Oli perjantai 12.9.2008, kun otin aamuyhdeksältä lähtevän junan Pariisista tulevaan karkupaikkaani jättäen uunoturhapurolaisen ystäväni vielä jatkamaan uniaan Seinen kupeeseen.
Pariisin rilluttelut oli jätettävä taakse. Nyrkkisääntönä pitämäni ystävän viiden vuorokauden vieraanvaraisuus oli tullut tässäkin paikassa käytettyä ja jotain kummallista oli karkupaikan hotelli/hostellitilanteessa 15.9. eteenpäin, vaikka olin suunnitellut eläväni matkalaukkuelämää asunnonetsinnässä tarvittaessa vaikka loppukuun. Työt alkaisivat 1.10. Onnistuin saamaan huoneen vielä 16.9. asti, mutta sitten tilanne oli täysin toivoton. Kaupunki oli ainakin Internetin mukaan buukattu viimeistäkin hostellinsänkyä myöten täyteen. Uskomatonta.
Lisäksi oli pidettävä kiirettä, jotta ehtisi vielä ainakin johonkin kiinteistövälitystoimistoon käymään ennen kuin ne sulkisivat viikonlopuksi, jos vaikka saisi jonkin näytön viikonlopulle. Pariisista tai Helsingistä käsin asiaa ei voinut puhelimitse hoitaa, se oli huomattu. Nyt oli tosi kyseessä.
Thalys-juna tössäsi välittömästi, kun ylitimme rajan. Hetikö alkoivat karista mielikuvat tehokkaasta kansakunnasta, ajattelin, kun seisoimme ensimmäisen saksalaiskaupungin asemalla noin tunnin. Luin Sivistyksen käsikirjaa (Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999, Dietrich Schwanitz), jonka lopussa luonnehditaan mainiosti eri kansakuntien luonteenpiirteitä, minka tarkoituksena on opettaa sivistynyttä kanssakäymistä heidän kanssaan. Kokemukseni mukaan luonnehdinnat espanjalaisista, amerikkalaisista, englantilaisista ja ranskalaisista osuivat täysin nappiin, ja väitän sen avulla oppineeni ymmärtämään jopa espanjalaisten vetelää mañana-tapakulttuuria (eli sitä, että ollaan aina myöhässä ja kaikki kestää). Mutta koska kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, ei siinä ole erikseen luonnehdintaa saksalaisesta mielenlaadusta, ellei sitä sitten lue muiden kuvausten rivienvälistä, sillä kuvauksethan peilautuvat nimenomaan saksalaisuuteen. Muutenkin koko kirja tuntuu puolustavan sitä "vanhaa saks… eurooppalaista sivistystä", joka ei ollut arvostukseltaan enää entisensä toisen maailmansodan ja vuoden 1968 tapahtumien jälkeen.
Mutta ei se saksalainen tehokkuus nyt ihan myytinmurtajatavaraa ollut. Kun lähestyimme pilvenpiirtäjäkaupunkiani, saimme nopeasti laput, jotka täyttämällä ja Hauptbahnhofille palauttamalla saisimme vapaalipun mihin hyvänsä matkaan. (En muuten koskaan ehtinyt palauttaa lappua, se harmillisesti unohtui jonnekin, junalla matkustaminenhan on Keski-Euroopassa usein kalliimpaa kuin halpalentoyhtiöt!) En myöskään ehtinyt sinne kiinteistövälitystoimistoon junan myöhästymisen takia. Kirjauduin hotelliini, jossa maksoin neljä tuntia Internetistä, jota ei saatu toimimaan. Lopulta, kun ongelmaa ei vaan saatu ratkaistua, sain respan omat tunnukset, joilla sainkin surffailla lopulta ilmaiseksi loppuajan. Laitoin viestejä vähän joka puolelle, että "nyt sopii kanssanne mikä vaan Termine, olen vihdoin kaupungissa". Kun oli selvää, ettei mitään ainakaan tuona iltana enää tapahtuisi, laitoin tekstiviestin yhdelle entisen, hieman holhoavan asenteen minuun ottaneen työkontaktini ystävälle, koska tämä oli tällaisen yhteydenottopyynnön sähköpostivastauksessaan lähettänyt ja lähdin joen eteläpuoliseen vanhaan kaupunkiin maistelemaan paikallisia alkoholituotteita. Kävelin kaupungin läpi, koska kiirettä ei ollut ja halusin katsella paikkoja. Tilasin "omenaviiniä", joka oli ranskalaisviineihin tottuneille makuhermoilleni melkoinen šokki. Myöhemmin ihastuin juomaan, kun nautin sitä paikallisen ruoan kanssa ja tajusin sen siideriksi (vähän niin kuin Alko-hitti Ecusson).
Seuraavana aamuna sain rennon puhekielisen tekstiviestin, jossa edellämainittu tutuntuttu suomalaisnainen kutsui illalliselle samana iltana.
No comments:
Post a Comment