Suomessa lusimisen jälkeen palasin karkupaikkaan jo pari päivää ennen virallista muuttopäivää hoitaakseni byrokratiaa alta pois. Tämä tarkoitti käytännössä hostellielämää. En jokseenkaan osannut samastua kaupungin suosituimmassa hostellissa majailevien jenkkireppumatkailijoiden maailmankuvaan. Nuoret olivat pääasiassa reilaamassa vailla aikatauluja vanhempiensa rahoilla Euroopassa, ja pysähdyspaikaksi karkupaikkani oli valikoitunut lähinnä keskeisen sijaintinsa takia. Hostellin vastaanottoaulan ja aulabaarin yhdistämässä tilassa vaihdettiin kuulumisia, mutta ei niinkään reilireissulta kuin opiskelijabileistä kotimaassa. Joku näppäili nurkassa kitaraa. Nähtävyyksiä ei käyty katsomassa, enemmänkin katsottiin tuopinpohjaa ja nettiä. Okei, viimeksimainittuun syyllistyin minäkin kun kerran vuodepaikan hintaan kuului myös langaton netti (vinkki: WLAN yltää kadulle asti, ja koska sijainti on keskeinen -- päärautatieasemaa vastapäätä -- tulin tsekanneeni mailini kännykällä aina myöhemmin aina ohi kulkiessani, esim. lentokenttämetrosta kotiratikkaan vaihtaessani. WEP-suojauksen vaatima salasana on muistaakseni "www.frankfurt-hostel.com" tai jotain yhtä helppoa kräkätä).
Byrokratia on byrokratiaa, ja siinä on omat hassuutensa. Esim. kämppää varten tarvitsin pankkitilin, ja pankkitiliä avatessani kysyttiin osoitetta, jota minulla ei tietenkään ollut... Lisäksi tarvittavia papereita ei tietenkään ollut annettu edellisestä paikasta, vaan sain kävellä kilometritolkulla edestaas.
30.9.2008 sain vihdoin tuolloin vielä tyhjän karkupaikan kämppäni avaimet, ja matkasin suoraa päätä IKEAan. Tein listan tarvitsemistani, laskin budjetin ja kysyin infosta, että saahan täältä varmasti täksi päiväksi vuokra-pakun. Kuulemma piti tehdä niin, että ensin pitäisi ostaa ostokset ja kassojen jälkeen oikealla olisi autonvuokrauspiste. Selvä. Lastasin kärryihin kaikki mitä tarvitsin (kotiin toimitettavaa tilaustuote Sultan-patjaa lukuunottamatta) ja marssin ostosteni romahtamisvaaraa uhmaten kassalle. Mikään korteistani ei kuitenkaan käynyt kassalla. Niinpä kärry jemmaan ja etsimään automaattia. Ainoa ATM, joka onneksi ei ollut edes epäkunnossa kelpuutti vain Visa-kortin (tai, paremmin: onneksi kelpuutti edes yhden luottokorteistani), jonka tunnusluvunkin onneksi viimeisellä arvauskerralla muistin. Hyvä. Uudestaan minuun edellisellä kerralla perinpohjaisesti hermostuneelle kassalle. Sitten jatkoin, ohjeiden mukaan, 400 euron arvoisen ostoskärryni romahtamisvaaraa uhmaten autonvuokraustiskille. Siellä minulle kerrottiin, että kaikki autot on tältä päivältä jo varattu. No, sittenhän ostokseni voisi varmaan säilyttää täällä huomiseen. Kyllähän sitä yhden yön lattialla (puhallettavalla karkumatkapatjallani) viettäisi. Kuulemma ostokset olivat nyt minun, eivätkä he oikein mielellään ottaisi niitä vastuulleen. Voisin kuulemma palauttaa ostokset ja tulla huomenna uudestaan, mutta ajatus oli täysin typerä, ja olin kuitenkin kysynyt joka vaiheessa, että miten toimitaan. Lopulta myöntyivät ottamaan ostokset säilöön ja sain pakettiauton seuraavaksi iltapäiväksi kahden tunnin ajaksi.
Seuraavana päivänä, itse omana muuttoapuna toimien lastasin tavarat pakettiautoon ja käännyin moottoritielle kohti Baselia. Suunta oli tietenkin väärä, minkä nopeavauhtisella saksalaisella moottoritiellä pian huomasinkin. Seuraava liittymä tuntui tulevan ikuisuuden päästä, ja pääsin kääntymään takaisin. Pakettiauto oli niin jättimäisen kokoinen, etten osannut peruuttaa sitä sisäpihallemme, vaan jouduin tukkimaan toisen keskustaan menevän kaistan kuorman purun ajaksi (kyse on tässä purkamisesta, ei puremisesta tai puruista). Tietenkin juuri tavaroita oven eteen kantaessani alkoi sataa, mutta onneksi tavarat sai toisen kerroksen parvekkeen alle sateensuojaan siksi ajaksi, että laittaisin pakun parkkiin jonnekin. Tämä jonnekin oli lopulta täysin laittomasti jalkakäytävä, ja kun tavarat tyhjään asuntooni heitettyäni meni takaisin autolle, oli takana poliisiauto. He olivat kuitenkin ilmeisesti liikenteessä (joskin pysähtyneenä) tärkeämmällä asialla kuin parkkeeraussääntöjen alkeiden opettamisessa suomalaiselle maahanmuuttajalle.
Näiden säätöjen jälkeen paljastui, että kaksi tuntia oli aivan liian vähän operaatiolle, enkä löytänyt tankkauspaikkaa, vaan ajoin auton suoraan takaisin IKEAan. Takaisin uuteen kotiin, ja loppuilta huonekalujen kasausta, mikä siinä noin seitsemännen artikkelin kohdalla rupesi vähän puuduttamaan. Lopulta minulla oli sänkyä valmis koti ja yhdeksän IKEAn kuusikulma-avainta. Sänky tuli seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, joten yhden sohvayön jälkeen pääsin nauttimaan elämäni parhaasta patjasta.
Piipahdin jossain välissä työpaikallakin hoitamassa alkurutiinit, valokuvaukset henkilökorttia/julkisen liikenteen lippua varten ja osallistuin ensimmäiselle saksantunnille. Siellä pelästyin, kun esittäytymisten jälkeen kaunis japanilainen kumartui kesken kaiken puoleeni ja kuiskasi "minä puhun vähän suomea". Olin myyty. Perjantaina 3.10. pitikin sitten taas lentää tyhjän matkalaukun kanssa Suomeen mummon hautajaisia varten. Illalla Juttutuvassa törmäsin sattumalta erääseen Helsingin-aikojeni suurimmista ihastuksista, Uskikseen. Yksi kiinnostavimmista mahdollisista tapahtumaketjuista, jotka eivät koskaan päässeet toteutumaan aikataulujen mentyä solmuun. Lauantaiaamuna 10 tuntia autossa, paljon savolaisia sukulaisia, kahvittelua, papin pöydässä istumista. Maanantaina takaisin karkupaikkaan täyden matkalaukun kera.
Vihdoinkin se alkaa!
No comments:
Post a Comment