My Eyelids
Coldplay: Lost
Arcade Fire: Neighborhood #1 (Tunnels)
Editors: Escape the Nest
Manic Street Preachers: A Design for Life
Smashing Pumpkins: Today
Metallica: Wherever I May Roam
The Offspring: Gotta Get Away
Mew: Zookeeper’s Boy
Nirvana: Where Did You Sleep Last Night

CD2
Guns N’ Roses: Paradise City
Beastie Boys: Dedication
Radiohead: The Gloaming. (Softly Open Our Mouths In The Cold.)
Mogwai: Yes! I am a long way from home
Bloc Party: Kreuzberg
U2: Zoo Station
Sonic Youth: Androgynous Mind
Green Day: Welcome to Paradise
Interpol: NYC
Muse: Falling Down
R.E.M.: Leaving New York
Arcade Fire: No Cars Go
The Robocop Kraus: Gibraltar
Snow Patrol: Take Back the City
Portishead: The Rip

Ladatkaa vaikka Spotifyihinne. Kuuntelen noita bändejä paljon, ja etenkin taas kerran karkuun lähtiessä, mitä varten listan alun perin loinkin. Elämäni soundtrackiä siis. Karkupaikan oikein veikannee/ille sama tupla-CD tulee palkinnoksi voitonsikarin ja karkupaikan postikortin kera, kun lähettää osoitteensa minulle sähköpostissa (karkumatka@email.com). Arvausaika päättyköön vaikkapa 31.7.2009, jolloin vuokrasopimukseni kyseisessä arvoituskaupungissa päättyy. Se on helppo muistaa, vaikka sitten joudunkin varmaan postittamaan kuoret Suomesta (jäätte ilman voitontuuletukseen viimesilauksen tuovia karkupaikan postileimoja ellen keksi siihen jotain kikkaa). Virtuaalisia lisäpisteitä ja myöhemmin keksittävä fyysistä todellisuutta oleva bonuslahja sukupuolen oikein veikanneille, joskaan moisen 50-50-asian oikein veikkaamisesta ei tietenkään pelkästään saa palkintoa.

Bubuinalle muuten sanoin, että soundtrackin biiseihin saattaa sisältyä jollain tavalla kätketty viesti karkupaikasta. Muutenkin käytin melko paljon aikaa kappalejärjestyksen kanssa; se kun eri tavoin heijastelee mennyttä vuotta (Berliinin- ja New Yorkin -matkat sieltä onkin helppo bongata).

Mutta, kuten live-tapaamisessa usein tuli tokaistua: nyt pitääkin vaieta, ettei tule paljastaneeksi liikaa. ;)

P.S. Hyvää Bloomsdaytä! (Mun lemppariromaani!)

Vaikea anonymiteetti ja virtuaalinen Pariisi

2009-06-14T03:59:00.000-07:00

Tapaan ensi viikolla Pariisissa yhden lukijani. Makuukaverin vierestä heräillessäni tajusin, että se tuottaa arvioituja suurempia vaikeuksia pysytellä anonyyminä. Blogi on blogi, kirjoitetusta on helppo jättää asioita kertomatta (kuten Hemingway sanoo, pitää kirjoittaa vain jäävuoren huippu siitä, mitä tietää), mutta normaalielämän keskustelussa tuntuisi oudolta pimittää muissa tilanteissa aivan arkipäiväisiäkin asioita.

Jos nimittäin haluaisin pysytellä mahdollisimman incognito, en voisi itse asiassa edes esittäytyä oikealla etunimelläni. Sen kun jos kirjoittaa suomenkieliseen Wikipediaan, tulee sieltä kuuluisien kaimojeni luettelo, jolla minäkin valitettavasti olen. Nimet voisi käydä Googlen kuvahaun kanssa läpi, kunnes tärppää. Tätä kautta löytyisi linkkejä eri paikkoihin, muun muassa netissä olevaan CV:heni, jossa tietenkin lukee, missä olen nyt. Sama ongelma tietenkin Facebookin kanssa, vaikka kaimoja onkin tietysti enemmän. Yksi syy salailuuni kun tietenkin on, että olen jossain määrin julkisuuden henkilö (en tiedä, onko tullut kenellekään mieleen). Ja sitä kautta taas on mukavaa kirjoittaa salanimellä kaikenlaista. ;)

No, mietin tuota sitten.

Sain Täydelliseltä hyvän listan Pariisi-vinkkejä, eri museoita, kirjastoja ja hyviä ruokapaikkoja/kortteleita hänen samalla kertoessa kaikkia hauskoja tarinoita. Kerran olivat jääneet Partnerin kanssa katharsis-päissään vahingossa yöksi yhteen elokuvateatteriin, kun se oli suljettu niin nopeasti näytöksen päättymisen jälkeen! Oli hauskaa vaellella taas virtuaalisen Pariisin kaduilla, kun Täydellinen aina opasti ”tout droite… bon, à gauce - voilà, un restaurant japonais génial!” ym. Sitten oli tarkoitus pitää se elokuvailta Oliivin ja Makuukaverin kanssa, mutta matkalle tuli mutkia. Ensinnäkin huomasin poistaneeni vahingossa koneeltani kevätsiivouksen yhteydessä senkin ääliökomedian, joka olisi ollut tällä kertaa vuorossa. Toiseksi Oliiviin emme saaneet illalla lainkaan yhteyttä. Hän on Makuukaverin mukaan kuulemma joskus vähän sellainen, välimerelliseen tapaan tavoittamattomissa.

Päädyimme siis kahdestaan Makuukaverin pieneen kimppakämppään, ja juttelimme muun muassa Suomesta ja suomen kielestä sekä näiden erilaisuudesta paikalliseen elämänmenoon hänen vuokraemäntänsä ja tämän miehen kanssa rappukäytävätupakalla. Sain kuulla olevani hyvin epäsuomalainen: puhelias, sujuvasti paikallista kieltä puhuva (!), naurava, iloinen. Makuukaveri taas on itse niin räävitön, että hän pitää minua vakavana, surumielisen pohjoismaalaisena ihmisenä. Kaikki on suhteellista.

Mutta, kumma kyllä, minulla oli hieman tylsää. Katsoimme elokuvan The Big Lebowski, jonka jatkuvalle kaksimielisyydelle Makuukaveri jaksoi nauraa koko ajan, mutta minusta siinä oli vain pari tosi hyvää juttua, vaikka elokuvan yleisvire olikin jokseenkin kohdallaan. Ehkä se toimii joku toinen kerta paremmin. Nukuimme tietenkin yhdessä, mutta emme edes kunnon lusikka-asennossa enää. Ihan tylsää!

Onneksi on uusi Sonic Youth (ihan huippu levy!) ja ulkonakin päivän ylin +29°C. :)

Ajantasainen

2009-06-12T09:41:00.000-07:00

Kuten tarkkasilmäisimmät ovatkin jo varmasti huomanneet, on karkumatka-blogiin nyt lisätty uusi toiminto, ”karkumatka live”. Palvelun tarjoaa Twitter, johon liityin erään hankalasti tavoitettavan blogaajan taannoisesta suosituksesta. En vielä tiedä, mikä päivitystiheys on sopivin, mutta tarkoituksena on, että lukija näkee siitä jonkinlaisen tilannekatsauksen silloin, kun kokonaista postausta en ehdi kirjoittaa. Myös, mikäli jäljitettävä sattuu olemaan juuri Sinun kotikaupungissasi, helpottaa karkumatka liven tarjoama status ihannetapauksessa stalkkausta.

Liittykää. Suosittelen toimintoa kaikille blogaajille. Se myös tarjoaa kätevän tavan viestiä kahdenkeskisesti, mutta anonyymisti. Kyseessä on tavallaan eräänlainen yksinkertaistettu Facebook.

Toimii!

Aut(e)re

2009-06-11T11:17:00.000-07:00

Hauskoja nuo polyglotit, niille ei tarvitse kuin vähän näyttää Pariisin karttaa ja kieli vaihtuu kuin huomaamatta. Näimme nopeasti töiden jälkeen Täydellisen kanssa, ja vaeltelimme hetken Pariisin kaduilla GoogleMapsin Katunäkymä-toiminnon avulla. Nyökkäilin ja myötäilin hiljaa hymyillen sikäli kun ranskankielentaitoni antoi myöten, eikä hän missään vaiheessa tajunnut vaihtaneensa kieltä. Olimme kyllä molemmat pilvisen, sisällä vietetyn työpäivän jäljiltä ihan tokkurassa ja päätimme tavata ajan ja energian kanssa toistamiseen näissä asioissa lauantaina. Hän kun on asunut useampaankin otteeseen Pariisissa, ja tuntee kaupungin hyvin.

On aina mielenkiintoista saada neuvoja useammalta ihmiseltä, varsinkin kun kyseessä on noinkin suuri kaupunki. Joskus neuvot ovat keskenään ristiriidassa, ja saa itse ottaa selvää, mistä pitää. Toisaalta silloin tällöin on mukava vain harhailla ilman suurempia suunnitelmia ja etsiä omat Pariisin-vinkkinsä. Kuulin muuten taas hänen huolestuttavasta ylitunteellisuudestaan: ei ollut kuulemma saanut nukuttua taannoisena yönä ajatellessaan vain Pariisia. Itsestäni sinne meno tuntuu jotenkin aika arkiselta; vastahan siellä syyskuussa olin. Ylitunteellinen ja tunne-elämältään jäätynyt kohtaavat, ja ihmettelevät toisiaan. Mutta vielä ennen Pariisiakin tulee karkumatkalaisellenne vielä toinenkin matka, karkumaan sisällä.

Kun edelliset päiväretkeni täältä ovat suuntautuneet pohjoiseen ja länteen, on perjantaina aika piipahtaa vajaan 150 kilometrin päässä etelessä. Kyseessä on työpaikan tutustumisretki, joka lienee niin kevyt, että sitä voisi kai jonkinlaiseksi virkistäytymismatkaksikin kutsua. Suunnittelimme mukaan tulevien Makuukaverin ja Oliivin kanssa ottavamme jo junamatkalle oluet mukaan, mutta saa nyt nähdä mitä matkanjohtaja siitä on mieltä. Tuosta tulikin mieleeni, että joku voisi varmaan saada sellaisen käsityksen, että olemme työpaikan laiskimmat sikailijat, mutta tiedän, että ainakin minua ja Makuukaveria myös pidetään lahjakkaimpina ja aikaansaavimpina. Paikalliset kun tuntuvat olevan joka suhteessa vähän nyhveröitä.

Pitäisi muuten hommata joku paikallinen kalenteri, josta näkisi juhlapyhät. Ne kun tulevat yllättäen kohdalle, ja kaupat ynnä muuta ovat ilman mitään selityksiä tai ennakkovaroituksia kiinni satunnaisilta tuntuvina päivinä lähes kerran viikossa. Miten tässä muka voi mitään töitä saada tehtyä, saati sitten ruokaa?

Novella

2009-06-10T11:33:00.000-07:00

Ménage à trois eli Ilta Oliivin luona. Perustuu tositapahtumiin, kirjannut ylös: karkumatka. Hahmot: allekirjoittanut, Oliivi ja Makuukaveri. Mukana myös Täydellinen (tekstiviestien kautta). Tapahtuma-aika, keskiviikon vastainen yö, 9.-10.6.2009. Tapahtumapaikka: Oliivin kulma-kattohuoneisto, kaupunki ja maa salainen.

Ensimmäistä kertaa Oliivin luona kylässä. Jokatiistaisesta iltapalaverista lähdimme yhdessä omille teillemme kaupan pakastealtaan kautta (aina ei jaksa, etenkin jos rahatilanteesta johtuen yhden illan gourmet'ta seuraa viikon kurne). Paistoimme pakastepatongit, joimme olutta ja tupakoimme kattoikkunan luona. Juttujen taso meni aika nopeasti navan alle ja YouTube/iTunes raikasi mm. Spiritualizedia (allekirjoittaneen toiveesta), Britney Spearsia (Makuukaverin camp-henkisyyden ilmentymänä) ja jazzia (Oliivin kokoelmista). Myös Makuukaverin hulvattomuus pääsi taas parin oluen jälkeen valloilleen ja hän mm. riemastutti koko korttelia huutamalla ikkunasta kovalla, kuuluvalla äänellä erään ”legendaarisen” italialaisen elokuvahahmon nimen (”Alotta Fagina”). Täydellinen oli mennyt vähän myöhässä muiden työkaveriemme kanssa vakikapakkaamme, mutta ei harmikseen löytänyt sieltä minua. Kutsuin hänetkin mukaan bileisiimme, mutta häneltä taisi mennä siveänä ihmisenä pupu pöksyyn. Liekö kuullut tuon edellä mainitun huudon.

Kun aamuyöstä viimeisetkin viskit ja kreikkalaiset konjakit oli juotu, tuli nukkumisjärjestelyiden aika. Harmikseni en pääse toteamaan nukkuneeni kahden suloisen vastakkaisen sukupuolen edustajan välissä, sillä viime hetkellä toinen heistä vetäytyi ujona retkipatjalle lattialle. (Sänky oli kyllä jättimäinen.) Mutta eipäs vielä edetä asioiden edelle.

Olin aavistelevinani koko illan, että Makuukaveri yritti saada minua ja Oliivia yhteen. Hän koko ajan puhui Oliiville, kuinka tämän pitäisi vaan ”ottaa joku” (’take someone’), jonka kanssa nauttia elämästä. Peiton alle päästyäni en voinut olla hieman kiusoittelematta, että ”sängyssäsi on juuri joku, vieläpä jo valmiiksi puolialasti”. Tämä tietenkin kuitattiin Oliivin taholta vain aavistuksen hermostuneella naurahduksella ja jollakin vitsillä. Pian tämän jälkeen he kuitenkin kuiskailivat keskenään jotain, josta erotin (tahallaan hieman kovemmalla äänellä sanotut) sanat ”ménage à trois, would be nice”. Kohta he tulivatkin molemmat hieman pahaenteisen näköisenä ympärilleni sängylle pienen lukulampun kanssa, riuhtaisivat peiton päältäni ja halusivat tehdä jotain, mistä käyttivät termiä ”routine investigations”. He nostivat paitaani hitaasti ylöspäin, ja aloin hieman jännittyä… Sitten he huomasivat, että sinä päivänä kaapista valitsemani pikkuhousut olivat raikuvan kirkkaanpunaiset, mikä oli heistä todella hauskaa. Hauskaa oli ilmeisesti myös ”kiusata” minua (ja samalla ehkä vähän myös itseään) tällä tavalla - myönnettäköön, etten olisi jonkinlaista pientä kimppaleikkimistä heidän kanssaan ollenkaan pahaksi pistänytkään.

Hieman myöhemmin, kun paljastin edellisessä pitkässä suhteessa huippuunsa hiotut selkähierontakykyni Oliivin kipeään niskaan (istuin pikkuhoususiltani ”ratsastusasennossa” Oliivin takapuolen päällä, kun hän makasi sängyllä mahallaan pyjamissaan), Makuukaveri vetäytyi vähin äänin lattialle ”varuiksi” laitetun retkipatjan ja makuupussin uumeniin ja vaikutti nukkuvan sikeästi. Oliivi ei tätä huomannut, sillä hierontani teki hänelle niin hyvää, etenkin kun käytössä oli hyvää hierontaöljyä. Puhuimme hänen kanssaan tässä intiimissä asennossa hiljaisella äänellä toistemme korviin muun muassa siitä, kuinka kapsaisiini vaikuttaa yhtä aikaa aivojen kipu- ja nautintokeskuksiin (TK: *wink*). Samalla hänen yläselkänsä lihakset olivat täysin vallassani; saatoin pienellä voiman tunnustelulla muuttaa mielihyvää tuottavan, lihasjumia avaavan liikkeen aivan pikkuriikkisen kipua tuottavaksi. Sanomattakin on selvää, että tuollainen selkähieronta tuollaisessa tilanteessa, kahden hieman yksinäisen ja hellyyttä kaipaavan sinkun välillä (Oliivin kohdalta asia varmistui minulle vasta tuona iltana) on väkisinkin vähintäänkin sensuelli.

Mutta sitten kävikin niin, että allekirjoittanut tyhmyyttään möläytti Makuukaverin nukahtaneen lattialle, mihin Oliivi reagoi herättämällä tämän ja siirtymällä itse retkipatjalle. Makuukaveri taas ei jostain syystä halunnut lainkaan viettää mitään peliä, vaan vetäytyi aivan sängyn toiseen reunaan, selin minuun. Aamulla maatessani vielä sängyssä hän kuitenkin antoi (Oliivin poissa ollessa) minun peilin kautta vilaukselta hieman ihastella ylikorostuneen seksuaalisuutensa fyysisiä tunnusmerkkejä.

En oikein tiedä miten tässä pitäisi tehdä, tai mitä haluaisin. Oliivi on ihastuttava ihminen, josta voisin helposti kiinnostua ihan tositarkoituksellakin. Siihen on taas liian vähän aikaa, sillä puolentoista kuukauden kuluttua teen jo lähtöä. Makuukaveri taas olisi mukava ”kokea” (kuulostaapa kamalalta, mutta sallittakoon kai vapaalle ihmiselle vapaassa maailmassa hyppysellinen seikkaulunhalua?), eikä aikarajoitus sitä haittaa. Jotenkin myös he yhdessä, vastakohtina toisiaan täydentäen (kreikkalainen ja puolalainen, tumma ja vaalea, siveä ja räävitön, ruskeasilmäinen ja sinisilmäinen, alistuva ja dominoiva jne.) ovat myös jotain enemmän kuin osiensa summa. Aamulla nopeasti kotiin suihkuun kiiruhtaessani he molemmat katsoivat minua tosi kauniisti silmiin ja kertoivat pitävänsä minusta kovasti, ja kuinka surullisia he ovat, kun lähden pois. Olisi pitänyt ryhmähalata heitä molempia ja antaa suudelmat poskille. Ihania ihmisiä!

Seuraava sessio on suunnitteilla viikonlopuksi, jolloin Makuukaverin kämppis on poissa ja koko talo on meidän! Ajattelin jotain kreikkalaistyylistä, jotta pääsen olemaan enemmän Oliivin kanssa. Ehkäpä maustamme vaikkapa tsatsikia yhdessä, toistemme sormista maistellen…

Jos en viikonloppuna sattuneista syistä ehdi päivittämään, niin todettakoon vielä seuraava: Maanantaina matkustankin siis Pariisiin, jossa tapaan myös hyvän ystäväni Connoisseurin (jonka kanssa muuten nukun samassa pienehkössä sängyssä vaikka hän on vastakkaista sukupuolta ja naimisissa - osaan toki minäkin olla siveä, eikä rehellisesti sanottuna mikään edellä mainitun kaltainenkaan tulisi mieleenikään C:n kanssa. Olemme yhdessä kuin kaksi äijää, joskin varsin kulinaarisesti suuntautuneita sellaisia.). Lisäksi toivon tapaavani erään tunnollisen (pitäisikö kirjoittaa ’kärsivällisen’?) lukijani, jonka eloisaa blogia Valojen kaupungista olen vastavuoroisesti mielelläni lukenut… Vähän kyllä hermostuttaa tavata ihminen, joka tuntee minut vain tämän blogini kautta (ja samalla paljastaa kasvoni, etunimeni ja sukupuoleni), mutta vielä enemmän on mukavaa löytää ja tavata uusia ulkosuomalaiskavereita!

(Jos muuten joku lukjoistani pitää ulkosuomalaisblogia (esim. juuri Pariisissa), jota en näytä Bloggerin mukaan lukevan, niin huudelkaas jotain kommenttilootassa!)

Otan kaupunkini takaisin

2009-06-09T06:15:00.000-07:00

Ihanaa olla täällä taas. Kaupunki näytti aivan älyttömän kauniilta koneen laskeutuessa. Kiersimme pikkuisella Fokker 70 -koneella keskustan ympäri kuin helikopteriajelulla ikään, ja purppuranväristä taivasta vasten kaupungin ja pilvenpiirtäjien valot päihittävät mielestäni Pariisin liikenneympyrätkin. Mukavaa olla taas täällä.

Tämä Snow Patrolin biisi soi koko matkan päässä ja iPodissa:

Snow Patrol — Take Back The City from Dunia on Vimeo.

Lost & Spotified

2009-06-06T02:19:00.000-07:00

Stalkkareille tiedoksi: en sitten koskaan päässyt Pikku-Vallilaan tai Meteoriin asti (vai mikä Magneetti se oli). Jänkhän luota emme meinanneet päästä aluksi minnekään, sillä edellämainitun puolisoa hieman kyllästyttänyt kollegiaalinen paskanjauhaminen, eräs hurmaava pieni kissa, pari pulloa punaviiniä ja Spotify pitivät meidät niin kiireisinä, että siirryimme lopulta suoraan keskustaan kulkematta paikallisten nähtävyyksien ynnä muiden roskaruokasektorien kautta. Allekirjoittanut muuten hukkasi hetkeksi lompakkonsa (kuinka fiksua jättää se ensimmäisen raflan pöydälle poistuessaan sieltä sulkemisaikaan), mutta jälleennäkeminen tapahtui nopeasti ja pääsin jonon ohi takaisin päätepysäkillemme - niin, Lost & Foundiin.

Illan suurin elämys oli auringonnousu (pilvienkin läpi) aamuviiden aikaan yöbussin pysäkiltä nukkumapaikkaan palatessa. Ehkä Spotifyn ohella. Kyseessä oli siis minulle uusi tuttavuus. (Toisin kuin tämä päänsärky.)

Tänään koti-ilta ja jotain uuniruoanlaittoa.

"Ei sada yhtään niin paljon kuin eilen." -"Ei niin!"

2009-06-04T15:30:00.001-07:00

Kun sää on täällä Suomessa kesäkuussa suurinpiirtein sama kuin karkupaikassa huonoimmillaan helmikuussa (+8ºC, sataa), niin miltään pelivedota täällä käyminen ei nyt tällä hetkellä tunnu. No, sainpahan vähän tavaraa tuotua, käytyä ensimmäistä kertaa eräässä kuuluisassa suomalaiskaupungissa (uskotteko, jos sanon, että se on Turku?), ja nähtyä tietysti ihmis- ja eläinkuntaan kuuluvia tärkeitä kavereita. Lisäksi täältä saa belgioluita, joskin kamppilaisravintolan 7,30 € on kyllä pöyristyttävä hinta La Trappe Tripelistäkin (jota valmistetaan Hollannin puolella). Äsken kävin kuitenkin ilmaiseksi melko hyvässä sähkösaunassa. Huomiseksi on alustavasti suunniteltu perinteistä ja uudempaa baarielämää Vallilassa, ja viikonloppuna yritetään grillailla.

Suomi-TJ 4, hyviin asioihin keskittymistä.

Täydennetty Suomesta kaivattavien asioiden lista

2009-06-01T14:46:00.000-07:00

Olin täysin unohtanut mielestäni, miten kauniita ja valkeita Suomen kesäyöt voivat olla. Lisäksi minut otti täällä vastaan poikkeuksellisen lämmin ilma: vielä kymmenen aikaan illalla Helsinki-Vantaalla oli +24 celciusastetta.

Niin, olen Suomessa. Tajusin puhuneeni edellisissä postauksissa vain 'kotimaastani', ja tässä vaiheessa olisi ollut tyylikästä vetää matto jalkojen alta ja paljastaa, että olenkin syntyjäni vaikkapa kiinalainen, ja että karkumatkani olikin pako uudesta kotimaastani... No, todellisuus on hiukan tylsempi.

Nuuhkin hullaantuneena kesäyön tuoksuja päästyäni kotikaupunkiini. Tajusin myös, että olin väärässä aiemmin. Kesäyöt Suomessa, etenkin juhannuksen aikaan, ovat kaipaamisen arvoisia. Aurinko lankeaa kesäiltaisin aivan erityisellä tavalla, tavalla jonka tunnistaa suomalaiseksi. Huomasin sen heti koneen laskeutuessa. (Saimme myös nauttia laskevan auringon kultaamista järvimaisemista, mutta niitä katsellessani yritin vain kuvitella, miltä ne vieressäni istuvasta hollantilaismiehestä mahtoivat näyttää.)

Huumaa kesti kuitenkin vain aikansa. Televisiouutisten viiden päivän sääennuste sai nimittäin jo suunnittelemaan aikaistettua paluuta karkupaikkaan: hirvittävä sadealue iskee päälleni vääjäämättä loppuviikosta.

Täydellistä! :)

Retki kaltevaan maailmaan

2009-05-31T17:12:00.000-07:00

Sunnuntaiaamuna oli niin tyhjä olo, että piti keksiä nopeasti jotain uutta, ennen kokematonta tekemistä, sillä muuten olisi mennyt koomailuksi koneella sen eri käyttömuodoissa. Melko pian keksinkin, etten ole koskaan kiivennyt omin avuin vuorelle.
Apenniinit ylitin jo 90-luvun alussa, mutta bussin kyydillä. Nyt otin erään metron linjan päätepysäkille, nappasin nopeasti leirintäalueen kartasta digikuvan ja lähdin kävelemään sen kummia miettimättä ylämäkeen.
Metsäinen polku vietti vuorenrinnettä hyvin loivasti ja kevyesti ylöspäin, ja tuntui, ettei se viekään huipulle vaan ohi. Juuri sillä hetkellä tuli lähes 180-asteinen mutka ylöspäin. Alhaalta ylösvievää polkua ei nähnyt. Vuori oli niin loiva ja sankasti metsittynyt, että jossain keskivaiheilla illuusio kaltevasta maanpinnasta oli hyvin voimakas; alas näytti jatkuvan loputtomiin, samoin ylöspäin.
Loppuvaiheilla polku muuttuikin sitten todella jyrkäksi, ja noin viimeiset 500 metriä tuntuvat vieläkin reisissä. Tässä vaiheessa olin opasteviittojen mukaan kävellyt noin kuusi kilometriä ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki polut veivät alaspäin. Yritin tutkia kameran näytöltä karttaa, mutten ottanut siitä mitään tolkkua. Eri polut oli merkitty erilaisin symbolein, mutta niiden vihreällä pohjalla muodostama spaghettiläjä ei paljon apua tarjonnut. Olin jossakin sen keskellä. Kävelin voimakkaan suuntavaistoni ohjaamana suoraan lähtöpaikkaani kohti vievää polkua, kunnes jonkin aikaa melko jyrkkää polkua laskeuduttuani (mikä ei muuten ollut niin helppoa kuin kuvitella saattaa, sillä jyrkkyys veti väkisinkin vauhtia ylöspäin samalla kuin kivikkoinen maasto teki siitä vaarallista) huomasin, että hieman edempänä olisi ollut vielä korkeampi vuorennyppylä, jolle kiivetä.
Olin kuitenkin jo sen verran väsynyt, että tyydyin laskeutumaan alas kohti metropysäkkiä, ja tunnin päästä olinkin jo juuri kyytiin kerenneenä istumassa junassa.

Illalla kuljin vastavirtaan. Jälleen suuri ihmismassa kerääntyi joelle, kun minä taas matkustin tyhjässä täysipitkässä metrossa vastakkaiseen suuntaan katsomaan uusimman X-Men-elokuvan. Sama ilmiö toistui palatessa, sillä jokishow loppui samaan aikaan elokuvani kanssa.

Lihaksia särkee ympäri kroppaa. Päätän, etten ihan heti kyllä kiipeä muuta kuin lentokoneeseen. Lennän nimittäin pian Amsterdamin kautta viikoksi kotimaahani, pääosin työasioissa…

Ai niin

2009-05-31T04:57:00.000-07:00

Piti mainita vielä viime aikoina koko ajan soinut levy: Manic Street Preachersien uusin, Journal for Plague Lovers. En voi käsittää, miten olen voinut kyseiseltä bändiltä välttyä näin pitkään.

Toisenlainen karkupaikka

2009-05-31T02:17:00.000-07:00

Päivä lähisukulaisen ja hänen elinkumppaninsa kanssa oli mielenkiintoinen. Ei siinä, että melko valjuhkojen nähtävyyksien läpi juokseminen, kemikalioissa, hajustekaupoissa, vaatekaupoissa ynnä muissa notkuminen tai paikallisen ruoan ja juoman nauttiminen olisi ollut minulle enää mitenkään erikoista. Vain heidän reaktionsa minulle jo tuttuakin tutummiksi käyneisiin nähtävyyksiin, kuten pilvenpiirtäjiin, ihmisten rentouteen, Suomea selvästi alhaisempiin hintoihin ja korkeampiin lämpötiloihin näyttivät minulle konkreettisesti sen, mikä täällä on paremmin. Meninpä jopa ravintolapöydässä sanomaan, etten löydä täältä mitään, mikä ärsyttäisi tai jota äkkiseltään jäisin Suomesta kaipaamaan. Okei, ympärillä ihmiset puhuvat hieman outoa kieltään, mutta kuten tarjoilijan kanssa hetkeä aikaisemmin käyty pitkällinen keskustelu osoitti, ei sekään ole enää mikään ongelma.

Myönnettäköön, että vieraille yrittää aina esittää kotipaikkansa parhaat puolet, mutta hämmästyin itsekin väitteeni vilpitöntä todenperäisyyttä. Toisaalta myös vieraiden kanssa tulee mentyä sellaisiin paikkoihin, joihin ei yksin tai expat-kavereiden kanssa tule mentyä. Paikallisen cuisinen parhaimmat ravintolat kun tarjoavat kerrassaan erinomaista ruokaa edullisesti. Vaikka ruoan melko konstailematon ulkonäkö saattaa joskus jopa suomalaistakin hätkäyttää (meillähän on kuitenkin sellainenkin sanattomaksi vetävä perinneruoka kuin mykyrokka, kuka tuntee?), on se todellisuudessa erittäin hyvää ruokaa. Pitäisi käydä useammin, kun täälläoloaikaa kuitenkin on vielä tänään jäljellä päivälleen kaksi kuukautta.

Kotimatkallani teatterista vastaani sillalla tuli ennennäkemätön väenpaljous (arviolta 20 000 ihmistä), kun juuri kämppäni kohdalla joella oli alkamassa varsin kitsch vesi-ilotulitus-laser-show. Plussaa surrealisuudesta, mutta muuten ei juuri kämppäni viime öinä valaisseiden strobovalo-harjoitusten väärti. Kiitos vaan elämyksestä kuitenkin, armas karkupaikka.

Kivoja pikkuasioita

2009-05-29T05:43:00.000-07:00

Pomoni kehui duunini rohkeita, "hulluja" ratkaisuja nerokkaiksi. Myös toinen pomo oli tiistaisessa tapaamisessa kovasti innoissaan työni jäljestä, ja kehui minua persoonalliseksi ja ideoitani runsaiksi ja erittäin kiinnostaviksi, joten voin olla (suomalaisittain) ihan tyytyväinen.

Täydelliselle valittelin tekstiviesteissä "intiaanilookiani", joten hän eilisiltaisen kävelylenkin päätteeksi laittoi vaivihkaa kätensä takkini taskuihin hieman halausta muistuttavalla eleellä ja sujautti sinne mahtavan tehokasta voidetta auringonpolttamalle iholle sekä huulivoidetta. Aamulla olin kuin uusi ihminen!

Eräs lähisukulaiseni piipahtaa täällä viikonloppuna. Käymme englanninkielisessä teatteriesityksessä, ja mahdollisesti "maanosan parhaaksi" mainostetussa pihviravintolassa. Hinnat ovat muuten sen mukaiset...

Nyt ulkonakin on parin pilvisemmän päivän jälkeen taas täydellinen ilma (ei liian kuuma).

Ainoa miinuspuoli on, että tänään pitää siivota ja pyykätä. Asuntovälittäjäkin suunnittelee jo näyttöjä kämppääni... puhumattakaan lähisukulaisen "tupatarkastuksesta".

Auringonpaistos

2009-05-26T09:39:00.000-07:00

Eilen täällä oli sitten lämpimimmillään +31˚C. (Kylläpä kesti muuten tuon lämmin-sanan taivutuksen kanssa kauan. Ilmeisesti kielitaidon rappeutumista ei voi estää - tai sitten olen vain väsynyt.) Menin eilen lounaan jälkeen joelle mukanani Ikeasta ostettu viltti, sixpackillinen mietoa verigreippiolutta ja New Yorkista ostettu kirja. Enpä muista yhtä intensiivisen kuumaa kokemusta lähiajoilta. Kesäkuussa 1997 Maltalla oli päivätolkulla +33˚C, mutta meri oli aina lähellä. Täältä lähin merenranta on Google Earthin mukaan 399 kilometrin päässä, joten jokseenkin viileintä on jokirannassa, joka on onneksi aivan kämppäni vieressä. New Yorkin metro vuoden 2001 helteillä taitaa olla suomalaisen saunan jälkeen kuumin paikka, jossa olen ollut. Mutta kyllä täälläkin tarkenee. Ulos astuessa vastaan iski kuumankostea ”seinä”, eikä sisällä voinut päivällä auringon paistaessa juurikaan olla, paitsi ehkä suihkussa.

Nyt olen sitten punainen kuin lontoolainen puhelinkoppi. Nolottaa, mutta eiköhän tämä tästä kauniiksi rusketukseksi tasaannu. Ensi viikon maanantaina palaan viikoksi Suomeen, ja ajattelin, että joku näyttö paikallisista helteistä pitää olla, nyt kun ei ole pahin työstressikään päällä.

Saas nähdä palelenko tälläkin Suomen-visiitilläni. ;)

Iih, ananaksia ja muita ihanuuksia

2009-05-24T08:41:00.000-07:00

Kylläpä oli harvinaisen mukavaa perjantai-iltana ja lauantaina. Töiden jälkeen suuntasimme työporukalla vakiobaariimme, mistä poistuimme Makuukaverin kanssa turhia peittelemättä yhtä matkaa hänen kämpälleen. Katsoimme perinteisten Austin Powers -elokuviemme vaihteluksi ja hänen suosituksestaan komedian Death at a Funeral (2007), ja nauraa räkätimme kämppiksen ja naapurien iloksi toistemme syleilyssä aamun pikkutunneille. Aamulla nousimme ylös minun standardeilleni ajoissa (kymmenen aikaan), sillä Makuukaverin motto oli ”when you get up, you don’t want to sleep anymore”. Hassua, en ole ennen ajatellut asiaa noin.

Meistä ruoanlaittotaitoisena kävin kaupan kautta kotona väsäämässä eväspatongit: levitettävää chèvreä, salaattikurkkua, sekasalaattia, eräänlaista herkku-keittokinkkua, hyvää oliiviöljyä ja rosépippuria. Lisäksi ostin erilaisia hedelmiä. Makuukaverin mielestä patongit olivat erittäin herkulliset, mutta ”erikoisen makuiset”. Itseäni luomani makuyhdistelmä kutkutti. Seuraavaksi voisi taas kokeilla tehdä jotain piparjuuresta, jos satun sitä soveltuvassa muodossa löytämään. Oliivin kanssa vietetyt hetket ovat lisäksi herättäneet kiinnostuksen kreikkalaista keittiötä kohtaan, ja oma tsatsiki-resepti voisi olla aika cool.

Matkasimme Makuukaverin kanssa reilun tunnin junamatkan erääseen ikivanhaan kaupunkiin (kävimme siellä Connoisseurin kanssa joulukuussa) ja kiipesimme sen keskellä olevan vuoren laelle täydellisessä säässä viettämään naurunsekaista piknikiä, syömään herkkuja ja juomaan Makuukaverin ostamaa halpaa italialaista puolimakeaa valkoviiniä. Avaaja unohtui viinavastaavalta, mutta hän nokkelana kävi avauttamassa sen lähiravintossa, jonka henkilökunta ja asiakkaat kuulemma kokivat hänen takeltelevan selityksensä hilpeäksi. Makuukaveri on ulkonäöltään vähintäänkin persoonallinen, ja tuntuu poikkeuksetta herättävän hilpeyttä minne ikinä meneekin. Ja lauantaina hän oli yksin minun. Vietimme kaksistaan noin 24 tuntia, ja moinen yhtäjaksoisuus tuo väkisinkin ihmisiä toisiinsa, vaikka kyseessä olisikin kaksi sitoutumiskyvytöntä, seksuaalisesti aktiivista nuorta aikuista.

Sanat eivät riitä kuvaamaan tätä tunnetta, joka leijuu sekoiluimme ja ”pahennusta herättävien” keppostemme ja kiipeilyidemme jälkitunnelmissa.

Nyt pitäisi aloittaa seuraava (hitto vie, edellistäkin tärkeämpi) työprojekti, mutta ulkona on 28˚C ja huomiseksi on luvattu jopa asteen verran enemmän…

Syön sanani

2009-05-19T11:44:00.000-07:00

Ensinnäkin täytyy pyörtää puheet parsoista. Alankomaalainen kaverini kävi kylässä ja Duvel-sixpackin ohella rikastutti minua Oikealla Tavalla Keittää Parsaa. Kuoritaan, kuoret ja vähän sokeria keitinliemeen, parsat yhteen nipuittain. Keitinvedestä voi sitten myöhemmin tehdä parsakeittoa. Perinteinen tapa on nauttia kinkun ja keitetyn kananmunan kanssa, me nautimme italialaisittain parmesaanin ja voisulan kanssa.

Toiseksi olen ilmeisesti syönyt sanojani enemmänkin, sillä tänne niitä ei ole päätynyt. Pahoittelen, mikäli olette kaipailleet, piti saada yksi isoksi paisunut työurakka valmiiksi, ja kielsin itseltäni blogihuvit. Eipä niin, että mitään merkittävämpää olisi tänne ollut kirjoittaakaÄH.

--

Tuota kirjoittaessani Makuukaveri veti melko suorasukaisen fyysisesti minut työpisteeltäni pikakaljalle ennen iltapalaveria. Iltapalaveri taas jalkautui pian vakibaariimme pomon häivyttyä johonkin toiseen tilaisuuteen. Kahdesti kaljalla työpäivän aikana, ei paha. Tässä välissä näin vielä Täydellistäkin. Olin kevyestä päiväkännistä johtuen poikkeuksellisen vekkuli ja hauska. Voi nolous.

Olen nyt muuten vihdoin tavannut Täydellisen Partnerin. He ovat hämmästyttävän samannäköisiä, minkä lisäksi minulle selvisi, että toisen alkuperäinen ristimänimi on Danielle ja toinen käyttää etunimenään Danielia. Hehän ovat kuin oopperan rakastavaiset! Toisistaan erottamattomat myös lausuttuna! (Kuulemma toinen on sitä mieltä, että moinen olisi turhan "sitovaa", ja siksipä toinen käyttää nykyään etunimenään toista nimeään.)

Itse olen pääasiassa vehtaillut Makuukaverin ja Oliivin kanssa - välillä yhtä aikaa, välillä vuorotellen. Tulee mieleen 17-kesäisen bilesekoilut kahden vastakkaista sukupuolta edustavan bi-seksuaalin kanssa, mutta niin pitkälle ei ole vielä päästy. Makuukaveri sen sijaan vetää toistuvasti kisaillessamme (hämmästyttävän teini-ikäistä käytöstä, myönnän) käteni ”vahingossa” kiinni sukupuoliulokkeeseensa. Perjantaina vierailen ensi kertaa (yökylässä) hänen luonaan, lauantaina menemme toiseen kaupunkiin piknikille. Minun tehtäväni on ostaa viltti huomenna ennen kuin menen arkkitehtuurimuseoon Täydellisen kanssa.

Tajusinkin juuri, etten ole poistunut täältä sitten helmikuisen New Yorkin -matkani! No, ensi kuussa vierailen synnyinsijoillani ja Pariisissa. Nyt ainakin…

Mutta se onkin sitten jo ihan toinen postaus.

Sattuu ja tapahtuu

2009-04-22T13:49:00.000-07:00

Iltana eräänä satuin työkavereiden kanssa työpaikkamme aulaan, missä ”ystäville ja tukijoille” oli tarjolla ilmaista viinaa ja pikkupurtavaa. Kivat kännithän porukkamme siitä sai, etenkin venetolainen valkoviini ja tiramisu tekivät hyvää. Kotiin klo 23:n aikaan palatessani kotitaloni edestä meni tuhatkunta rullaluistelijaa, mikä sekin oli aikamoinen näky.

Tarvitsin Täydellisen apua yhdessä työjutussa. Jotain, minkä hän olisi viidessä minuutissa tarkistanut, mutta vastaus tuli vasta 30 tunnin päästä, ja ehdin tehdä paljon turhaa työtä. Nyt olenkin siis varsin katkera ja happamoitunut, ja kaiken lisäksi päälle iski migreenikin.

Ostin vitutustupakkaakin, mutta ei se auta. Jää vain paha maku suuhun.

Ulkona syömässä

2009-04-20T13:40:00.000-07:00

Ostin keväthelteiden kunniaksi kaupasta pari nippua valkoista parsaa tukevaksi auringonlaskun parvekepäivälliseksi (työkiireiltäni jätin päivällä syömättä). En ole enää lainkaan perillä Suomen hinnoista, enkä täten osaa arvioida mikä on kallista ja mikä halpaa, mutta lähikauppani parsojen nippuhinta oli euroissa vähän reilu 2,50. Lisäksi valmistin Hollandaise-kastiketta (pussista, lisää vain vesi ja voi) ja salaattia. En oikein ymmärrä, mikä noissa parsoissa niin viehättää. Makua noissa vetisissä vihanneksissa ei ole nimeksikään, eikä klassikokastikekaverinsakaan ollut kovin kummoista. Kokeilin osalle italialaista tapaa - voisulaa ja raastettua parmesaania - ja se toimi jo jotenkin parmesaanin voimakkuuden takia, etenkin kun rouhin vielä pippuria päälle.

Kaipa kyseessä on jonkin sortin kausierikoisuus, joka ei oikeasti ole niin kummoista, mutta kerran vuodessa menee (vrt. Beaujolais nouveau, sima, rosolli, mämmi, joulukinkku ja silliaamiainen). Pitää vielä kokeilla ikivanha vuohenjuusto-parsa-pastareseptini seitsemän vuoden takaa, ennen kuin tuomitsen lopullisesti. Siihen halpaan en halua itseäni laittaa, että muutan kyseisen raaka-aineen herkulliseksi klassisella ”kääri se pekoniin ja het toimii” -kikalla.

Taukoa, töitä ja tappavan hyvää carbonaraa

2009-04-18T14:09:00.000-07:00

Varoitus: tiedossa harvempaa blogikirjoittelua.

Tykkään työskennellä periodeissa. Niin, että kerralla uurastetaan enemmän, saadaan homma valmiiksi ja voidaan taas löysäillä. Nyt on semmoinen harvinainen vaihe, että pitäisi tehdä jotain parissa viikossa valmiiksi. Niinpä töitä tulee paiskittua jopa viikonloppuisin. Tiedossa muutenkin kiireinen kevät ja kesä ennen kuin täältä poistun. Lauantai-illat kuitenkin rauhoitan rentoutumiselle, nollaamiselle ja ruoanlaittotaidon täydellistämiselle.

Tein jälleen astetta paremman version viimeisimmästä hionnan kohteena olevasta pastareseptistäni: pasta alla carbonara. Pitää tehdä vielä yksi jos toinenkin versio, että saan täysin kohdilleen, sitten postaan tänne. Netistä kun suomen kielellä pukkaa vain noita ihmeellisiä kerma(perse)versioita, joiden alkuperä lienee saapasmaan asemesta jossain Atlantin länsipuolella. Ruoan kaveriksi valitsin kaupan halpiksista summamutikassa ihmeellisen lakritsisen MGM Mondo del Vinon nero d'Avolan Italian Prioccasta. Kokkauksestani nauttiessani ja viiniä lipitellessäni katson koneelta Nicolas Cagen uutuusleffaa Knowing. Köykäistä, mutta katsoo. Katsoo ja unohtaa.

No, tärkeintähän on syödä hyvin.

Arvatenkin väärinkäsitys...

2009-04-17T07:09:00.001-07:00

Englannin kielen verbi ’infatuate’ (suom. ’ihastua’) juontaa juurensa 1500-luvun latinan infatuare-verbiin, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa itsestään hölmön tekemistä. Etymologiakin on kääntynyt minua vastaan, mutta se on oikeassa.

Edellisen postauksen kielistimuloinnissa oli nimittäin tietenkin päässyt käymään käännösvirhe. Sanasta sanaan kääntämisen vaaroja. Hänen oli tarkoitus oli ilmaista, ettei hän saanut viimeksi sanotuksi (huultensa yli), että jos sattuisin kaipaamaan jotain virkistävää tekemistä työkiireideni lomassa, niin voisimme yrittää jotain. Esimerkiksi museossa tai kasvitieteellisessä puutarhassa piipahtamista. Pakko kuitenkin piruilla tuosta ”bring my lips over for some stimulationista” vielä, hehheh…

Repetition, anyone?

2009-04-16T04:54:00.000-07:00

Onko sen sitten tarkoitus olla kivaa, kun on edellisiltana tehnyt projektiylitöitä Täydellisen kanssa, ja siinä sivussa ihmetellyt toisaalta hänen piirteitään, toisaalta sitä, miten hyvin on päässyt ihastuksestaan yli - niin sitten tämä lähettää tällaisen sähköpostin: ”...didn't bring over my lips yesterday night... If YOU once feel like some 'stimulation' would be good for you, tell me - however, I can try... :-) And we need it all!!”?

Pari kertaa illalla tekikin kyllä mieli suudella häntä, mutta siinä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista. Etenkin sammutettuamme työhuoneen valot ja ihaillessamme kaupungin skylinea, kun käännyimme sanattomina katsomaan toisiamme. Perinteisellä metropysäkkisaatilla vitsailin siitä, kuinka luovan yhteistyömme vastapainoksi ”voisimme tosiaan välillä tehdä jotain, hmm, procreational… tarkoitan tietenkin recreational.” Hänen englannintaitonsa vähän horjui, ja hän ilmaisi olevansa sitä mieltä, että kyllä meidän pitäisi tehdä koko luomisen kirjo. Pakkohan siinä oli kertoa, että procreation viittaa kyllä lisääntymiseen, mihin hän totesi puoliksi itselleen puhuen, että pitäisi yrittää olla vähemmän flirttaileva vahingossa. Tuonkin voi ymmärtää kahdella tavalla.

Mutta miten tuohon sähköpostiin olisi teidän mielestänne pitänyt vastata?

Itse tein näin: Vastasin ensin perusteellisesti viestin loppupuolella olevaan sääennustuskeskusteluun (nyt tänne on luvattu sadetta, mutta sitä ei näy), ja vasta sitten kommentoin tuota huulistimulointiasiaa. ”Otherwise, well... I'm not really sure what you mean by lips and stimulation here, I guess you have to explain that to me in person sometime.”

Tuonkin voi ymmärtää kahdella tavalla.

Variatio delectat

2009-04-13T12:18:00.000-07:00

Pääsiäinen on ollut aika epänormaali, mutta niin on ollut tapana. Pari vuotta sitten vietin juhlista pashinta Salzburgissa ja Venetsiassa estottomissa ruumiin iloissa, viime vuotta en rehellisesti sanoen muista lainkaan (joten täytyy olla Suomessa), ja nyt olen ihmeellisessä hellesäässä karkupaikkani juhlavassa yksinäisyydessä.

Jostain syystä pitkinä kristillisinä pyhinä tulee kuunneltua Raamattu-inspiroituneista musiikinlajeista eniten sitä, jota metallimusiikiksi kutsutaan. Niinpä tälläkin hetkellä paikkaan Internetin avulla sitä tosiasiaa, että iTunesissani oli ennen pääsiäistä vain yksi Slayerin levy (Reign in Blood, tietenkin). Muita iPodissa pyörineitä moshattavia ovat olleet esimerkiksi Slipknot, Metallica, Kyuss, Black Sabbath ja Pantera.

Olen myös syönyt poikkeuksellisen paljon lihaa. Normaalisti syön aika kasvispitoista ruokaa (Italia-friikkinä ja kasvisruokavalioon ihmissuhteiden kautta tottuneena), mutta nyt pääsiäisruokia ostaessani halusin vaihtelua, jotta tuhdit punaviinitkin pääsisivät oikeuksiinsa.

Kaiken kukkuraksi olen herännyt aina vaan aiemmin. Tänään heräsin jo 9:18, tuntuvasti normaalia aiemmin. Viimeksi koin samaa 2008 heinä-elokuussa viimeisinä Helsingin-viikkoinani, jolloin saatoin herätä jo kuudelta aamuaurinkoisen kämppäni valon määrään. Niinpä tein nyt saman kuin silloin: pakkasin iPod Shufflen täyteen reipashenkistä lenkkimusaa (Muse, Arcade Fire, Franz Ferdinand…) ja lähdin juoksemaan ulos aurinkoiseen pääsiäismaanantain autiuteen. Ihana tunne keuhkoissa kun kunnolla hengästyy. Palatessa vaan tuli todella kuuma, kun lämpötila ehti nousta hellelukemiin eikä vesipulloa tullut mukaan. Täytyy ottaa taas tavaksi aamulenkit jos aurinko jatkossakin herättelee pimennysverhojen raoista. Kroppa tuntuu mahtavalta. Jepjep.

Epänormaalin latteaa, sanoisin.

Olemisen maantiedettä

2009-04-11T11:13:00.000-07:00

Luutnantti-isäni ei tunnu osaavan laskea yhteen Suomen ja karkupaikkani aikaeroa meidän kahden välisen tuntuvan tapakulttuurillisen aikaeron kanssa. Niinpä uneni häiriintyivät suuresti hänen tekstiviestistään. Siinä toivotettiin hyvää pääsiäistä ja kysyttiin, ovatko rahat riittäneet. Mukavuudenhaluni oli priorisoinut itsensä mahdollisimman nopeaan uudelleennukahtamiseen, enkä kyennyt keräämään tarpeeksi oveluutta kirjoittaakseni itselleni edullisinta vastausta.

”Hiljaisen viikon” häiriötekijät eivät valitettavasti loppuneet tähän. En ole täällä kehittänyt juurikaan kerrostalokyttääjäntaitojani, mutta voisin lisäksi vannoa, että naapurissani tehtiin varhain pääsiäislauantaiaamuna remonttia. Olen siis hienoisessa unenpöpperössä. Yllätyksekseni kaupatkin olivat auki.

Rahatilanteeni on kohentunut, ja koetan saada vähän säästettyäkin. En ole nimittäin matkustanut mihinkään yli kuuteen viikkoon, mikä on näin levottomalle sielulle melko pitkä aika. Pariisin kevät kiehtoisi, mutta näillä näkymin pääsen sinne seuraavan kerran vasta kesäkuun puolivälin työmatkalla. Berliinissäkin olisi kiva käydä jollain tekosyyllä maksamassa kalavelat ja se Alsacekin kummittelee vielä (viini)hampaankolossa, samoin kuin matkat Belgian Westvletereniin ja Italian Venetoon, jokseenkin vastaavista syistä. Jostain syystä olisi kiva käydä myös Puolassa – Varsovassa ja Krakovassa – minkä toivonkin toteutuvan tyypillisessä töiden ja huvien yhdistelmässäni vuoden sisällä.

Mutta mikäs täälläkin ollessa. Helleraja paukkuu yhdessä hedelmäisten alkoholijuomien korkkien kanssa, ja olen jo saanut huomattavan rusketuksen sekä monia kuumia katseita joen auringonpalvojilta. Parasta on lämmin auringonlasku.

Että minä tulen vielä kaipaamaan tätä kaupunkia.

Ilmastopakolaisena Baabelissa

2009-04-10T11:32:00.000-07:00

Pitkäperjantai paratiisissa. +24˚C, ei pilvenhattaraakaan taivaalla, ihmisillä vapaapäivä ja hyvä mieli, onnen paistattelua joella. Kävelen 50 metrin matkan rannasta kämpälleni vain hakeakseni lisää sitruunaolutta / kossukolaa ja käydäkseni vessassa.

Ja iPodkin tuntuu soittavan vain nerokasta, hyvälle tuulelle saavaa kevätmusiikkia via Genius:
Must Be the Moon - !!!
Talons - Bloc Party
Pioneer to the Falls - Interpol
Gibraltar - The Robocop Kraus
Smokers Outside the Hospital Doors - Editors
Intervention - Arcade Fire
Love is Noise - The Verve
Do You Want To - Franz Ferdinand
All the Good Men - The Robocop Kraus
Naked Sun - …And You Will Know Us by the Trail of Dead
Dreamdancer - Polarkreis 18
Pick Up the Phone - The Notwist
So Here We Are - Bloc Party
Reena - Sonic Youth
Lit Up - The National
An End Has a Start - Editors
Waiting above the Ocean - The Robocop Kraus
Die Tiere sind unruhig - Kante
The Heinrich Maneuver - Interpol
Með suð í eyrum - Sigur Rós
Heart of Hearts - !!!
Neon Bible - Arcade Fire
Wasted State of Mind - …And You Will Know Us by the Trail of Dead
Fake Empire - The National
In Fact You’re Just Fiction - The Robocop Kraus

En ole itse asiassa aivan varma, mistä iPodiini on kertynyt noinkin paljon saksalaista musiikkia, mutta epäilen 50ft:lla olevan näppinsä pelissä.

Täydellinen viesti nauttivansa hänkin tahollaan (l. pääsiäisen vietossa Partnerin kanssa) keväästä, mutta olevansa melankolinen. Monikielinen vastausviesti (joka sisälsi tällä kertaa myös saksaa mainittuani iPodini yllättävästä germanististumisesta) ihmettelyyni mélancoliesta tällaisella säällä oli seuraavanlainen: ”In jeder Knospe steckt auch die Vergänglichkeit - éprouver la beauté de la vie est un don si précieux… and of course I’m a little hedonist! T, kevääseenrakastunut”.

Taistelutoveri ja tiukukaulainen yllätys

2009-04-09T09:41:00.000-07:00

Kun koukutun, koukutun kunnolla. Hetkellisen elokuvapulan kohdattua minut päätin kokeilla ajan kanssa itselleni joululahjaksi ostamaani Call of Duty 4: Modern Warfare -peliä. Mainostettu fotorealistisuus ja vaihtelevat tehtävät kiinnostivat kokeilemaan, mitä annettavaa peliteollisuudella on tällä hetkellä. En ole varsinaisesti pelaajatyyppiä, mutta olen utelias moneen suuntaan. Mukava kokemus ja kaikin puolin todentuntuiseksi tehty.

Varsin elokuvamainen peli olikin kyseessä. Ei oikeastaan ollenkaan vaikea, eikä vihollisten lahtaaminen ollut sellaista päätöntä klassista Wolfenstein/Doom-räiskintää, vaan eri tehtävien puitteissa hyvin erilaista. Eniten tykkäsin olla tarkka-ampuja, sniper. Etenkin tehtävä, jossa piti hiippailla mahdollisimma hiljaa tarkkuuskiväärin kanssa vihollisjoukkojen läpi havuasussa oli suosikkini. Elokuvien passiivisuuteen kyllästyneille nykyajan peliteolisuus on todellakin kehittänyt jännittävän koukuttavaa mutta viihdyttävää tekemistä. Peli tuli pelattua läpi parissa illassa.

Huomasin aamulla futonilleni kerääntynyttä vaatekasaa selvitellessäni, että Täydellinen oli onnistunut piilottamaan sinne viime visiitillään suklaisen pääsiäispupun. Pupun kaulassa oleva tiuku kilisi minulle pääsiäistoivotuksia tuolta päivieni ilopilleriltä. Hyvin alkoi päivä, hymyssäsuin, ja jatkui viikonlopun ruokaostoksilla, jotka saivat luvan tehdä poikkeuksen viime aikojen köyhäilybudjetilleni. Lammasta ja muita herkkuja pöytään ja Berliinin KaDeWestä ostettu rhôneläinen 2003 Pierre Amadieu Domaine Grand Romane Gigondas vihdoinkin auki.

Uusinta

2009-04-08T12:30:00.001-07:00

Ikään kuin edellisessä ei olisi ollut tarpeeksi, piipahti hän luonani seuraavana päivänä spontaanisti matkallaan fysioterapeutilta.

Hän toi mukanaan kaksi palaa kakkua ja mansikoita. Söimme niitä lounaaksi parvekkeellani. Hänelle tuli kuuma, ja hänen piti vähentää vaatetusta. Alimman paidan noustua vahingossa poisotettavan mukana näin vilauksen hänen herkullista vatsaansa. Pian hän jo kelli sängylläni ja pyysi minua laittamaan käteni hänen kyljilleen. Tein työtä käskettyä ja sain todistaa, kuinka ilmeisesti hänen toinen kylkensä on jumissa toisen auetessa enemmän hengittäessä. Sängyllä kelliminen demonstroi erästä venytysliikettä, jonka pitäisi avata kylkilihaksia.

Minun huomioni oli hänen takapuolessaan. Harmi kyllä siinä ei tällä kertaa ollut mitään lihaksia, joiden epänormaaliutta olisi pitänyt tunnustella.

On kuulemma nähnyt kerran unta mozzarellastani, ja kolme unta kylpyhuoneestani. Toivotin tervetulleeksi käyttämään haaveiden kohteena ollutta kylpyammettami koska vaan. Voin tarvittaessa lainata helposti päältäputoavaa pyyhettä.

Connoisseuria nämä kohtaamiseni Täydellisen kanssa huvittavat suuresti. Hänen mukaansa T on ”joko tyhmä kuin saapas tai ovela kuin kettu”. Tiedän, että kyse on ensinmainitusta, sillä hän on niin viaton ja vilpiton ihminen, että ihmetyttää, ja nämä tosielämän sitcom-kohtaukset ovat melko suurella varmuudella hänen puoleltaan täysin tahatonta komiikkaa.

Kapsaisiini

2009-04-07T16:30:00.000-07:00

Joskus se on tavallaan koomistakin. Nimittäin se, kuinka meillä riittää puhuttavaa oletettavasti loputtomiin, eikä tapaamisillemme ole tulla loppua. Olisi mielenkiintoista järjestää niin, että voisimme ajallisista rajoituksista vapaina kokeilla tyhjenisikö malja ollenkaan. Viime kerran piti olla piknik, mutta kun auringon ja +23˚C:een lämmön tervehtiminen muuttui kuunvalonihastelun kautta iltakaakaoon luonaan, oli lähtemisen motiivina vain kerkeäminen illan viimeiseen metroon. Siihen, jonka viime kerralla opin ohittavan Täydellisen pysäkin 13 minuttia yli yhden. Silloin kun vasta lähdin kiemurtelemaan metrolle päin minuutin tuon jälkeen. Nytkin jäimme vielä rappukäytäväänkin puhumaan, ja vielä yhden keskustelun yllättäen putkahdettua ilmoille halasimme erohalitkin tuplana. Sain muuten poskisuudelmankin.

Onnelliseksi tulen hänen seurassaan, ja kaipaan jälleen uusintaa. Hänen kanssaan keskustellessamme palan toistuvasti halusta ottaa hänestä kiinni ja rutistaa, niin ihana ihminen hän on. Vaan kuuluu toiselle. Kyseenalaista tahatonta tilannekomiikkaa hän vielä harjoitti demonstroimalla sänkynsä nitinää sängyllä selällään kiehnäten (aika kuuma näky) sekä erilaisilla englanninkielensä heikkoudesta johtuvilla, kompetentimman puhujan suusta suorasukaisen kaksimielisiksi tulkittavilla lapsuksillaan. (Englanti on muistaakseni hänen seitsemäs tai kahdeksas kielensä, ”my worst language”, jota oppi ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana eikä oppi kestänyt kai kuin vuoden.)

Oi voi. Kapsaisiini ja mielihyväkeskuksen yhtäaikainen aktivoituminen kipukeskuksen kanssa ihmissuhteena.

Suomi-ilmiö

2009-04-05T03:44:00.000-07:00

Eilen vierailin melko isossa alani tapahtumassa. Ensitöikseni törmäsin Texasilaiseen, joka kuitenkin pian säntäsi hermostuneena pomonsa lähettämille asioilleen. Esillä oli myös oman työni tuloksia, mutta mitään paikallaolovelvollisuutta ei ollut (periaatteenani on ollut ”minä teen, muut myyvät”), olihan kaiken lisäksi lauantaikin. Tein kuitenkin ”tupatarkastuksen” ständillemme, ja näin odotetusti työtuttuja Suomesta (yksi puolituttu hämmentyi kovasti törmätessämme suojatiellä: ”oletko se tosiaan sinä?”). Yksi suomalaisista oli epäsuorasti eräänlainen pomonikin. Juttelimme vähän niitä näitä, ja mainitsin ohimennen siitä, mitä olen täällä tehnyt. Tämä sivulause poikikin sitten rahanarvoisia jatkotoimenpiteitä ja uramahdollisuuksia, kun sitten jossain vaiheessa palaan Suomeen.

Ihan huomaamattani, yllätyksenä ja pyytämättä eteeni tuotiin myös snapsimukillinen jääkylmää Koskenkorvaa (se oli jotain lemon-minttu-, joten meni raakana mainiosti). Kohtaamisesta jäi yllättävän kiva olo, kuin kevyt päiväkänÄH.

Näin se Suomi-ilmiö syntyy.

Ex patria illaudata...

2009-04-03T05:04:00.000-07:00

En tiedä, tuleeko muillekin expatriaateille joskus tällaisia hetkiä, mutta ainakin minulla on käynyt aika monesti lähellä. Kun asiat eivät vaan toimi kielimuurin takia. Kun se pallo ei vaan mene sinne reikään. Kun tuntee itsensä eristyneeksi ja epäonniseksi. Kun ei saa kahleita pois kädestä. Ja kun kukaan ei todella ymmärrä.

Heh, saatiinpa vihdoin vähän tuota kaunista korean kieltäkin tähän blogiin. :)

Nice

2009-04-02T14:26:00.000-07:00

Olen selvästikin kesän lapsi. Ihan oikeasti alan ajatella, että pitäisi muuttaa johonkin ainalämpimään maahan, jotta työn laatu ja tyytyväisyys elämään olisivat parempia. Heti, kun lämpötila on varjossa yli 20 celsiusastetta, olen paljon onnellisempi. Kaikki on jotenkin oikein.

En välttämättä vietä kaikkea aikaani ulkona, päinvastoin istun sisällä tehden ylitöitä nauttien pitkään jatkuvasta valoisuudesta ja siitä, että ikkunasta puhaltaa sisälle lämpöinen tuuli.

Ja sitten voi lounastauolla käyskennellä ulkona incognitona ja haistella kesäistä ilmaa. Vielä vajaat neljä kuukautta tätä ihanuutta jäljellä, sitten kolme lyhyttä karkumatkaa ennen paluuta Suomen syksyyn joskus syyskuun puolivälissä.

Ah!

:

2009-04-01T05:26:00.000-07:00

Aina välillä sitä tulee muistutetuksi siitä, ettei elä tällä pallolla yksin. Juuri kun on vaipunut syvään horrokseen, päätynyt Blogistanian umpikujaan tai muuten vaan vaipunut eksistentiaaliseen tylsistymiseen, on joku juuri tehnyt minunkin elämääni helpottavan keksinnön toisaalla. Heijastusvaikutukset taas pitävät minut välittömästi kiireisenä ja innokkaana pitkään.

Elohopean kivutessa yli viiteentoista kapuan parvekkeelleni, käärin paidan hihat ylös ja otan metallisenkarhean MacBook Proni syliini. Varmistan katsomalla joen yli, että pystyssä on, vedän virtapiuhan ikkunanraosta ja teen kahta työtä yhtä aikaa. Blogaan ja rusketun. (Niin vieläkö siellä Suomessa on lunta? Uskomatonta.) Avaan päivän uutiset (avautuvat linkeistä) ja olen uusi ihminen. Ihanaa!

Innovatiivisena tunnettu Google on ylittänyt itsensä. Kytken heti päälle aikaani säästävän Gmail Autopilotin, lataan kännykkääni Google Brain Searchin ja seuraan innoissani Googlen uuden kognitiivis-autoheuristisen entiteetin, CADIEn, ensitaipaleita. Sci-fi-elokuvien todellisuus on täällä, joskaan pandasöpöilyä ei kukaan vielä osannut ennustaa. Mahtavaa!

Tie sademetsien ja kalliin aikani teoreettiselle pelastumiselle alkaa yllättäen Iso-Britanniasta, sillä keskustavasemmistolainen sanomalehti The Guardian ilmoittaa ensimmäisenä, paitsi siirtyvänsä pois paperiversiosta (halleluja!), myös rajoittavansa itsensä jatkossa Twitter-formaattiin. Kaiken kun voi kertoa 140 merkissä, jos oikein taitaa. Samalla työllistämme muutaman tiivistämisen ammattilaisen, nimittäin runoilijan. Tämä kehitys jatkukoon!

Kotimaan uutisiin. Tyypilliset Suomi-uutiset ovat luokkaa ”mies (joka on joko Matti Nykänen, Arto Paasilinna tai poliisiylijohtaja) puukotti vaimonsa ja ajoi tuhat kilometriä poliisia karkuun ja puhalsi 8 promillea törmättyään Kauppakeskus Isoon Omenaan”. Onneksi joskus sieltä kuuluu muutakin, hyviäkin uutisia.

Entisenä (ja tällä menolla myös tulevana) Helsingin (huomatkaa muuten tuore nimenvaihdos) itäisen kantakaupungin asukkaana ilahdun siitä, että kaniongelmaan on vihdoin keksitty ratkaisu. Toivoisin, että kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ottaisi vielä mallia Jyväskylästä, jossa talousongelmiin on keksitty mainio ulospääsy. Lisäksi, vaikka en television käyttäjä enää olekaan (kaiken kun saa käytännössä jo netistä), kannatan Yleisradion toiminnan rahoittamisen turvaamiseksi käytettäviä uusia keinoja. Yhteisen hyvän ja laman nujertamisen nimissä en siis pahastu, jos asunnossani käytäisiinkin isännöitsijän avustuksella yksinkertainen tosiasia tarkastamassa poissa ollessani. Kannatetaan!

Ulkosuomalaisena, ja joitakin Suomea koskevia tölväisyjä lukuun ottamatta, olen kuitenkin sitä mieltä, että olemme kansallisuutena vähintäänkin eurooppalaista aatelia, ellemme sitten sukua muillekin valtaapitäville, kuten Aamulehden testissä voitte itsekin käydä toteamassa. Sen sijaan olen hieman huolissani siitä, että uuden lain voimaantultua tämänkin kirjoituksen alalaitaan ilmestyy klo 21 Suomen aikaa ”Posted by karkumatka” -tekstin paikalle oma nimeni. Näin myös omat stalkkaushuvini muiden blogeista tulevat tiensä päähän. No, ainakin Eniron avulla selviää se mystinen metsä, josta käsin capri tekee ryyppäysreissujaan, ja voin ottaa hänelle lohdutuspuhelun.

Mutta ehkä naamiaisten päätyttyä koittaa aivan uusi, erilainen aika. Ehkä meistä kaikista tulee ystäviä.

Että minä rakastan tätä päivää!

Thank you for your interest in this blog, but we regret to inform...

2009-03-29T06:16:00.000-07:00

Oikeastaan otsikon pitäisi olla "Tylsää", mutta se on tuo syystä, joka tulee esille myöhemmin tässä postauksessa.

En viitsi blogata mitään (väistämätön paradoksi!), sillä mitään ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Itse asiassa ei ole tapahtunut käytännössä yhtään mitään. On satanut. Täällä kävi sata suomalaista, mutta valitsin seurani niin, että se oli hurmaavaa, mutta väsynyttä, ja olin jo puoliltaöin kotona. Ei mitään pikaromansseja, ei edes sen suurempaa flirttailua (suomalaiset ulkomailla... pah). Sadettakin on tullut aika tavallla. Olen katsonut elokuvia, koska ulkona on ollut niin sateista, ettei sinne ole viitsinyt lähteä. Ei edes satamaan.

Pahoittelen, sillä huomaan monien palanneen sivulle yhä uudelleen päivityksen toivossa, ainoastaan saadakseen eteensä tekstin "Ähäkutti". Vaihdoinkin sen siksi täten toiseen, tylsempään.

Onneksi tämä päivä on tunnin lyhyempi naapureitaan, sillä huomiseksi on luvattu aurinkoa.

Ähäkutti

2009-03-26T16:08:00.000-07:00

Niin vain sitten menivät asiat, että pelastin jo myttyyn menneen suunnitelman Täydellisen ja hänen partnerinsa pikaisesta jälleennäkemisestä. Lähinnä partneria muistuttavin ihmissuhteeni taas viimehetken feidauksesta äkämystyneenä suksi Norjaan hiihtolomalleen, ja missasin hetken hurmion Berliinissä. Valitettavasti tosielämä Täydellisen kanssa ei toimi kuten Kummisetä-elokuvat, joten tarjous, josta ei voi kieltäytyä jää tekemättä. Kalpea varjo siitä on italiankieliset tekstiviestimme, jotka pyörivät lähinnä tirame sun (ja Veneton alueen ruokakulttuurin ylipäänsä) ympärillä.

Sisäinen Benjamin Linukseni tuntee itsensä 12-vuotiaaksi, joka on juuri yllättäen saanut luodin mahaansa. En nyt oikein elä omaa elämääni, enkä tiedä miten space-time-continuum vielä tulee asettumaan.

Lauantaina Plan B ja satahenkinen suomalaiskollegio. Stay tuned.

Monikielipelejä

2009-03-25T12:51:00.000-07:00

Vietimme jälleen aivan mahtisaikaa Täydellisen kanssa. Että voi olla sellainen ihminen tässä maailmassa, ilman että pahat voimat häntä oitis tuhoavat! Istuimme iltaa lähelläni sijaitsevassa NYC:ssä, ja hän tarjosi juustokakkua ja rieslingiä.

Satuin todistamaan, kuinka hän puhui puhelimessa partnerinsa kanssa. Kuten lyhyestä taannoisesta tekstarisitaatista voitte päätellä, on Täydellinen varsin polyglottaali tapaus. Partnerinsa kanssa he ovat kuitenkin jotain ennennäkemätöntä. He tuntuivat vaihtavan kieltä lähes jatkuvasti; vuorotellen espanjaa, ranskaa ja Täydellisen murretta paikallisesta kielestä (joka lienee jollain tasolla oma kielensä, koska minä ymmärrän sitä vain vaivoin ja hänen piti paikallista opetella koulussa, ja se oli vaikeaa, sillä heillä ei ollut kotona televisiota, josta sitä olisi kuullut). Toisesta päästä kuulemma vastailtiin myös katalaanilla ja kai vähän englannillakin.

Nyt kun minulla on paikallinen puhelinliittymä, saan Täydelliseltä paljon tekstiviestejä. Niissä käytetään kieliä italia, espanja, ranska, paikallinen ja englanti sujuvasti kesken lausetta vaihtaen.

Uhkasin vastata seuraavaan ruotsiksi, japaniksi ja suomeksi. :P

Äkkiä virallistettu

2009-03-24T08:40:00.000-07:00

Olen nyt sitten virallisesti tämän karkupaikkani asukas. Rekisteröimättömänä karkulaisena en olisi saanut sikahalpaa prepaid-puhelinta (puheaika ja itse luuri poistuivat mukaani euroissa alle kympillä), ja katsoin SIM-kortin jatkuvan vaihtamisen olevan realistisesti katsottuna anonymiteetin menetystä suurempi riesa. Nyt kai sitten teoriassa joku tietää, että olen täällä, ja jonkun Interpolin agentin näytöllä vilkkuu punainen valo ja niillä on mun osoite.

Haaveilen aina väärennetystä passista. Tuli se rekisteröityessä taas mieleen. Nyt minulla on kuitenkin nimi, osoite ja puhelinnumero täällä missä minäkin.

Olen ilmeisesti pitänyt Täydellistä odottamassa, ainakin happaman vastauksen perusteella. Ei tainnut ihan ymmärtää, mitä olen hänen eteensä juuri tehnyt.

Nuutumus

2009-03-23T16:05:00.001-07:00

Olen jonkinlaisessa psykosomaattisessa koomassa. Olo tuntuu jatkuvasti väsyneeltä ja voimattomalta, päätä särkee, mutta vain hieman, ja ryhtini työtuolissani on pari minuuttia keitinvedessä pulahtaneen pappardellen luokkaa. En ole varsinaisesti kipeä, joskin olo tuntuu hieman kuumeiselta. Kuumemittaria minulla ei ole, enkä ole sellaisella koskaan kyllä parantunutkaan.

Ehkä väsymys johtuu parina viime yönä näkemistäni unista. Ne ovat olleet lievästi sanottuna ihmeellisiä, toiminnallisia ja hypersurrealistisia. Olen ollut sylermainen supersankari, joka lentää New Yorkista Helsinkiin kostaakseen arkkiviholliselleen ja pelastaakseen ystävänsä pulasta. Olen ollut espoolaisbussissa, jonka lipunmyyntiautomaatissa on reaaliaikaisesti päivittyvä ja bussin käännöksiin reagoiva GoogleMaps, jonka kosketusnäytöltä pitää osoittaa oma asuinpaikkansa. Minulle se tuotti ymmärrettäviä vaikeuksia. Ja niin edelleen. Herätessäni olen voimaton, mutta minua ei nukuta. Joskus herään aamukuudelta, joskus puoliltapäivin.

Tosielämässä, sikäli kun erotan sitä enää, tapasin Texasilaisen, ja suoritimme pientä musiikkivaihtoa kämpässä, jossa ei ollut lainkaan huonekaluja. Varsinaiset piraatit. Nähdessään iTunes-kirjastoni hän oli erittäin vakuuttunut. ”You’re the first one I’ve seen having more music than me, I’m impressed!” No, pienen transactionin tuloksena oma kirjastoni kasvoi reilun gigan, Texasilaisen kahdeksan, ja asia tuli korjattua. Amerikassa kaikki on suurta, ajattelin huolimattomasti lähtiessäni.

Huomenna oli tarkoitus nähdä taas Täydellistä. Olimme suunnitelleet museokäyntiä, mutta viimeisimmissä tekstiviesteissä siitä ei enää ollut puhetta. Pitää heti aamusta vihdoin hommata se paikallinen numero, ja pelastaa mitä pelastettavissa on.

Ellen sitten vaan päivän valjetessa käännä kylkeä ja piiloudu peiton alle koko päiväksi tai loppuviikoksi. On jotenkin sellainen olo.

Blogistaniassa kuohuu

2009-03-23T04:19:00.000-07:00

KTT tiedottaa.

Sunnuntai-iltana Suomen aikaa Takaisin Kallioon -blogin kirjoittaja vihjasi erään postauksensa kommenttilootassa kuvittelevansa keskustelleensa karkumatka-blogin kirjoittajan kanssa "yhteisten tuttujensa" statuskommenteissa Facebookissa. Tämä sinänsä monimutkaiselta kuulostava teoria sai valppaimmat TaKa- ja karkumatka-faniryhmät takajaloilleen. Heidän mielestään kun molemmille blogaajille avautuisi kutkuttavaa tietoa pelkästään toisen naaman tuntemisesta Naamakirjassa. Muropaketit kuohuvat aamiaispöydissä.

Himotuimpien tiedonjyvien joukossa ovat muun muassa seuraavat avoimet kysymykset:
- onko karkumatka mies vai nainen?
- onko Takaisin Kallioon Kristian Meurmanin näköinen?
- mikä onkaan mystisen Puolalaisen etunimi? (oletettavasti edelleen TaKan kavereissa)
- entä millainen on Fantasian naamakirjakuva?
- onko karkumatka oikeasti hyvännäköinen, oli hän sitten mies tai nainen?
- kummalla blogaajalla on enemmän Facebook-kavereita?
- mistä blogaajat keskustelivat omilla nimillään?
- kuuluuko karkumatka johonkin Networkiin, joka paljastaisi hänen mystisen olinpaikkansa?
- ei oikeesti, onko se karkumatka nyt mies vai nainen?

Karkumatka kieltäytyy kommentoimasta kohua sanallakaan, Takaisin Kallioon sen sijaan kommentoi monimerkityksisellä sanalla "woosh".

L + L = C

2009-03-22T11:06:00.000-07:00

Sadatta kertaa postailen tänne karkumatkaltani. Sadattelen vaan oloani, joka muuttui yhtä töihin löyhästi liittyvää käännöstyötä tehdessäni tavallisenhuolettomasta kuumeiseksi.

Liekö syy köyhäilydieettini, eilisen pitkällisen ulkoilun vai talvitakin taskusta löytyneiden tupakoiden (olin huomaamattani kolme viikkoa tupakoimatta), mutta tunnen äkillisesti olevani todella kipeä.

Voihan paska. Laitan itselleni tilanteessani mahdollisimman comfort food -tyylisen salaatin ja etenen Grankulla-futonista ja jättityynystä rakentamassani mukavuusnurkassani Kummisetä-trilogian kolmanteen osaan.

Ah, pezzo di merda...

Omaa kivaa

2009-03-21T12:28:00.000-07:00

Lauantaina oli niin mukava päivä, ettei siitä jaksaisi millään kirjoittaa. Fyysisesti en tavannut juuri ketään muuta kuin sattumalta sillalla jokea ylittäessäni muutaman suomalaisen (joista yksi toimii kauppiaana Hakaniemen Hallissa), mutta mistään yksinnyhjötyspäivästä ei ollut kysymys.

Aamulla keksimme nimittäin Connoisseurin kanssa mainion Facebook-jäynän. Uuden layoutin mukana kaikenlaiset kyselyt (quizzes) ovat tulleet syystä tai toisesta erittäin suosituksi. Ihmiset vastaavat muutamiin monivalintakysymyksiin ja saavat tietää muun muassa missä kuuluisivat asua (minä sain Pariisin), mikä kuuluisa maalaus ovat (eräs Monet’n lumpeenlehtitöistä) jne. Harvat sen sijaan tekevät itse näitä quiz-kyselyitä. Niinpä teimme näköiskopion yhdestä, jossa arvuutellaan oman ammattikuntamme kuuluisuuksia, mutta meidän versiossamme tuloksia onkin vain kolme: minä, Connoisseur ja Joku Kuollut Äijä. Suunnittelimme kysymykset yhdessä niin, että kuka tahansa täysipäinen vastaaja saa tulokseksi Joku Kuollut Äijä, mutta me osaamme vastata niin, että saamme tulokseksi itsemme.

Voi sitä myllerrystä, joka aiheutui, kuin yhtäaikaisesti julkistimme tuloksemme… Nauroimme Connoisseurin kanssa varmaan tunnin koneidemme ääressä. Mahtavaa hupia ja samalla kevyt näpäytys koko apaattista quiz-ilmiötä kohtaan.

Tästä toivuttuani laitoin kalapuikkoja ja makaronia ketsupin kanssa (kunnon Suomi-ruokaa, hehheh) ja lähdin ulos iltapäiväkävelylle, joka venyikin pimeän tuloon asti. Ulkona tarkeni, vaikka pienen takkini alla oli vain t-paita. Taivas oli auringon laskiessa punainen ja lentoliikenteestä valkoraidallinen. Pimeyden laskiessa pilvenpiirtäjien valot syttyivät ja heijastuivat joen väreilevään pintaan. Silloilla oli muitakin valokuvaajia. Minun kamerastani vain loppui ensimmäistä kuvaa ottaessani akku.

No, ehtiihän tässä.

"...going to San Francisco..."

2009-03-20T06:18:00.001-07:00

On mukavaa ja hyödyllistä, että on suuri kansainvälinen ystäväpiiri. Yöpaikan saan tarvittaessa kymmenistä maista, vain viesti Facebookin kautta ja nukun ilmaiseksi sohvalla tai vierasvuoteessa vaikkapa Santiagossa, Brisbanessa, Nagoyassa, Salzburgissa, New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa tai Moskovassa. Vastavuoroisesti futonilleni pääsee lyhyelläkin varoitusajalla. Jopa niinkin lyhyellä, että voi vasta baarin sulkeutumisen aikaan ovella aloittaa varovasti lauseella "I don't mean to impose anything, but...". Näin kävi eilen.

Kollegani Niles (nimi muutettu, mutta yhteys tv-hahmoon on silmiinpistävä) pitää kotiaan San Franciscossa, mutta on nyt kahdeksan kuukauden työmatkalla noin tunnin junamatkan päässä täältä. Sovimme treffit erään viinibaarin eteen, ja 24 minuuttia yli sovitun ajan Niles sitten honkkeloikin paikalle. Kun sitten lopulta päädyimme kämpälleni, juttelimme kaikenlaisesta aamuneljään.

Niles matkustaa kadehdittavan paljon. Hän oli juuri käynyt Thessalonikissa, ja ohimennen mainitessani kiinnostukseni vierailla Baselissa, hän sanoi olevansa menossa sinne ensi viikolla. Hän tuntui todella vierailleen melkein jokaisessa maassa, ja osasi esimerkiksi antaa luonnehdinnat kaikista Sveitsin suurimmista kaupungeista. (Suomessa hän tosin ei ollut käynyt.) Hän myös lausui mm. hollannin-, saksan- ja ranskankieliset paikannimet täysin nappiin, ilman tyypillistä amerikkalaista aksenttia. Itse asiassa hänen englantinsakin kuulostaa jostain kumman syystä sivistyneeltä brittienglannilta. Yhdeksän aikaan aamulla Niles luikki lentokentälle vaimoaan vastaan. Vekkuli mies.

Olen nyt siis enemmän kuin tervetullut myös San Franciscoon. Check.

Ihan selvä juttu

2009-03-19T05:53:00.001-07:00

Ainakin asia tuli taas astetta varmemmaksi. Pitäisi vaan sanoa noista harhaanjohtavista viesteistäkin, etenkään kun niihin ei koskaan ihan täydellistä varmuutta saa. Se pitkä sähköpostiviestikin tuli puheeksi, ja se ei kuulemma ollut uuden työstressiputken valittelua. Mitä sitten, jäi arvoitukseksi.

Erittäin toverillisella linjalla katsottiin paria työjuttua illalla ja käveltiin mahtavan elokuvallisissa taustoissa joenrantaa kämppäni kohdalle, missä tiemme erkanivat. Puhimme jälleen kerran tulevaisuudensuunnitelmista ja olimme eri mieltä siitä, onko Espanja siisti vai likainen maa. Oli kyllä erittäin hyödyllinen ja inspiroiva ilta. Lupasin jopa hommata paikallisen puhelinnumeron, kun hän kerran toistuvasti valitteli yhteydenpitomme hankaluutta.

Olen muuten iltaisin ruvennut tekemään itselleni drinkkejä noista salaattikuvan lavasteina olevista viinaksista ja halpiskolasta (euroissa about 35 senttiä pullo). Tekisi mieli fiksata yksi nytkin, auringonoton kyytipojaksi. (T-paitakelit, lällällää!)

Köyhä kaappijuoppo, voivoi.

Nolo tykytys

2009-03-18T05:44:00.000-07:00

Radiohiljaisuuden viimein katketessa dramaattisen arvoitukselliseen tekstiviestiin huomaan häpeäkseni sydämeni tykyttävän ja hengitykseni salpautuvan. Tekstiviesti sanoo vapaasti käännettynä seuraavaa: ”Kirjoitin sinulle pitkän sähköpostin, lopulta en lähettänyt. Haluaisin PUHUA kanssa[si] - kärsivällisyyttä jusqu’à demain? [=huomiseen asti] Beso, T.”

Se, onko tässä tunteita ja vainko toisella odottaa mielikuvituksessani vieläkin ratkaisua.

Paitsio

2009-03-17T12:01:00.000-07:00

En todella tajua tätä meininkiä.

Facebookin kautta tiedän hänen palanneen työreissultaan (työkaverinsa statuksen kautta), ja voin jopa vannoa nähneeni hänet vilaukselta työpaikalla (hän työskentelee välillä samassa rakennuksessa). Vaan viesteihini hän ei vastaa. Ja nyt tarvitsisin häntä oikeasti. Sitä yhteistyötä, josta puhuttiin. Ihan työn merkeissä. Ehkä hän on kuullut, että hain sinne töihin, ja että minua ei edes kutsuttu haastatteluun.

Mieltäylentävää.

Oho

2009-03-16T14:53:00.000-07:00

Katsaus pankkitilin saldoon päästi objektiivisesti arvioituna varsin koomisen äänen suustani. Toisessa tilanteessa olisi se itseänikin naurattanut, mutta nyt on vitsit vähissä. Rahat ovat laskujen jälkeen lähes loppu. Pitää tilapäisesti pinnistää, ja rajoittaa vähän gourmet-herkkuja. Onneksi on Täydellisen vuoro tarjota, kunhan vaan suvaitsee allekirjoittanutta taas tavata.

Sain häneltä tänään postikortin ensimmäiseltä työmatkaltaan. Kortissa on taidevalokuva Islannista. Hän oli nähnyt valokuvan näyttelyssä, ja olin tullut siitä kuulemma hänen mieleensä. Kortti oli täynnä tekstiä, mutta siinä oli vain vähän asiaa. Vain sitä samaa vanhaa litaniaa: ”viime keskustelumme jäi voimakkaasti mieleeni jne.”.

50ft ilmaisi Skypessä paheksuntansa saamistaan taannoisista pakeista. Olin kuulemma ”tyhmä idiootti, joka ei edes viitsinyt soittaa”. En nyt oikein ymmärrä. Ilmoitti menevänsä Norjaan hiihtelemään, joten ei voisi minua suunniteltuna ajankohtana majoittaa. Iskipä sopivasti yhteen tämän tilapäisen rahattomuuden kanssa. Taitaa jäädä tämä tämäkin Berliinin-reissu sitten tekemättä.

Pelaan iltani ratoksi netti-Scrabblea Connoisseurin kanssa ja tavoistani poiketen häviän toistuvasti. Yhdessä tuumin siirrämme myös Alsacen-matkaa tuonnemmaksi. Harmittaa taannoinen rahamoka.

Miten asiat alkoivat yhtäkkiä mennä päin seinää? Aurinkokin näyttäytyy vain Dashboardissa. Kevät peruttu. Kiroilen.

Surullista

2009-03-15T14:56:00.000-07:00

Katsoin pitkästä aikaa kyyneleet silmiin tuoneen elokuvan. Kyllästyin ainoan alkuperäisversioita näyttävän elokuvateatterini naarmuiseen kuvaan, pätkivään ääneen ja murjottuihin penkkeihin (paikka huokuu ns. ”rappioromantiikkaa”, mutta aina sitä ei jaksa) ja latasin netistä erittäin laittoman (for award consideration only) DVD-screenerin elokuvasta The Curious Case of Benjamin Button.

Olen viimepäivinä katsonut muutenkin paljon elokuvia. Katsoin aitoon karkumatkafiilistelyyn sopivan Jason Bourne -trilogian, Watchmenin, Gran Torinon, Slumdog Millionaren ja ensimmäisen Kummisedän. Noista mitään uutta ei teflonsieluuni tarttunut, paitsi viimeksi mainitusta klassikosta jälleen kerran astetta suurempi halu asua Italiassa. Mutta Benjamin Buttonin elämäkertamaisuus toi kaivatunlaista tuntoa tunnekeskuksiin. Näin siinä rakenteita omastakin elämästäni.

En ole lukenut F. Scott Fitzgeraldin alkuperäisnovellia, mutta elokuvannoksen keskivaiheilla näin ruudulla itseni ja Täydellisen. Ovelasti, kun Cate Blanchettin esittämä Daisy taksin murjomana pariisilaisessa sairaalassa näkee kovasti nuortuneen Benjaminin (Brad Pitt), hän hätkähtää ja sanoo: ”Oh my God, you’re perfect”. Toinen näistä näyttelijöistä on silmissäni lähes Täydellisen näköinen.

Pitäisi varmaan katsoa tämä leffa täydellisen kanssa. Tunteellisena hänkin takuulla itkisi.

Elokuvan sanoma tuntuu olevan: mikään ei säily, kaikki on vain hetkellistä. Menisiköhän sanomani perille?

Teasing?

2009-03-15T08:11:00.000-07:00

En kyllä enää osaa ymmärtää erään motiiveja tai sitten vain tulkitsen hänen ilmaisujaan väärin.

Lähetin eilen illalla Kummisetä-leffailtaani varten kokkaamaani kesäkurpitsa-carbonaraa viritellessäni hetken mielijohteesta Täydelliselle ystävällismielisen tekstiviestin, jossa toivotin hyvää Espanjan-matkaa. Tai sikäli, jos tämä on jo perillä, niin sitten "jotain määrittelemättömämpiä toivotuksia". Hän vastasi sähköpostilla, että Espanjan-reissu alkaakin vasta huomenna, mutta kiitos paljon toivotuksista. Erityisesti niistä "määrittelemättömistä". Hän kuulemma miettiikin, miten täyttää sen kohdan.

Viestissä oli myös suomen kieltä, mistä lie sitäkin jo opetellut. Hei pliis.

Ajankuvaa

2009-03-14T07:23:00.001-07:00

Joki on täyttynyt jokilaivoista, terassit asiakkaista, ostan gelatoa italiaksi iltayhdentoista aikaan ja ilma tuoksuu kesäiseltä pilvisenäkin ilmana. Aika on käsillä.

Aikani täällä päättyy aikanaan. Hain Täydellisen työpaikkaan ensi vuodeksi, mutta minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Turhauttavaa. Hakemuksen kirjoitin nopeasti (Suomen- ja New Yorkin -reissujen välissä), ja se olisi voinut olla pidempi ja mietitympi. Silti ajattelin, että loistan sitten haastattelussa. Olen livenä parempi kuin kirjallisesti (uskokaa pois). Paikka on erittäin, erittäin haluttu - tavallaan ainutlaatuinen maailmassa, ainakin sen tehtävän osalta, jota hain -, enkä sitä kuvitellut saavanikaan. Mutta kielteisen päätöksen oletin saavani ehkä joskus huhti-toukokuussa, jolloin olisin voinut elätellä ainakin joitakin toiveita toisesta vuodesta täällä vielä jonkin aikaa. Vaikka kyllä toista vuotta nimenomaan täällä vähän jo kauhistelinkin.

Nyt sitä tekee karkumatkalaisenne taas jo ajatuksissaan lähtöä, vaikka ollaan vasta puolessa välissä. En halua ajatella toivottavasti lyhyeksi jäävää Suomessa asumista vielä. No, tuleepahan sekin gradu pulautettua ilmoille (ohjaajani puhui ennen lähtöäni graduni erittäin todennäköisestä kustannussopimuksesta - silti lähden tavoittelemaan lähipiirini nopeusennätystä). Pääsen ainakin hakemaan tulevia karkupaikkoja maisterina.

Kohtalon ironiaa on, että Avio (aka Plan B Suomea varten) tulee käymään täällä työasioissa parin viikon kuluttua. Annoin vähän paikallisvinkkejä sillä oletuksella, etten ole täällä juuri silloin. En tiedä mitä ajatella. Suomessa olisi paremmat palkat, ja sitähän voisi turvallisesti vain kaivautua kapitalismin sohvankoloon nauttimaan kulutushyödykkeistä eläkevirkaisen kainaloon.

Nyt tekisi mieli mennä incognitona baareihin juttelemaan söpöille tapauksille ja elää kaikista kahleista vapaan ihmisen elämää.

Annanko periksi vai mitä tämä on?

Uusi keksintö

2009-03-13T05:08:00.000-07:00

Sitä odotellessa, kun tätä tutkijoiden ajatustenlukijaa pystytään soveltamaan blogeihin, saatte arvuutella olinpaikkaani ihan keskenänne. :)

Se on toi

2009-03-12T06:32:00.000-07:00

Täydellinen lähti työmatkalle, ja lähetti taas yhden "je pense à toi" -viestin (kielitaidottomille tiedoksi: "minä ajattelen sinua"). Yksi mahdollinen viittauskohde olisi tämä Amadou & Mariamin kappale:

Sanat kuulostavat menevän näin:

Je pense à toi, mon amour, ma bien aimée
Ajattelen sinua, rakkaani, rakastettuni
Ne m’abandonne pas, mon amour, ma chérie
Älä jätä minua, rakkaani, kultaseni

Quand je suis dans mon lit, je ne rêve qu’a toi
Kun makaan sängyssäni, uneksin vain sinusta
et quand je me réveille, je ne pense qu’a toi
ja kun herään, ajattelen vain sinua

Si je ne te vois pas, je ne peux rien dire
Jos en näe sinua, en voi sanoa mitään
je ne peux rien faire, je ne peux rien voir
en voi tehdä mitään, en voi nähdä mitään
je ne veux rien savoir, mon amour, ma chérie
en halua tietää mitään, rakkaani, kultaseni

Certains t’ont promis la terre
Eräät ovat luvanneet sinulle maan
d’autres promettent le ciel
toiset lupaavat taivaan
Il y en a qui t’ont promis la lune
Joku on vielä luvannut sinulle kuunkin

Et moi je n’ai rien que ma pauvre guitare
Ja minulla kun on vain köyhä kitarani

Osui ja upposi ainakin sikäli, että kerroin harrastaneeni nuorempana vakavissani klassisen kitaran soittoa, mikä hänestä kuulosti romanttiselta.

Tänään keväässä

2009-03-11T07:53:00.001-07:00

Parin päivän toivottoman kaatosateen jälkeen ennustamaton auringonpaiste on kuin poikkeustila. Välillä tosin tulee nopeita sadekuuroja. Valo vie näläntunteen, suunnittelen lähteväni juoksemaan, siivoamaan asuntoni (vaikka tein sen vastikään poikkeuksellisen vieraan takia) ja osallistuvani työpaikkani tarjoamalle joogakurssille.

Nyt kuitenkin lataan Heroesin ja Housen uusimmat jaksot ja vatsani kurnii. En taida olla ihan tasapainossa. Kuten ei vielä säätilakaan.