Äkillisiä päätöksiä Keskuspankilla ja ajantappamista Princeton Plainsborossa

Näkymä valitsemaltani kotikadulta

Hassua soittaa ulkomailla ovikelloa, jossa on vain hädintuskin sähköpostista tuttu suomalainen sukunimi (sekin piti kirjoittaa muistiin, ettei unohtaisi). Oven avasi ventovieras, mutta sulki illan päätteeksi perässäni ystävä. Suomalaisnaisella ja hänen miehellään oli vieraita. Pukukoodi oli hieman aikaisemmin saaneeni kutsutekstarin mukaan "farkut", jollaisia en omista, mikä toki annettiin anteeksi.

Koko ilta puhuttiin saksaa, paitsi kissalle ja koiralle suomea, kuten emäntäkin. Hauskaa, mutta uuvuttavaa. Toisaalta uskon crash courseihin, jos vaihtoehtona on vanhempieni sukupolvelle tyypillinen vuosien kieliopintojen jälkeinen lähes täydellinen puhekyvyttömyys. Jos Luutnanttia pyytää antamaan todistuksen saksankielentaidoistaan, tulee sieltä kieltä taitamattomalle vakuuttavan kuuloista tekstiä: an aufhinter in nebenüber untervorzwischen. (Ja perään ihmettelevälle nauraen, että "Mitä? Eikö koulussa enää lueta saksaa?", mihin vastasin aina jollain nokkelalla ranskankielisellä sitaatilla, sillä isä ei osannut ranskaa lainkaan. Tämä oli yksi meidän kielimuureistamme.) Vasta ensimmäinen saksantuntini jälkeen tajusin, että suoraan ylenevässä polvessa sukua oleva yläsavolainen oli vedättänyt minua vuosikaudet yhteenpuhutulla ja argumentatiivisen lauseen melodisuutta matkivalla datiivia tai akkusatiivia vaativien prepositioiden listalla.

Ai niin, ruoka oli illallisella taivaallista, ja viinit upeita. Koska eivät olleet Alkon valikoimista, en osannut härmäläisenä arvioida näppituntumalla hintatasoa. Mutta eivät ne sairaanhyvät ranskalaisviinit varmaan halvassa Saksassakaan aivan ilmaisia ole. Lisäksi automessujen luomaan täysien hotellien ongelmaan löytyi ratkaisu: sain viipyä heidän vierashuoneessaan perjantaihin saakka, mutta silloin heille tulisi bändillinen suomalaisvieraita, ja ainoa nukkumapaikka olisi terassilla. Ostin halvimman meno-paluun Helsinkiin seuraavana päivänä.

Seuraavat päivät vietin asunnonmetsästyksessä, joka osoittautui pirun vaikeaksi paikan päälläkin. Pari kertaa kävi (vieläpä saman talon kohdalla) niin, että hieman ennen sovittua tapaamista avaimia ei kuulemma ollut vielä toimitettu kiinteistövälittäjälle ja näyttö siirtyi seuraavaan päivään. Seuraavana päivänä sitten vuokranantaja olikin löytänyt itse vuokralaisen (sukulaisensa tms.). Kämppä, jonka osoite rehvakkaasti oli Saksan suurimmalla ostoskadulla kiinnosti näkemistäni eniten (ja se vielä vapautuisi parahiksi lokakuun alusta), ja mikäli apajilla ei olisi ollut toinen hakija, olisin varmaan saanutkin paikan. Varsinaisen kieltävän vastauksen sain lähtöpäivän aamuna 19.9.2008, joten kävin heti aamutuimaan katsomassa vielä kakkosvaihtoehtoni hoodeja ennen kuin soitin kulman takaa jokirannasta, myöhemmin tutuksi tullutta Euroopan keskuspankkia vastapäätä Kiinteistövälittäjälle, että voisin tulla allekirjoittamaan paperit saman tien, mikäli asunto olisi vielä vapaa.

Asunto oli vapaa, mutta Kiinteistövälittäjä lomalla (kuten myöhemminkin aina, kun häntä tarvitsin). Onneksi asian pystyi hoitamaan äitini vierashuoneeseen kantamani skannerini avulla Suomesta, vaikka helppoa se ei ollut. Piti lähettää kopiot mm. passista, palkkatodistuksista, karkumatkaa varten saamistani stipendeistä ja tilin saldosta (joka onneksi oli tuolloin lähes viisi numeroa pilkun vasemmalla puolella). Erityisen ylpeä olin, että Kiinteistövälittäjän kanssa pystyin hoitamaan koko homman saksaksi, myös jatkossa.

Sitten Finnairilla illaksi "kotiin". En itse asiassa muista, mitä tein sen reilun viikon Suomessa äidin helmoissa, paitsi ruokaa ruoanlaittotaidottomalle. Tulevassa karkupaikan kämpässäni ei ollut uunia. Lisäksi olin jo hotelli- ja vierashuoneaikani luppoiltoina karkupaikassa koukuttunut tukevasti House M.D. -sarjaan, jota oli herkullisesti monta tuotantokautta odottamassa lataajaansa… Kyllähän noillakin sai jälkilusimisensa kulutettua.