Luggage Claim

Karkumatkan päätyttyä aloin taas vaikuttaa Suomessa melkolailla päivälleen syyskuun 2009 alusta lähtien, karkupaikasta taas lennähdin pois jo elokuun ensimmäisenä. Elokuun tapahtumista olen käytännössä maininnut vain saapumisporttini ruotsalaiselle lentokentälle. On aika summata eskapismivuoteni viimeiset vaiheet.

Elokuu oli samanlainen kuin edeltävä syyskuu oli ollut, mutta käänteisesti. Kun syyskuussa 2008 olin reissaillut ympäri Belgiaa ja Pariisia innoissani kuin laitumelle keväällä laskettu varsanpoikanen, varjosti nyt taustalla paluu sylttytehtaalle matkojani.

Koska tapahtumia oli niin paljon, joudun saldoamaan, kokoamaan yhteen, jolloin kronologia hieman hämärtyy. Olkoon se samalla fade-out tälle blogille, vaikka cross-fade -analogiaa suunnitelemaani reinkarnaatioon en saakaan samalla toimimaan.

Koska karkumatkallani tulin kuunnelleeksi tavalliseenkin verrattuna hyvin paljon musiikkia, oli hauska yhteensattuma joutua lyhyen ajan sisällä eri tilanteissa tekemisiin Madonnan, Sigur Rósin ja múmin kanssa työskenteleviin ihmisiin.

Liekö seurustelukumppaneilta opittua, mutta olin luonut itselleni epäilevästi ja poissulkevasti lapsiin suuntautuvan asenteen. Itämeren etelärannalla (ei Baltiassa) huomasin kuitenkin olevani lapsenvahti nelikuiselle poikalapselle, ja huomasin paitsi nauttivani hänen viihdyttämisestään, myös olevani melkoisen hyvä siinä. Kaipa se nettielämän aiheuttama lievä ADHD auttaa siihen, että osaa luoda tarvittaessa tarpeeksi vaihtelevia ihmetyksenaiheita ärsykeriippuvaiselle uudenoppijalle. Hittejä: vesihana juoksevan veden interaktiivisella kosketusmahdollisuudella (lumoavaa), peili ja ensikosketukset minäkuvaan (vähän pelottava, hiljentävä kokemus), stemmalaulu toisen lapsenvahtiorjan kanssa (reipasrytmisiä jazz-ikivihreitä), ”lentävä poika!” (raskas käsille, mutta saa samalla itsekin treeniä), sekä logistisesti optimaalisin: Teletapit YouTubesta ja myöhemmin DVD:ltä. Kuinka Sohvaperuna Kasvatetaan.

Ruotsissa törmäsin samassa projektissa olevaan, läpensä varatuista koostuvalle työryhmällemme entuudestaan tuntemattomaan Tampereentyttöön. Mieleenjäävä, hymyilevä persoona, täyspäätäihastuttava ja aikataulullisten sekä maantieteellisten tekosyiden loitontama. Jos henkilö olisi vaikka Vantaantyttö, kuvittelisin välillämme tapahtuneen vaikka mitä, vaikka eipä se Saksasta palattuna tuo kahden tunnin junamatka miltään tuntunut. Samalla tavalla jäi hyvin vastaavassa tilanteessa aikoinaan tässä blogissa mainitsematon (puolitoista kuukautta ennen karkumatkaa tavattu) Leipzigintyttö. Molempien suloisuuden ajattelu saa palan kurkuun tavalla, jota yksikään Helsingintyttö ei ole saanut vuosiin. (Uskiskin muutti jonnekin Pohjanmaalle.) Onko tämä paljon mainostamani sitoutumiskammon vai kenties matkustusaddiktioni ruumiillistumaa?

Itämeren yölliset aallot hiekkarantaa tarpovissa jaloissamme kulkien tulin tutustuneeksi Harjoittelijaan, Italian saksankieliseltä alueelta kotoisin olevaan nymfomaaniin. Valitettavasti olin tuosta työryhmästämme turhan ”tärkeä” ja vakavastiotettava kontakti, joten kiinnostin häntä harmikseni henkisellä, en fyysisellä tasolla. Muuten hän kylläkin onnistui aiheuttamaan kaaosta ryhmällemme useampaankin makuuhuoneeseen kohdistuvilla yöllisillä vierailuillaan. Seksuaalista häirintää ja impotenssiin katkennutta kännisekoilua projektimme kannalta juuri väärinä iltoina. Ehkä ahkeruuteni lapsenhoidon taholla jätti minut ns. nuolemaan näppejäni. Vaikka fysiognomiaan ei kukaan tänä päivänä tosissaan uskokaan, en voinut olla hämmästelemättä rintavuuden ja nymfomanian empiirisen kokemukseni osoittamaa suhdetta (vrt. Makuukaveri).

Elokuuhun mahtui myös tapaaminen vieläkin yhden karkumatkani naishenkilön kanssa, sillä Berliinissä majoituin 50ft:n luona. Ystävällistä majoittaa minut, vaikkakin eri sängyissä ja jopa eri huoneissa. En toisaalta jaksanut lämmittää uudestaan kehojemme suhdettakaan, hän mainitsi järjestelyn syyksi tekstiviestipakkini silloin, kun oli mahdollista että olisimme Täydellisen kanssa siirtyneet hymyistä hyväilyihin.

Täydellistä halasin viimeisen kerran nyt näkyvissä olevaan tulevaisuuteen Euroopan kauneimpana aukiona pidetyllä Gendarmenmarktilla pilvettömän päivän hämärtyessä iltaan. Ojensin hänelle elokuvamaisin elkein tanskankielisen Arabisk sødt - kager og konfekt fra Orienten -leivontakirjan, jonka sisäkanteen kirjoitin omistuksen ”suloisena 'kostona' makeannälkäiselle polyglotilleni”. Hän epäili leivontatuloksen olevan hänen kohdallaan reseptistä riippumatta ”jotain pientä ja mustaa”, mutta piti erityisesti Pariisiin sijoittuvasta tarinasta, joka kirjaan liittyi. Halaus kesti pitkään (bussinsa töötäten elokuvatyyliin takanamme), ja sen jälkeiset yhteydenotot ovat olleen yhä harvempia ja lyhyempiä. Ajattelin silti piipahtaa karkupaikan joulumarkkinoilla ja samalla käydä tarkastamassa huonekaluillani sisustetun uuden asuntonsa, samoin kuin Makuukaverin mainostaman uuden huonejärjestelyn.

50ft:n asunnolla mietin kolme tuntia ennen lentoni lähtöä vakavasti seurauksia, jos en nousisikaan koneeseen. Olen nimittäin täysin rakastunut tuohon kaupunkiin, ja muutan sinne heti kuin mahdollista. Piirsin aaneloselle erilaisia aika-avaruusakselin ramifikaatioita Paluu Tulevaisuuteen -elokuvista tutun Dr. Emmett Brownin tyyliin. Kaiken lisäksi vastapäisessä talossa Kreuzbergissä oli asunto vapaana, ja edellisiltana kuokkimistamme vuokralaisten letkeistä pihajuhlista (ilmaista viinaa, musiikkia ja pihavaloja) päätellen henki oli hyvä.

No, se nyt ainakin on selvää, että Suomeen en pysyvästi jää ellen rakastu täällä seuraavan vuoden aikana.

Ende.

I vuosipäivä

Hyvää syntymäpäivää, karkumatka-blogini!

26.10.2008 oli sunnuntaipäivä, ja lukuisista edeltävistä työmatkoistani johtuen ensimmäinen sunnuntai, jonka vietin karkupaikassa. Lokakuuhun kun oli ehtinyt sisältyä muuttoriehojen ohella mm. naurettavat kaksi Suomen-matkaa sekä nelipäiväinen junareissu etelään.

Kun heräilin aamulla, tajusin jotain olevan erilailla kuin ennen. Se jokin oli afrikkalainen rummutus, joka kuului kadulta. Muistelin unenpöpperöisenä karkupaikan pääuskontosuuntausten olevan protestanttisuus, juutalaisuus ja katolisuus hoiperrellessani pyjamissani parvekkeelle. Tarkempi tarkastelu paikallisti rummuttajat joen ylittävän sillan kohdalle risteykseen, urheilutapahtuman näköiseen logoon sonnustautuneina. Nopea googlaus paljasti karnevalismin syyksi karkupaikan marathonin (Saksan vanhin kaupunkimarathon muuten), ja pian vajaa 10 000 ihmistä tekikin aamulenkkinsä parvekkeella nautitun nougatcroissant-aamupalani alta.

Olen muuten monesti miettinyt maratonin juoksemista, itseni kanssa kilpailemista ja ra(a)jojeni testausta. Se kuitenkin tuntuu vaativan sellaista urheilullis-elämäntavallista pitkäjännitteisyyttä, johon ulko-böömiläisyyteni (engl. Bohemia) ei antanut mahdollisuuksia. Mietin kuitenkin karkupaikassa viettämäni vuoden olevan myös jonkinlainen marathon, mittatikkuus.

Päätin tuona päivänä aloittaa blogin tästä ulkosuomalaisuudesta, johon löysinkin pian Blogistaniasta monia verrokkeja. Vaikeinta bloggaamisessa on keksiä blogille nimi, ilman sitä ei voi aloittaa. Ensimmäinen nimi-idea oli 'karussa' (sanaleikki kauppojen sunnuntaisen totaaliaukiolokiellon aiheuttamista tuntemuksista), mutta se oli varattuna. Toisella tärppäsi.

Jos lukija haluaa lukemiselleen jatkuvuutta, voi hän jatkaa tästä ensimmäiseen blogaukseen ja siitä eteenpäin lukemalla elää karkumatka-vuoteni uudestaan. Jo ensimmäisessä postauksessa oli mielestäni kaikki jäljittämiseeni vaadittavat tiedot, jotta voisin sitten 26.10.2009 sanoa, että kumma kun ette jo siitä ensimmäisestä keksineet.

Vaikka tämä alkaa tästä, ei se pääty tähän.

Säätöä ja uusi koti

Suomessa lusimisen jälkeen palasin karkupaikkaan jo pari päivää ennen virallista muuttopäivää hoitaakseni byrokratiaa alta pois. Tämä tarkoitti käytännössä hostellielämää. En jokseenkaan osannut samastua kaupungin suosituimmassa hostellissa majailevien jenkkireppumatkailijoiden maailmankuvaan. Nuoret olivat pääasiassa reilaamassa vailla aikatauluja vanhempiensa rahoilla Euroopassa, ja pysähdyspaikaksi karkupaikkani oli valikoitunut lähinnä keskeisen sijaintinsa takia. Hostellin vastaanottoaulan ja aulabaarin yhdistämässä tilassa vaihdettiin kuulumisia, mutta ei niinkään reilireissulta kuin opiskelijabileistä kotimaassa. Joku näppäili nurkassa kitaraa. Nähtävyyksiä ei käyty katsomassa, enemmänkin katsottiin tuopinpohjaa ja nettiä. Okei, viimeksimainittuun syyllistyin minäkin kun kerran vuodepaikan hintaan kuului myös langaton netti (vinkki: WLAN yltää kadulle asti, ja koska sijainti on keskeinen -- päärautatieasemaa vastapäätä -- tulin tsekanneeni mailini kännykällä aina myöhemmin aina ohi kulkiessani, esim. lentokenttämetrosta kotiratikkaan vaihtaessani. WEP-suojauksen vaatima salasana on muistaakseni "www.frankfurt-hostel.com" tai jotain yhtä helppoa kräkätä).

Byrokratia on byrokratiaa, ja siinä on omat hassuutensa. Esim. kämppää varten tarvitsin pankkitilin, ja pankkitiliä avatessani kysyttiin osoitetta, jota minulla ei tietenkään ollut... Lisäksi tarvittavia papereita ei tietenkään ollut annettu edellisestä paikasta, vaan sain kävellä kilometritolkulla edestaas.

30.9.2008 sain vihdoin tuolloin vielä tyhjän karkupaikan kämppäni avaimet, ja matkasin suoraa päätä IKEAan. Tein listan tarvitsemistani, laskin budjetin ja kysyin infosta, että saahan täältä varmasti täksi päiväksi vuokra-pakun. Kuulemma piti tehdä niin, että ensin pitäisi ostaa ostokset ja kassojen jälkeen oikealla olisi autonvuokrauspiste. Selvä. Lastasin kärryihin kaikki mitä tarvitsin (kotiin toimitettavaa tilaustuote Sultan-patjaa lukuunottamatta) ja marssin ostosteni romahtamisvaaraa uhmaten kassalle. Mikään korteistani ei kuitenkaan käynyt kassalla. Niinpä kärry jemmaan ja etsimään automaattia. Ainoa ATM, joka onneksi ei ollut edes epäkunnossa kelpuutti vain Visa-kortin (tai, paremmin: onneksi kelpuutti edes yhden luottokorteistani), jonka tunnusluvunkin onneksi viimeisellä arvauskerralla muistin. Hyvä. Uudestaan minuun edellisellä kerralla perinpohjaisesti hermostuneelle kassalle. Sitten jatkoin, ohjeiden mukaan, 400 euron arvoisen ostoskärryni romahtamisvaaraa uhmaten autonvuokraustiskille. Siellä minulle kerrottiin, että kaikki autot on tältä päivältä jo varattu. No, sittenhän ostokseni voisi varmaan säilyttää täällä huomiseen. Kyllähän sitä yhden yön lattialla (puhallettavalla karkumatkapatjallani) viettäisi. Kuulemma ostokset olivat nyt minun, eivätkä he oikein mielellään ottaisi niitä vastuulleen. Voisin kuulemma palauttaa ostokset ja tulla huomenna uudestaan, mutta ajatus oli täysin typerä, ja olin kuitenkin kysynyt joka vaiheessa, että miten toimitaan. Lopulta myöntyivät ottamaan ostokset säilöön ja sain pakettiauton seuraavaksi iltapäiväksi kahden tunnin ajaksi.

Seuraavana päivänä, itse omana muuttoapuna toimien lastasin tavarat pakettiautoon ja käännyin moottoritielle kohti Baselia. Suunta oli tietenkin väärä, minkä nopeavauhtisella saksalaisella moottoritiellä pian huomasinkin. Seuraava liittymä tuntui tulevan ikuisuuden päästä, ja pääsin kääntymään takaisin. Pakettiauto oli niin jättimäisen kokoinen, etten osannut peruuttaa sitä sisäpihallemme, vaan jouduin tukkimaan toisen keskustaan menevän kaistan kuorman purun ajaksi (kyse on tässä purkamisesta, ei puremisesta tai puruista). Tietenkin juuri tavaroita oven eteen kantaessani alkoi sataa, mutta onneksi tavarat sai toisen kerroksen parvekkeen alle sateensuojaan siksi ajaksi, että laittaisin pakun parkkiin jonnekin. Tämä jonnekin oli lopulta täysin laittomasti jalkakäytävä, ja kun tavarat tyhjään asuntooni heitettyäni meni takaisin autolle, oli takana poliisiauto. He olivat kuitenkin ilmeisesti liikenteessä (joskin pysähtyneenä) tärkeämmällä asialla kuin parkkeeraussääntöjen alkeiden opettamisessa suomalaiselle maahanmuuttajalle.

Näiden säätöjen jälkeen paljastui, että kaksi tuntia oli aivan liian vähän operaatiolle, enkä löytänyt tankkauspaikkaa, vaan ajoin auton suoraan takaisin IKEAan. Takaisin uuteen kotiin, ja loppuilta huonekalujen kasausta, mikä siinä noin seitsemännen artikkelin kohdalla rupesi vähän puuduttamaan. Lopulta minulla oli sänkyä valmis koti ja yhdeksän IKEAn kuusikulma-avainta. Sänky tuli seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, joten yhden sohvayön jälkeen pääsin nauttimaan elämäni parhaasta patjasta.

Piipahdin jossain välissä työpaikallakin hoitamassa alkurutiinit, valokuvaukset henkilökorttia/julkisen liikenteen lippua varten ja osallistuin ensimmäiselle saksantunnille. Siellä pelästyin, kun esittäytymisten jälkeen kaunis japanilainen kumartui kesken kaiken puoleeni ja kuiskasi "minä puhun vähän suomea". Olin myyty. Perjantaina 3.10. pitikin sitten taas lentää tyhjän matkalaukun kanssa Suomeen mummon hautajaisia varten. Illalla Juttutuvassa törmäsin sattumalta erääseen Helsingin-aikojeni suurimmista ihastuksista, Uskikseen. Yksi kiinnostavimmista mahdollisista tapahtumaketjuista, jotka eivät koskaan päässeet toteutumaan aikataulujen mentyä solmuun. Lauantaiaamuna 10 tuntia autossa, paljon savolaisia sukulaisia, kahvittelua, papin pöydässä istumista. Maanantaina takaisin karkupaikkaan täyden matkalaukun kera.

Vihdoinkin se alkaa!

Äkillisiä päätöksiä Keskuspankilla ja ajantappamista Princeton Plainsborossa

Näkymä valitsemaltani kotikadulta

Hassua soittaa ulkomailla ovikelloa, jossa on vain hädintuskin sähköpostista tuttu suomalainen sukunimi (sekin piti kirjoittaa muistiin, ettei unohtaisi). Oven avasi ventovieras, mutta sulki illan päätteeksi perässäni ystävä. Suomalaisnaisella ja hänen miehellään oli vieraita. Pukukoodi oli hieman aikaisemmin saaneeni kutsutekstarin mukaan "farkut", jollaisia en omista, mikä toki annettiin anteeksi.

Koko ilta puhuttiin saksaa, paitsi kissalle ja koiralle suomea, kuten emäntäkin. Hauskaa, mutta uuvuttavaa. Toisaalta uskon crash courseihin, jos vaihtoehtona on vanhempieni sukupolvelle tyypillinen vuosien kieliopintojen jälkeinen lähes täydellinen puhekyvyttömyys. Jos Luutnanttia pyytää antamaan todistuksen saksankielentaidoistaan, tulee sieltä kieltä taitamattomalle vakuuttavan kuuloista tekstiä: an aufhinter in nebenüber untervorzwischen. (Ja perään ihmettelevälle nauraen, että "Mitä? Eikö koulussa enää lueta saksaa?", mihin vastasin aina jollain nokkelalla ranskankielisellä sitaatilla, sillä isä ei osannut ranskaa lainkaan. Tämä oli yksi meidän kielimuureistamme.) Vasta ensimmäinen saksantuntini jälkeen tajusin, että suoraan ylenevässä polvessa sukua oleva yläsavolainen oli vedättänyt minua vuosikaudet yhteenpuhutulla ja argumentatiivisen lauseen melodisuutta matkivalla datiivia tai akkusatiivia vaativien prepositioiden listalla.

Ai niin, ruoka oli illallisella taivaallista, ja viinit upeita. Koska eivät olleet Alkon valikoimista, en osannut härmäläisenä arvioida näppituntumalla hintatasoa. Mutta eivät ne sairaanhyvät ranskalaisviinit varmaan halvassa Saksassakaan aivan ilmaisia ole. Lisäksi automessujen luomaan täysien hotellien ongelmaan löytyi ratkaisu: sain viipyä heidän vierashuoneessaan perjantaihin saakka, mutta silloin heille tulisi bändillinen suomalaisvieraita, ja ainoa nukkumapaikka olisi terassilla. Ostin halvimman meno-paluun Helsinkiin seuraavana päivänä.

Seuraavat päivät vietin asunnonmetsästyksessä, joka osoittautui pirun vaikeaksi paikan päälläkin. Pari kertaa kävi (vieläpä saman talon kohdalla) niin, että hieman ennen sovittua tapaamista avaimia ei kuulemma ollut vielä toimitettu kiinteistövälittäjälle ja näyttö siirtyi seuraavaan päivään. Seuraavana päivänä sitten vuokranantaja olikin löytänyt itse vuokralaisen (sukulaisensa tms.). Kämppä, jonka osoite rehvakkaasti oli Saksan suurimmalla ostoskadulla kiinnosti näkemistäni eniten (ja se vielä vapautuisi parahiksi lokakuun alusta), ja mikäli apajilla ei olisi ollut toinen hakija, olisin varmaan saanutkin paikan. Varsinaisen kieltävän vastauksen sain lähtöpäivän aamuna 19.9.2008, joten kävin heti aamutuimaan katsomassa vielä kakkosvaihtoehtoni hoodeja ennen kuin soitin kulman takaa jokirannasta, myöhemmin tutuksi tullutta Euroopan keskuspankkia vastapäätä Kiinteistövälittäjälle, että voisin tulla allekirjoittamaan paperit saman tien, mikäli asunto olisi vielä vapaa.

Asunto oli vapaa, mutta Kiinteistövälittäjä lomalla (kuten myöhemminkin aina, kun häntä tarvitsin). Onneksi asian pystyi hoitamaan äitini vierashuoneeseen kantamani skannerini avulla Suomesta, vaikka helppoa se ei ollut. Piti lähettää kopiot mm. passista, palkkatodistuksista, karkumatkaa varten saamistani stipendeistä ja tilin saldosta (joka onneksi oli tuolloin lähes viisi numeroa pilkun vasemmalla puolella). Erityisen ylpeä olin, että Kiinteistövälittäjän kanssa pystyin hoitamaan koko homman saksaksi, myös jatkossa.

Sitten Finnairilla illaksi "kotiin". En itse asiassa muista, mitä tein sen reilun viikon Suomessa äidin helmoissa, paitsi ruokaa ruoanlaittotaidottomalle. Tulevassa karkupaikan kämpässäni ei ollut uunia. Lisäksi olin jo hotelli- ja vierashuoneaikani luppoiltoina karkupaikassa koukuttunut tukevasti House M.D. -sarjaan, jota oli herkullisesti monta tuotantokautta odottamassa lataajaansa… Kyllähän noillakin sai jälkilusimisensa kulutettua.

Älä luota saksalaiseen tehokkuuteen eli Saapuminen karkupaikkaan

Oli perjantai 12.9.2008, kun otin aamuyhdeksältä lähtevän junan Pariisista tulevaan karkupaikkaani jättäen uunoturhapurolaisen ystäväni vielä jatkamaan uniaan Seinen kupeeseen.

Pariisin rilluttelut oli jätettävä taakse. Nyrkkisääntönä pitämäni ystävän viiden vuorokauden vieraanvaraisuus oli tullut tässäkin paikassa käytettyä ja jotain kummallista oli karkupaikan hotelli/hostellitilanteessa 15.9. eteenpäin, vaikka olin suunnitellut eläväni matkalaukkuelämää asunnonetsinnässä tarvittaessa vaikka loppukuun. Työt alkaisivat 1.10. Onnistuin saamaan huoneen vielä 16.9. asti, mutta sitten tilanne oli täysin toivoton. Kaupunki oli ainakin Internetin mukaan buukattu viimeistäkin hostellinsänkyä myöten täyteen. Uskomatonta.

Lisäksi oli pidettävä kiirettä, jotta ehtisi vielä ainakin johonkin kiinteistövälitystoimistoon käymään ennen kuin ne sulkisivat viikonlopuksi, jos vaikka saisi jonkin näytön viikonlopulle. Pariisista tai Helsingistä käsin asiaa ei voinut puhelimitse hoitaa, se oli huomattu. Nyt oli tosi kyseessä.

Thalys-juna tössäsi välittömästi, kun ylitimme rajan. Hetikö alkoivat karista mielikuvat tehokkaasta kansakunnasta, ajattelin, kun seisoimme ensimmäisen saksalaiskaupungin asemalla noin tunnin. Luin Sivistyksen käsikirjaa (Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999, Dietrich Schwanitz), jonka lopussa luonnehditaan mainiosti eri kansakuntien luonteenpiirteitä, minka tarkoituksena on opettaa sivistynyttä kanssakäymistä heidän kanssaan. Kokemukseni mukaan luonnehdinnat espanjalaisista, amerikkalaisista, englantilaisista ja ranskalaisista osuivat täysin nappiin, ja väitän sen avulla oppineeni ymmärtämään jopa espanjalaisten vetelää mañana-tapakulttuuria (eli sitä, että ollaan aina myöhässä ja kaikki kestää). Mutta koska kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, ei siinä ole erikseen luonnehdintaa saksalaisesta mielenlaadusta, ellei sitä sitten lue muiden kuvausten rivienvälistä, sillä kuvauksethan peilautuvat nimenomaan saksalaisuuteen. Muutenkin koko kirja tuntuu puolustavan sitä "vanhaa saks… eurooppalaista sivistystä", joka ei ollut arvostukseltaan enää entisensä toisen maailmansodan ja vuoden 1968 tapahtumien jälkeen.

Mutta ei se saksalainen tehokkuus nyt ihan myytinmurtajatavaraa ollut. Kun lähestyimme pilvenpiirtäjäkaupunkiani, saimme nopeasti laput, jotka täyttämällä ja Hauptbahnhofille palauttamalla saisimme vapaalipun mihin hyvänsä matkaan. (En muuten koskaan ehtinyt palauttaa lappua, se harmillisesti unohtui jonnekin, junalla matkustaminenhan on Keski-Euroopassa usein kalliimpaa kuin halpalentoyhtiöt!) En myöskään ehtinyt sinne kiinteistövälitystoimistoon junan myöhästymisen takia. Kirjauduin hotelliini, jossa maksoin neljä tuntia Internetistä, jota ei saatu toimimaan. Lopulta, kun ongelmaa ei vaan saatu ratkaistua, sain respan omat tunnukset, joilla sainkin surffailla lopulta ilmaiseksi loppuajan. Laitoin viestejä vähän joka puolelle, että "nyt sopii kanssanne mikä vaan Termine, olen vihdoin kaupungissa". Kun oli selvää, ettei mitään ainakaan tuona iltana enää tapahtuisi, laitoin tekstiviestin yhdelle entisen, hieman holhoavan asenteen minuun ottaneen työkontaktini ystävälle, koska tämä oli tällaisen yhteydenottopyynnön sähköpostivastauksessaan lähettänyt ja lähdin joen eteläpuoliseen vanhaan kaupunkiin maistelemaan paikallisia alkoholituotteita. Kävelin kaupungin läpi, koska kiirettä ei ollut ja halusin katsella paikkoja. Tilasin "omenaviiniä", joka oli ranskalaisviineihin tottuneille makuhermoilleni melkoinen šokki. Myöhemmin ihastuin juomaan, kun nautin sitä paikallisen ruoan kanssa ja tajusin sen siideriksi (vähän niin kuin Alko-hitti Ecusson).

Seuraavana aamuna sain rennon puhekielisen tekstiviestin, jossa edellämainittu tutuntuttu suomalaisnainen kutsui illalliselle samana iltana.

Marais-Montparnasse all night long

Arvioin Brysselin pienemmäksi kuin mitä se oli, enkä malttanut lähteä lounaalta ja viimeiseksi aikomaltani belgioluelta tarpeeksi ajoissa kävelemään majapaikkaani. Brasilialaisen tuttavani ja tämän ranskalaisen tanssijapuolisonsa ullakkohuoneistolle saapuessani olin hikinen ja toivottomassa tilanteessa. Siihen tietenkin auttoi latinoamerikkalainen rentous, ja olo vaihtui kiireisestä vähän noloksi. Brasilialainen tarjosi mennessämme asemalle kerjäläiselle tupakankin.

Kun lopulta pääsin Brussel-Zuidille, jouduin totetamaan virkailijalle, että taisin vähän myöhästyä puolitoista tuntia sitten lähteneestä Pariisin-junasta. Hän vaihtoi lippuni maksutta ja kulmiaan kohottamatta seuraavaan lähtevään, ja kerkesin vielä ottaa janooni viimeisen Chimaynkin. Raidematkustaminen hakkaa lentämisen 10-0. Hyppäsin junaan kolme minuuttia ennen kuin lähdimme liikkeille. Matka-aika tunti ja 22 minuuttia. WLAN. Beat that, Ryan.

Juuri, kun rakkauden kaupunki alkoi kerääntyä elokuvamaisesti junan ympärille, ja Gare de l'Est laajeta edessäni, sain luutnantti-isältäni tekstiviestin: "Missä olet? Mummo on kuollut. Hautajaiset silloin ja silloin, hommaa itsesi paikalle, maksan lennot." Harmillinen takaisku menolippu-estetiikkaiselle karkumatkalle, mutta tuota tilaisuutta en voisi jättää välistä, sillä kyseinen henkilö on jo lapsuudestani asti tuntunut ainoalta selväpäiseltä "koohottavassa" savolaissuvussani.

Olin elämäni toista kertaa Pariisissa, ja edellisellä kerralla ihastelin Tour Eiffelin Millennium-kelloa. Silti metromatka Marais'hin tuntui tutulta ja arkiselta. Tapasin yhdeksäksi kuukaudeksi uunoturhapurolaista elämää Pariisiin edellisenä päivänä viettämään tulleen ystäväni metroasemalla ja kävimme ostamassa patonkia, viiniä jne. Kohta menimmekin jo kolmen ruokalajin illalliselle siihen kolmionmuotoiseen terassiravintolaan Pont Saint-Michelin eteläpuolella.

Yritin Pariisin-päivinä kuumeisesti etsiä kämppää tulevasta karkupaikasta, samoin kuin hotellia kämpänetsimisajaksi. Jotain suurta sinne oli tulossa, sillä kaikki hotellit ja vihoviimeisetkin hostellit oli varattu täyteen muistaakseni 19.9. eteenpäin. Asiaa vaikeutti vielä sekin, että yritin selvitä vapaiden nettien varassa, mutta sellaisen tarjoavissa kahviloissa ei puolestaan ollut pistokkeita. Yhden hyvän löysin Montmartrelta, ja söin siellä aina "aamiaista" kolmisen tuntia päivittäin.

Elävästi muistan, miten hieman uusavuton uunoturhapuromaista elämää viettävä Pariisin-tuttavani ihastui ikihyviksi munakoiso-kalkkunapastakastikkeestani. Päällimmäisin mielikuva tuosta Pariisin-reissusta kuitenkin oli, että kaupunki on aivan jättimäinen. Pelkät Montparnassen tai Bellevillen ravintolatkin olisivat riittäneet pitkäksi aikaa.

Pariisin-ajan yksityiskohdista ei sen enempää... "mitä niitä nyt on..." Seuraavaksi olikin sitten taisteltava kelloa ja kalenteria vastaan karkupaikassa. Elämäni ensimmäinen vuokrasopimus vuokralaisena, ja vieläpä kielellä, jota olin vasta menossa paikkaan oppimaan.

Älkäämme unohtako, kuinka kaikki alkoi...

Karkumatka työkavereille lähetettyinä postikortteina
(17 kpl, yksi joka paikasta)

Kun palasin Berliinistä kotiin 30.8.2009, olin ollut reissussa vuoden. Karkumatkan alkua ei olekaan tullut kirjattua, joten palataanpa siihen nyt. Lähdin siis Brysseliin menolipulla 31.8.2008, loppumuuton ja Connoisseurin häistä aiheutuneen krapulan selvitettyäni, tavarat synnyinkaupunkiini taksilla heitettyäni, ja sieltä taksilla lentokentälle kiiruhdettuani. Siinä vaiheessa rahaa ja hermoja oli poltettu jo niin paljon, että oli pakko ottaa Wine & View'ssä maistiainen parikymppistä Château de Marcaux'ta. Baggage dropissa törmäämäni tuttu kummasteli juoman kalleutta samalla kun soitin kiitorataa silmistäni päästämättä vihdoin pomolleni ja ilmoitin, ettemme tapaa tuttuun tapaan syyskuussa. Karkumatka oli aloitettu.

Belgiassa vietin ensin viikon ranskankielisellä puolella, Valloniassa, eräässä pienessä ja melko tylsässä keskiaikaisessa kaupungissa, jossa nimeni koko komeudessaan (kaikki kolme etunimeä ja pitkähkö sukunimi) roikkui kaupungintalon naapuritalon julkisivun peittävässä lakanassa, kaupungin keskusaukiolla, perässä vielä Finlande. Ei kovinkaan vähäeleinen alku karkumatkalleni.

Vallonian työmatkan selvitettyäni pyyhälsin tuttuni luokse kauniiseen Gentin kaupunkiin Flaamin puolelle, ja meno muuttui vauraammaksi, hauskemmaksi ja rennommaksi. Olen vieläkin aivan äimistynyt Gentistä: en tiennyt paikasta mitään, mutta sehän oli aivan mielettömän hieno paikka, lähes yltäkylläinen goottilaisessa arkkitehtuurissaan. Sieltä tein pistomatkoja Brysseliin ja "pohjolan Venetsiaan", Bruggeen. Brugge oli romanttinen kaikkine turisteineenkin. Tuli häämatkamietteitä mieleen. Bryssel oli aika pieni, mutta söde. Lievässä persoonattomuudessaan persoonallinen.

Kovimmat jutut Belgiassa olivat (1) oluttarjonta, (2) erityisesti legendaarinen luostariolut Westvleteren Blonde, jonka bongasin Brysselin Grand Place'lla, (3) kaikkia muita keskeisiä olutmerkkejä tarjoava Delirium Café lähellä camp-suihkulähde Jeanneke Pisiä, (4) Gentin kirkot, (5) Valloniassa syödyt isot belgialaiset lihapullat viikuna-punaviinikastikkeessa. Ja tietenkin kaiken yllä leijunut tunne siitä, että nyt oltiin keskellä Eurooppaa, keskellä historiaa.

Tästä olikin hyvä jatkaa Pariisiin.

LOPULTAKIN!

Finally! Elokuu menikin sitten lopulta reissatessa niin totaalisesti, etten ehtinyt blogin äärelle tätä tekemään ennen kuin nyt ensimmäisenä työiltanani Helsingin keskustan maisemakonttorissani (maisema tosin on vähän turhan harmaa juuri nyt). Paluu oli ja on ankea, mutta odotetulla tavalla… Tästä myöhemmin, nyt asiaan. Seuraa tiivistetty karkupaikan matkaopas aitoon karkumatka-tyyliin, olkaa hyvä!

Rumaksi haukuttu kaupunki on arkkitehtuuriltaan äärimmäisen eklektinen, monityylinen. Minusta se on oikeasti aika hauskaakin. Kannattaa kävellä ristiin rastiin kertaalleen täysin tuhotussa, nykyisin osittain restauroidussa ydinkeskustassa. Yllätyksiä piisaa.

Aivan uusista rakennuksista hienoin (ja suosikkirakennukseni karkupaikassa muutenkin) on se pääkauppakadun keskivaiheilla oleva rakennus, jossa on reikä keskellä. Reikä menee sitten talon läpi ja paljastuu ylhäältä auki olevaksi atriumiksi, valopihaksi.

Nautinnollisin paikka auringonottoon ja pikniköintiin on tietenkin joen varrella. Itäsataman tienoilla miljöö on elokuvamaisin (en ikinä unohda sitä, kun silloin kerran kävelimme Täydellisen kanssa tienoon läpi pimeällä). Skyline näyttää sinne jotenkin aivan epätodelliselta, newyorkmaiselta. Sen sijaan itse vietin aikaani pilvenpiirtäjärivistöä suoraan vastapäätä, eteläpuolella. Siinä on kaupunkilaisten varsinainen olohuone, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki ulkoilmatapahtumat (mm. reilun kuukauden kestävä teatterifestivaali, vesishow, ilotulitukset, lasten pomppulinnat, kaikki) sijoitetaan vuorollaan siihen. Suosittelen, mikäli työsopimus antaa myöten, boheemeja auringonstanauttimisaikoja, etenkin arkipäiviä, sillä aurinkoisena sunnuntaina voi haluta miettiä vaihtoehtoisia paikkoja, ellei välttämättä halua joutua lähes ihokosketukseen turkkilaistaustaisen miesseurueen tai eläkemummojen kanssa.

Kaupunki on kuuluisa messuistaan, joten en voi korostaa tarpeeksi tarkastamaan messuajat. Vaikka hotellin sattuisikin saamaan, ovat hinnat noin nelinkertaiset. Paitsi jos tietenkin tulet kaupunkiin messujen takia, siinä tapauksessa sekaan vaan!

Fantastisinta karkupaikassa minusta on keskimäärin Suomea paremmat ilmat (siihen nyt ei paljoa vaadita, mutta kesä nyt vaan on vähintään kaksi kuukautta pidempi molemmista päistään), halvemmat hinnat, korkeampi elintaso, rennommat ihmiset (tätä ei tietenkään näe byrokratiassa vaan esim. pyöräilijöiden liikennekäyttäytymisessä ja aamiaispaikkojen myöhemmissä aukioloajoissa).

Ulkoisesti bisneskuorta näyttävä kaupunki on itse asiassa maansa eniten kulttuuriin rahallisesti panostava kaupunki. Tietenkään rahalla ei saa kaikkea, mutta paljon on kansainvälistä tarjontaa, mitä auttaa vielä kaupungin liikenteellisesti keskeinen sijainti.

Ravintoloista mainittakoon paikallisen ruoan mekka Zum Gemalten Haus, sekä naapurissa oleva varsin kelpo kollega Apfelwein Wagner (alkuperäiseltä nimeltään v. 1931 perustettu ravintola on muuten Adolf Wagner). Tässä blogissa hehkutettu, päärautatieasemalta lähtevista kaduista keskeisimmällä sijaitseva all-you-can-eat sushi-buffet on nimeltään Yan Jing (lounasbuffet päivittäin klo 15 asti muistaakseni euroissa hintaan 11,80, mukana myös paljon hyvää kiinalaista sapuskaa, elämäni parhaat krapularuoat by far). Paikalliseen ruokakulttuuriin palatakseni pitää mainita että erittäin hyvät lammasmakkarat (kokolihaa, fenkolia, maailman ehkä parasta sinappia…) löytyvät Neues Volkswirt -ravintolasta (euroissa 11,20), ja mielestäni parhaat kebabit Ali Babasta joen eteläpuolella olevan tähtiristeyksen lounaiskulmasta. Karkupaikka-kämppäni naapurissa sijaitseva NYC onkin sitten jo monta kertaa mainittu ja kai bongattukin, kyseessä on hieman Chico’s-tyylinen paikka, joskin purilaiset ovat Suomi-ketjuun verrattuna huomattavasti kokolihaisammat. Bagelit tuodaan kuulemma suoraan New Yorkista, mikä on täysin pähkähullua, mutta toisaalta aika coolia. Suosittelen tuorejuusto-marjasose-kylmäsavulohi-bagelia, jolla lähtee jo lounasnälkäkin, on se niin iso ja hyvä. Omaehtoiseen kokkaukseen parhaat raaka-aineet löytyvät käsittääkseni Karstadtin alakerran Gourmet-osastolta. Kaufhofin vastaava kannattaa myös tsekata.

Tunnetuimpia nähtävyyksiä ovat Goethen talo (en käynyt), museoiden rivistö joen etelärannalla (en käynyt vaikka asuin käytännössä keskellä sitä), skyline (sitäkin enemmän) sekä yhteen aukioon rajautuva vanha kaupunki (mielestäni aika säälittävä).

Alan miehet (ja miksei naisetkin, tiedän yhdenkin tutuksi tulleen kahjopään joka on heitetty sieltä ulos kun halusi kokeilla omatoimisesti tangollastrippausta) löytävät Euroopan toisiksi suurimman punaisten lyhtyjen alueen heti rautatieaseman lähellä, keskeisimmän keskustaan vievän kadun (Kaiserstraße) pohjoispuolelta.

Muuten vaan hauskaa iltaa viettämään haluavat kehoitan suuntaamaan joen eteläpuolella olevaan Alt-etuliitteellä alkavaan kaupunginosaan ja kokeilemaan rohkeasti paikallista omenajuomaa. Parhaimmillaan tosin edellämainituissa paikallisen ruoan ravintoloissa, mutta miksei illan ratoksikin, sillä kyseessä on varsin oiva kesäjuoma kuivien siiderien ystäville. (Toki oluttakin saa.) Jalkapallo-ottelun ollessa käynnissä jo pelkkä tungos ja hurmos voivat olla elämyksiä sinänsä.

Mainittakoon vielä yksi Euroopan kuuluisimmista tanssiklubeista, Cocoon Club. Itse en ole siellä vielä käynyt (seuraavalla visiitillä revin Makuukaverin mukanani sinne vaikka väkisin), mutta kuvien perusteella paikka on sisustuksellisesti ja musiikillisesti näkemisen arvoinen. Parhaat DJ:t esiintyvät siellä usein ilman, että heitä etukäteen mainostetaan, joten mikä tahansa ilta voi olla elämys.

Autot on vielä mainittava. Ensimmäinen mieleentuleva automerkki on Porsche Carrera, sillä missään muualla en ole niin toistuvasti tullut törmänneeksi tuohon virtaviivaiseen kaksioviseen. Mitä ajokulttuuriin tulee, niin kovaa mutta taitavasti ajetaan, yhtään kolaria en 10 kuukauden aikana keskusta-alueella nähnyt. Sen sijaan taskuparkkeeraustaidot ovat paikallisilla lähes koomillisen surkeat. Terassiltani minulta tosin oli parhaat Besserwisser-paikat, mutta silti. Itse tein ensimmäisen taskuparkkini inssissä ja meni periaatteen tietäen kerralla nappiin!

Ikävöimään jään tietenkin eniten ihmisiä, Täydellistä, Makuukaveria, Oliivia ynnä muita, tässä blogissa yksilöimättömiä hyviä kavereitani, jopa tavallaan sitä naistenvaatteisiin pukeutuvaa heteromiestäkin, omalla tavallaan. Kämpänjättö eikyllä mennyt ihan nappiin, kun en ole kuin pari kertaa elämässäni muuttanut; vessanpöntön kansikin taisi jäädä epäkohteliaasti yläasentoon. Muuten kaikki jäi hyvin.

Nyt onkin siis aika paljastaa jotain himoittua tästä blogista, luulisin. Päivitän elokuun ”jälkikarun” vielä erikseen, kunhan ehdin. Mutta nyt se tulee… ”Lisäämällä yhden a-kirjaimen seuraavaan olet ratkaissut arvoituksen: Tämän blogin postausten otsikoiden ekoista kirjimista tulee sanoja ja lauseita (jne.)”, samoin kuten tämän postauksen kappaleiden ensimmäiset kirjaimet muodostavat karkupaikan virallisen nimen. Voilà et danke für Ihre Aufmerksamkeit! :)

Landat

Ruotsissa ollaan. En nyt jaksa mainita kaupunkia, mutta saapumis-gate on pakko postata. :)

Jos tuosta joku tunnistaa kentän, niin pinnat kotiin

Ähäkutti 2

Ensin karkumatka loppuun, sitten syödään vasta, sanoi saunatonttu.

Makuukaverin kanssa nukuimme eri huoneissa, mikä oli edessäolevan pitkän matkan huomioon ottaen ihan mukavaa, vaikka soluhuoneiston vapaana olleen vierashuoneen leveys ei ihan suorananukkumiseen riittänytkään. Jouduin jättämään osan tavaroistani (esim. suuren osan piraattielokuvistani) Makuukaverille syyskuun toivottavasti toteutuvaa visiittiä varten, sillä lensin Suomeen pilviin kohonneiden lentohintojen takia (pardon the pun) Ryanairilla.

Kun viimeksi meno karkupaikkaan kesti ovelta ovelle ennätykselliset kuusi tuntia, niin Tampereen kautta koukatessa aikaa kului 12 ja puoli. Onneksi ylipainoa ei maksettavaksi asti lopulta ollut, vaikka ilmainen vaaka näytti lopulta baggage dropiin mennessä 19,6 kg (Ryanairin painoraja on 15 kg), mitä ennen heitin muun muassa painavan päiväpeittoni sekä puoliksi käytetyn hajustepullon suosiolla roskiin, että ylipäänsä sain rinkkani koneeseen. Olin jo varautunut maksamaan törkeät 15€ lisäkiloa varten, joten huojentuneena ostin saman tien taxfreestä kaksi uutta hajustetta. Ne maksoivat aika lailla täsmälleen sen, millä hinnalla möin Täydelliselle huonekaluni tietokonepöytää ja futonia lukuunottamatta. Ne heitin kadulle, mistä futonin puurunko teki kauppansa vartissa.

Nyt Helsingissä. Tuttu kämppä, jossa asuin kuusi vuotta ennen karkumatkaani, näyttää tosi oudolta. Kolmen metrin huonekorkeus ja ulkoilman valoisuus (mutta älytön rauhallisuus) hämmentävät.

Ei ahdista vielä, mutta se johtuukin varmaan siitä, että noin 13 tunnin kuluttua olen jo Ruotsissa. Vain menolippu mukanani, muuten.

Koetan saada karkupaikan turistioppaan (jossa käänteisesti lopussa paljastetaan kohteen nimi, tai jotenkin niin olen ajatellut) jossain välissä tällä viikolla, kun ei se mellanöl niin vahvaa kai ole. ;)

Rai rai.

Yhdet vielä

Kämppä tuli vihdoin tyhjäksi, ja pääsin avaimista eroon. Apuna Täydellinen, Partneri ja Täydellisen vanhemmat. Nyt Makuukaverilla, juodaan cavaa, gigondas'ta ja salmaria. Kohta katsotaan leffa.

"It's very sad, you live in virtual life, not in reality". Eli pitää mennä...

Hyvästijätön tapainen

Hyvin spontaanit ja ei minun aloitteestani järjestetyt jäähyväispippalontyngät joella. Homma ei tietenkään ollut mitenkään mieleenpainuvan hauskaa tai onnistunutta, mutta eipä se yleensä taida ollakaan. Suurin osa läheisistä tutuista oli jo kesälomillaan, ja mukana entouragessa oli paljon outoja naamoja.

Makuukaveri koordinoi koko hommaa, ja kaaokseksihan se meinasi tietenkin mennä. Minulla oli laukku täynnä olutta ja cavaa, mutta ensin oltiin jazz/teatteriterassilla - jossa join so sue me -asenteella omiani - ja sitten mentiin ravintolaan, jossa en syönyt kun pettämättömällä vaistollani arvasin ruoan aivan oikein lähes luokattomaksi. Toinen, tai siis ensimmäinen cava tuli poksautettua kuitenkin paraatipaikalla tuossa kämppäni edessä joella, kun Makuukaveri oli menossa amerikkalaisten (incl. Teksasilainen) kanssa jatkoille katsomaan Kuolema Venetsiassa -elokuvaa. Kertonee jotakin meiningistä tuo valinta. Toinen cava jäänee huomiseksi, kun vietän viimeisen illan ja yön kämpän luovutuksen jälkeen Makuukaverin kämpällä (lue: sängyssä).

Mutta minun piti muutenkin mennä aikaisin nukkumaan, jotta metrollamuutto Täydellisen ja Partnerin kanssa sujuisi mahdollisimman jouhevasti ja kohmelottomana. Yksi avoin kysymys on vielä Kiinteistövälittäjä, joka ei ole vieläkään vastannut maanantaiseen sähköpostiini avaintenluovutuksesta ja vuokratakuun palautuksesta. Mutta tapanani ei ole panikoida saati stressata. Vaikka tuosta metrosäädöstä tulee taatusti kyllä ihan infer(/a)naalista.

Day well spent

Otin pyörän alle ja polkaisin 52 kilometriä yhteen vielä kunnolla kokemattomaan lähikaupunkiin. Joulun aikaan poikkesin siellä yhdessä työkokouksessa, mutta meidät vietiin ovelta ovelle autolla, joten mitään en nähnyt. Sitä paitsi Täydellisen pyörää piti päästä hyödyntämään ainakin kerran oikein kunnolla. Ja mikäs siinä oli viiletellä läpi pikkukylien, peltojen, viinitarhojen, vain pelkkää joenvartta karttana pitäen. Tulipa vastaan lampaitakin.

Mahtava juttu tuo pyöräily kyllä! Täytyy hommata kunnon fillari sitten Suomessa ja käydä vaikka Tuusulassa tai Porvoossa pyörällä. Tai mitenköhän nuo kelit enää syyskuussa sallivat... Mutta pehmeämpi satula pitää hommata. Nytkin istun tyynyllä.

Lisään tuohon alle kuvia sitten kun löydän kameran USB-piuhan... (pelkäänpä, että se on jo Suomessa!)

Ei tässä näin pitänyt käydä

Makuukaveri soittaa, ja taas mennään. Tällä kertaa juoksujalkaa kauppaan, että sieltä ehtii ostaa täydennystä juotujen tilalle. Sitä paitsi nyt juojia olisi kuulemma kolme, sillä se aiemmin mainittu uusi työkaveri tulisi myös. Mikäli Makuukaveri haluaisi tuoda mukaan kolmannen pyörän, niin ottaisi edes vastakkaista sukupuolta olevan. Ko. henkilö on kyllä ihan mukava, mutta selvästi tässä tilanteessa kilpailija - it takes one to know one. Makuukaveri tietenkin nauttii juuri tämänkaltaisista tilanteista.

Ilmeisesti tämä Kilpailija oli jo yrittänyt jotain, sillä Makuukaveri, jo mukavassa huppelissa, alkoikin melkein saman tien lääppiä ja lähennellä minua varsin omistavasti. Istuttiin jopa yhdessä vaiheessa sylikkäin ja nuuhkittiin toisiamme, kun keksi ruveta ikävöimään poislähtöäni. Demokratia valitsi elokuvan Ocean's Thirteen, joka mielestäni olisi turhan kompleksi kännikatsomiseen porukalla. Ei aikaakaan, kun Makuukaveri torkahti olkapäätäni vasten t-paitani päällään. Ilman Kilpailijaa olisimme varmaan siirtyneet yhdessä sänkyyn, mutta nyt hän veti farkut jalkaansa ja lähti kotiin.

Tuossa vaiheessa elokuvaa oli katsottu noin puoli tuntia, eikä Kilpailijaa viitsinyt kesken hänelle uutta elokuvaa uloskaan heittää. Niinpä tarjosin ventovieraalle, vähän vieroksuttavalle, mutta seurassani ihan hyvätapaiselle ihmiselle olutta ja elokuvaillan.

I'm too nice.

Niekorzystny

Taas oharit. Makuukaveri soitti ja sanoi, ettei voi hyvin, eikä suunniteltua Hangover-leffailtaa tänään pidetä. Lieneekö kännissä tehty toinen työhaastattelu vienyt mehut. Nyt täällä on siis kaappi täynnä kaljaa ja evästä. Pitää katsoa joku toinen leffa sitten keskenään.

Tähän voisi tottua.