Luggage Claim

Karkumatkan päätyttyä aloin taas vaikuttaa Suomessa melkolailla päivälleen syyskuun 2009 alusta lähtien, karkupaikasta taas lennähdin pois jo elokuun ensimmäisenä. Elokuun tapahtumista olen käytännössä maininnut vain saapumisporttini ruotsalaiselle lentokentälle. On aika summata eskapismivuoteni viimeiset vaiheet.

Elokuu oli samanlainen kuin edeltävä syyskuu oli ollut, mutta käänteisesti. Kun syyskuussa 2008 olin reissaillut ympäri Belgiaa ja Pariisia innoissani kuin laitumelle keväällä laskettu varsanpoikanen, varjosti nyt taustalla paluu sylttytehtaalle matkojani.

Koska tapahtumia oli niin paljon, joudun saldoamaan, kokoamaan yhteen, jolloin kronologia hieman hämärtyy. Olkoon se samalla fade-out tälle blogille, vaikka cross-fade -analogiaa suunnitelemaani reinkarnaatioon en saakaan samalla toimimaan.

Koska karkumatkallani tulin kuunnelleeksi tavalliseenkin verrattuna hyvin paljon musiikkia, oli hauska yhteensattuma joutua lyhyen ajan sisällä eri tilanteissa tekemisiin Madonnan, Sigur Rósin ja múmin kanssa työskenteleviin ihmisiin.

Liekö seurustelukumppaneilta opittua, mutta olin luonut itselleni epäilevästi ja poissulkevasti lapsiin suuntautuvan asenteen. Itämeren etelärannalla (ei Baltiassa) huomasin kuitenkin olevani lapsenvahti nelikuiselle poikalapselle, ja huomasin paitsi nauttivani hänen viihdyttämisestään, myös olevani melkoisen hyvä siinä. Kaipa se nettielämän aiheuttama lievä ADHD auttaa siihen, että osaa luoda tarvittaessa tarpeeksi vaihtelevia ihmetyksenaiheita ärsykeriippuvaiselle uudenoppijalle. Hittejä: vesihana juoksevan veden interaktiivisella kosketusmahdollisuudella (lumoavaa), peili ja ensikosketukset minäkuvaan (vähän pelottava, hiljentävä kokemus), stemmalaulu toisen lapsenvahtiorjan kanssa (reipasrytmisiä jazz-ikivihreitä), ”lentävä poika!” (raskas käsille, mutta saa samalla itsekin treeniä), sekä logistisesti optimaalisin: Teletapit YouTubesta ja myöhemmin DVD:ltä. Kuinka Sohvaperuna Kasvatetaan.

Ruotsissa törmäsin samassa projektissa olevaan, läpensä varatuista koostuvalle työryhmällemme entuudestaan tuntemattomaan Tampereentyttöön. Mieleenjäävä, hymyilevä persoona, täyspäätäihastuttava ja aikataulullisten sekä maantieteellisten tekosyiden loitontama. Jos henkilö olisi vaikka Vantaantyttö, kuvittelisin välillämme tapahtuneen vaikka mitä, vaikka eipä se Saksasta palattuna tuo kahden tunnin junamatka miltään tuntunut. Samalla tavalla jäi hyvin vastaavassa tilanteessa aikoinaan tässä blogissa mainitsematon (puolitoista kuukautta ennen karkumatkaa tavattu) Leipzigintyttö. Molempien suloisuuden ajattelu saa palan kurkuun tavalla, jota yksikään Helsingintyttö ei ole saanut vuosiin. (Uskiskin muutti jonnekin Pohjanmaalle.) Onko tämä paljon mainostamani sitoutumiskammon vai kenties matkustusaddiktioni ruumiillistumaa?

Itämeren yölliset aallot hiekkarantaa tarpovissa jaloissamme kulkien tulin tutustuneeksi Harjoittelijaan, Italian saksankieliseltä alueelta kotoisin olevaan nymfomaaniin. Valitettavasti olin tuosta työryhmästämme turhan ”tärkeä” ja vakavastiotettava kontakti, joten kiinnostin häntä harmikseni henkisellä, en fyysisellä tasolla. Muuten hän kylläkin onnistui aiheuttamaan kaaosta ryhmällemme useampaankin makuuhuoneeseen kohdistuvilla yöllisillä vierailuillaan. Seksuaalista häirintää ja impotenssiin katkennutta kännisekoilua projektimme kannalta juuri väärinä iltoina. Ehkä ahkeruuteni lapsenhoidon taholla jätti minut ns. nuolemaan näppejäni. Vaikka fysiognomiaan ei kukaan tänä päivänä tosissaan uskokaan, en voinut olla hämmästelemättä rintavuuden ja nymfomanian empiirisen kokemukseni osoittamaa suhdetta (vrt. Makuukaveri).

Elokuuhun mahtui myös tapaaminen vieläkin yhden karkumatkani naishenkilön kanssa, sillä Berliinissä majoituin 50ft:n luona. Ystävällistä majoittaa minut, vaikkakin eri sängyissä ja jopa eri huoneissa. En toisaalta jaksanut lämmittää uudestaan kehojemme suhdettakaan, hän mainitsi järjestelyn syyksi tekstiviestipakkini silloin, kun oli mahdollista että olisimme Täydellisen kanssa siirtyneet hymyistä hyväilyihin.

Täydellistä halasin viimeisen kerran nyt näkyvissä olevaan tulevaisuuteen Euroopan kauneimpana aukiona pidetyllä Gendarmenmarktilla pilvettömän päivän hämärtyessä iltaan. Ojensin hänelle elokuvamaisin elkein tanskankielisen Arabisk sødt - kager og konfekt fra Orienten -leivontakirjan, jonka sisäkanteen kirjoitin omistuksen ”suloisena 'kostona' makeannälkäiselle polyglotilleni”. Hän epäili leivontatuloksen olevan hänen kohdallaan reseptistä riippumatta ”jotain pientä ja mustaa”, mutta piti erityisesti Pariisiin sijoittuvasta tarinasta, joka kirjaan liittyi. Halaus kesti pitkään (bussinsa töötäten elokuvatyyliin takanamme), ja sen jälkeiset yhteydenotot ovat olleen yhä harvempia ja lyhyempiä. Ajattelin silti piipahtaa karkupaikan joulumarkkinoilla ja samalla käydä tarkastamassa huonekaluillani sisustetun uuden asuntonsa, samoin kuin Makuukaverin mainostaman uuden huonejärjestelyn.

50ft:n asunnolla mietin kolme tuntia ennen lentoni lähtöä vakavasti seurauksia, jos en nousisikaan koneeseen. Olen nimittäin täysin rakastunut tuohon kaupunkiin, ja muutan sinne heti kuin mahdollista. Piirsin aaneloselle erilaisia aika-avaruusakselin ramifikaatioita Paluu Tulevaisuuteen -elokuvista tutun Dr. Emmett Brownin tyyliin. Kaiken lisäksi vastapäisessä talossa Kreuzbergissä oli asunto vapaana, ja edellisiltana kuokkimistamme vuokralaisten letkeistä pihajuhlista (ilmaista viinaa, musiikkia ja pihavaloja) päätellen henki oli hyvä.

No, se nyt ainakin on selvää, että Suomeen en pysyvästi jää ellen rakastu täällä seuraavan vuoden aikana.

Ende.

I vuosipäivä

Hyvää syntymäpäivää, karkumatka-blogini!

26.10.2008 oli sunnuntaipäivä, ja lukuisista edeltävistä työmatkoistani johtuen ensimmäinen sunnuntai, jonka vietin karkupaikassa. Lokakuuhun kun oli ehtinyt sisältyä muuttoriehojen ohella mm. naurettavat kaksi Suomen-matkaa sekä nelipäiväinen junareissu etelään.

Kun heräilin aamulla, tajusin jotain olevan erilailla kuin ennen. Se jokin oli afrikkalainen rummutus, joka kuului kadulta. Muistelin unenpöpperöisenä karkupaikan pääuskontosuuntausten olevan protestanttisuus, juutalaisuus ja katolisuus hoiperrellessani pyjamissani parvekkeelle. Tarkempi tarkastelu paikallisti rummuttajat joen ylittävän sillan kohdalle risteykseen, urheilutapahtuman näköiseen logoon sonnustautuneina. Nopea googlaus paljasti karnevalismin syyksi karkupaikan marathonin (Saksan vanhin kaupunkimarathon muuten), ja pian vajaa 10 000 ihmistä tekikin aamulenkkinsä parvekkeella nautitun nougatcroissant-aamupalani alta.

Olen muuten monesti miettinyt maratonin juoksemista, itseni kanssa kilpailemista ja ra(a)jojeni testausta. Se kuitenkin tuntuu vaativan sellaista urheilullis-elämäntavallista pitkäjännitteisyyttä, johon ulko-böömiläisyyteni (engl. Bohemia) ei antanut mahdollisuuksia. Mietin kuitenkin karkupaikassa viettämäni vuoden olevan myös jonkinlainen marathon, mittatikkuus.

Päätin tuona päivänä aloittaa blogin tästä ulkosuomalaisuudesta, johon löysinkin pian Blogistaniasta monia verrokkeja. Vaikeinta bloggaamisessa on keksiä blogille nimi, ilman sitä ei voi aloittaa. Ensimmäinen nimi-idea oli 'karussa' (sanaleikki kauppojen sunnuntaisen totaaliaukiolokiellon aiheuttamista tuntemuksista), mutta se oli varattuna. Toisella tärppäsi.

Jos lukija haluaa lukemiselleen jatkuvuutta, voi hän jatkaa tästä ensimmäiseen blogaukseen ja siitä eteenpäin lukemalla elää karkumatka-vuoteni uudestaan. Jo ensimmäisessä postauksessa oli mielestäni kaikki jäljittämiseeni vaadittavat tiedot, jotta voisin sitten 26.10.2009 sanoa, että kumma kun ette jo siitä ensimmäisestä keksineet.

Vaikka tämä alkaa tästä, ei se pääty tähän.

Säätöä ja uusi koti

Suomessa lusimisen jälkeen palasin karkupaikkaan jo pari päivää ennen virallista muuttopäivää hoitaakseni byrokratiaa alta pois. Tämä tarkoitti käytännössä hostellielämää. En jokseenkaan osannut samastua kaupungin suosituimmassa hostellissa majailevien jenkkireppumatkailijoiden maailmankuvaan. Nuoret olivat pääasiassa reilaamassa vailla aikatauluja vanhempiensa rahoilla Euroopassa, ja pysähdyspaikaksi karkupaikkani oli valikoitunut lähinnä keskeisen sijaintinsa takia. Hostellin vastaanottoaulan ja aulabaarin yhdistämässä tilassa vaihdettiin kuulumisia, mutta ei niinkään reilireissulta kuin opiskelijabileistä kotimaassa. Joku näppäili nurkassa kitaraa. Nähtävyyksiä ei käyty katsomassa, enemmänkin katsottiin tuopinpohjaa ja nettiä. Okei, viimeksimainittuun syyllistyin minäkin kun kerran vuodepaikan hintaan kuului myös langaton netti (vinkki: WLAN yltää kadulle asti, ja koska sijainti on keskeinen -- päärautatieasemaa vastapäätä -- tulin tsekanneeni mailini kännykällä aina myöhemmin aina ohi kulkiessani, esim. lentokenttämetrosta kotiratikkaan vaihtaessani. WEP-suojauksen vaatima salasana on muistaakseni "www.frankfurt-hostel.com" tai jotain yhtä helppoa kräkätä).

Byrokratia on byrokratiaa, ja siinä on omat hassuutensa. Esim. kämppää varten tarvitsin pankkitilin, ja pankkitiliä avatessani kysyttiin osoitetta, jota minulla ei tietenkään ollut... Lisäksi tarvittavia papereita ei tietenkään ollut annettu edellisestä paikasta, vaan sain kävellä kilometritolkulla edestaas.

30.9.2008 sain vihdoin tuolloin vielä tyhjän karkupaikan kämppäni avaimet, ja matkasin suoraa päätä IKEAan. Tein listan tarvitsemistani, laskin budjetin ja kysyin infosta, että saahan täältä varmasti täksi päiväksi vuokra-pakun. Kuulemma piti tehdä niin, että ensin pitäisi ostaa ostokset ja kassojen jälkeen oikealla olisi autonvuokrauspiste. Selvä. Lastasin kärryihin kaikki mitä tarvitsin (kotiin toimitettavaa tilaustuote Sultan-patjaa lukuunottamatta) ja marssin ostosteni romahtamisvaaraa uhmaten kassalle. Mikään korteistani ei kuitenkaan käynyt kassalla. Niinpä kärry jemmaan ja etsimään automaattia. Ainoa ATM, joka onneksi ei ollut edes epäkunnossa kelpuutti vain Visa-kortin (tai, paremmin: onneksi kelpuutti edes yhden luottokorteistani), jonka tunnusluvunkin onneksi viimeisellä arvauskerralla muistin. Hyvä. Uudestaan minuun edellisellä kerralla perinpohjaisesti hermostuneelle kassalle. Sitten jatkoin, ohjeiden mukaan, 400 euron arvoisen ostoskärryni romahtamisvaaraa uhmaten autonvuokraustiskille. Siellä minulle kerrottiin, että kaikki autot on tältä päivältä jo varattu. No, sittenhän ostokseni voisi varmaan säilyttää täällä huomiseen. Kyllähän sitä yhden yön lattialla (puhallettavalla karkumatkapatjallani) viettäisi. Kuulemma ostokset olivat nyt minun, eivätkä he oikein mielellään ottaisi niitä vastuulleen. Voisin kuulemma palauttaa ostokset ja tulla huomenna uudestaan, mutta ajatus oli täysin typerä, ja olin kuitenkin kysynyt joka vaiheessa, että miten toimitaan. Lopulta myöntyivät ottamaan ostokset säilöön ja sain pakettiauton seuraavaksi iltapäiväksi kahden tunnin ajaksi.

Seuraavana päivänä, itse omana muuttoapuna toimien lastasin tavarat pakettiautoon ja käännyin moottoritielle kohti Baselia. Suunta oli tietenkin väärä, minkä nopeavauhtisella saksalaisella moottoritiellä pian huomasinkin. Seuraava liittymä tuntui tulevan ikuisuuden päästä, ja pääsin kääntymään takaisin. Pakettiauto oli niin jättimäisen kokoinen, etten osannut peruuttaa sitä sisäpihallemme, vaan jouduin tukkimaan toisen keskustaan menevän kaistan kuorman purun ajaksi (kyse on tässä purkamisesta, ei puremisesta tai puruista). Tietenkin juuri tavaroita oven eteen kantaessani alkoi sataa, mutta onneksi tavarat sai toisen kerroksen parvekkeen alle sateensuojaan siksi ajaksi, että laittaisin pakun parkkiin jonnekin. Tämä jonnekin oli lopulta täysin laittomasti jalkakäytävä, ja kun tavarat tyhjään asuntooni heitettyäni meni takaisin autolle, oli takana poliisiauto. He olivat kuitenkin ilmeisesti liikenteessä (joskin pysähtyneenä) tärkeämmällä asialla kuin parkkeeraussääntöjen alkeiden opettamisessa suomalaiselle maahanmuuttajalle.

Näiden säätöjen jälkeen paljastui, että kaksi tuntia oli aivan liian vähän operaatiolle, enkä löytänyt tankkauspaikkaa, vaan ajoin auton suoraan takaisin IKEAan. Takaisin uuteen kotiin, ja loppuilta huonekalujen kasausta, mikä siinä noin seitsemännen artikkelin kohdalla rupesi vähän puuduttamaan. Lopulta minulla oli sänkyä valmis koti ja yhdeksän IKEAn kuusikulma-avainta. Sänky tuli seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, joten yhden sohvayön jälkeen pääsin nauttimaan elämäni parhaasta patjasta.

Piipahdin jossain välissä työpaikallakin hoitamassa alkurutiinit, valokuvaukset henkilökorttia/julkisen liikenteen lippua varten ja osallistuin ensimmäiselle saksantunnille. Siellä pelästyin, kun esittäytymisten jälkeen kaunis japanilainen kumartui kesken kaiken puoleeni ja kuiskasi "minä puhun vähän suomea". Olin myyty. Perjantaina 3.10. pitikin sitten taas lentää tyhjän matkalaukun kanssa Suomeen mummon hautajaisia varten. Illalla Juttutuvassa törmäsin sattumalta erääseen Helsingin-aikojeni suurimmista ihastuksista, Uskikseen. Yksi kiinnostavimmista mahdollisista tapahtumaketjuista, jotka eivät koskaan päässeet toteutumaan aikataulujen mentyä solmuun. Lauantaiaamuna 10 tuntia autossa, paljon savolaisia sukulaisia, kahvittelua, papin pöydässä istumista. Maanantaina takaisin karkupaikkaan täyden matkalaukun kera.

Vihdoinkin se alkaa!

Äkillisiä päätöksiä Keskuspankilla ja ajantappamista Princeton Plainsborossa

Näkymä valitsemaltani kotikadulta

Hassua soittaa ulkomailla ovikelloa, jossa on vain hädintuskin sähköpostista tuttu suomalainen sukunimi (sekin piti kirjoittaa muistiin, ettei unohtaisi). Oven avasi ventovieras, mutta sulki illan päätteeksi perässäni ystävä. Suomalaisnaisella ja hänen miehellään oli vieraita. Pukukoodi oli hieman aikaisemmin saaneeni kutsutekstarin mukaan "farkut", jollaisia en omista, mikä toki annettiin anteeksi.

Koko ilta puhuttiin saksaa, paitsi kissalle ja koiralle suomea, kuten emäntäkin. Hauskaa, mutta uuvuttavaa. Toisaalta uskon crash courseihin, jos vaihtoehtona on vanhempieni sukupolvelle tyypillinen vuosien kieliopintojen jälkeinen lähes täydellinen puhekyvyttömyys. Jos Luutnanttia pyytää antamaan todistuksen saksankielentaidoistaan, tulee sieltä kieltä taitamattomalle vakuuttavan kuuloista tekstiä: an aufhinter in nebenüber untervorzwischen. (Ja perään ihmettelevälle nauraen, että "Mitä? Eikö koulussa enää lueta saksaa?", mihin vastasin aina jollain nokkelalla ranskankielisellä sitaatilla, sillä isä ei osannut ranskaa lainkaan. Tämä oli yksi meidän kielimuureistamme.) Vasta ensimmäinen saksantuntini jälkeen tajusin, että suoraan ylenevässä polvessa sukua oleva yläsavolainen oli vedättänyt minua vuosikaudet yhteenpuhutulla ja argumentatiivisen lauseen melodisuutta matkivalla datiivia tai akkusatiivia vaativien prepositioiden listalla.

Ai niin, ruoka oli illallisella taivaallista, ja viinit upeita. Koska eivät olleet Alkon valikoimista, en osannut härmäläisenä arvioida näppituntumalla hintatasoa. Mutta eivät ne sairaanhyvät ranskalaisviinit varmaan halvassa Saksassakaan aivan ilmaisia ole. Lisäksi automessujen luomaan täysien hotellien ongelmaan löytyi ratkaisu: sain viipyä heidän vierashuoneessaan perjantaihin saakka, mutta silloin heille tulisi bändillinen suomalaisvieraita, ja ainoa nukkumapaikka olisi terassilla. Ostin halvimman meno-paluun Helsinkiin seuraavana päivänä.

Seuraavat päivät vietin asunnonmetsästyksessä, joka osoittautui pirun vaikeaksi paikan päälläkin. Pari kertaa kävi (vieläpä saman talon kohdalla) niin, että hieman ennen sovittua tapaamista avaimia ei kuulemma ollut vielä toimitettu kiinteistövälittäjälle ja näyttö siirtyi seuraavaan päivään. Seuraavana päivänä sitten vuokranantaja olikin löytänyt itse vuokralaisen (sukulaisensa tms.). Kämppä, jonka osoite rehvakkaasti oli Saksan suurimmalla ostoskadulla kiinnosti näkemistäni eniten (ja se vielä vapautuisi parahiksi lokakuun alusta), ja mikäli apajilla ei olisi ollut toinen hakija, olisin varmaan saanutkin paikan. Varsinaisen kieltävän vastauksen sain lähtöpäivän aamuna 19.9.2008, joten kävin heti aamutuimaan katsomassa vielä kakkosvaihtoehtoni hoodeja ennen kuin soitin kulman takaa jokirannasta, myöhemmin tutuksi tullutta Euroopan keskuspankkia vastapäätä Kiinteistövälittäjälle, että voisin tulla allekirjoittamaan paperit saman tien, mikäli asunto olisi vielä vapaa.

Asunto oli vapaa, mutta Kiinteistövälittäjä lomalla (kuten myöhemminkin aina, kun häntä tarvitsin). Onneksi asian pystyi hoitamaan äitini vierashuoneeseen kantamani skannerini avulla Suomesta, vaikka helppoa se ei ollut. Piti lähettää kopiot mm. passista, palkkatodistuksista, karkumatkaa varten saamistani stipendeistä ja tilin saldosta (joka onneksi oli tuolloin lähes viisi numeroa pilkun vasemmalla puolella). Erityisen ylpeä olin, että Kiinteistövälittäjän kanssa pystyin hoitamaan koko homman saksaksi, myös jatkossa.

Sitten Finnairilla illaksi "kotiin". En itse asiassa muista, mitä tein sen reilun viikon Suomessa äidin helmoissa, paitsi ruokaa ruoanlaittotaidottomalle. Tulevassa karkupaikan kämpässäni ei ollut uunia. Lisäksi olin jo hotelli- ja vierashuoneaikani luppoiltoina karkupaikassa koukuttunut tukevasti House M.D. -sarjaan, jota oli herkullisesti monta tuotantokautta odottamassa lataajaansa… Kyllähän noillakin sai jälkilusimisensa kulutettua.

Älä luota saksalaiseen tehokkuuteen eli Saapuminen karkupaikkaan

Oli perjantai 12.9.2008, kun otin aamuyhdeksältä lähtevän junan Pariisista tulevaan karkupaikkaani jättäen uunoturhapurolaisen ystäväni vielä jatkamaan uniaan Seinen kupeeseen.

Pariisin rilluttelut oli jätettävä taakse. Nyrkkisääntönä pitämäni ystävän viiden vuorokauden vieraanvaraisuus oli tullut tässäkin paikassa käytettyä ja jotain kummallista oli karkupaikan hotelli/hostellitilanteessa 15.9. eteenpäin, vaikka olin suunnitellut eläväni matkalaukkuelämää asunnonetsinnässä tarvittaessa vaikka loppukuun. Työt alkaisivat 1.10. Onnistuin saamaan huoneen vielä 16.9. asti, mutta sitten tilanne oli täysin toivoton. Kaupunki oli ainakin Internetin mukaan buukattu viimeistäkin hostellinsänkyä myöten täyteen. Uskomatonta.

Lisäksi oli pidettävä kiirettä, jotta ehtisi vielä ainakin johonkin kiinteistövälitystoimistoon käymään ennen kuin ne sulkisivat viikonlopuksi, jos vaikka saisi jonkin näytön viikonlopulle. Pariisista tai Helsingistä käsin asiaa ei voinut puhelimitse hoitaa, se oli huomattu. Nyt oli tosi kyseessä.

Thalys-juna tössäsi välittömästi, kun ylitimme rajan. Hetikö alkoivat karista mielikuvat tehokkaasta kansakunnasta, ajattelin, kun seisoimme ensimmäisen saksalaiskaupungin asemalla noin tunnin. Luin Sivistyksen käsikirjaa (Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999, Dietrich Schwanitz), jonka lopussa luonnehditaan mainiosti eri kansakuntien luonteenpiirteitä, minka tarkoituksena on opettaa sivistynyttä kanssakäymistä heidän kanssaan. Kokemukseni mukaan luonnehdinnat espanjalaisista, amerikkalaisista, englantilaisista ja ranskalaisista osuivat täysin nappiin, ja väitän sen avulla oppineeni ymmärtämään jopa espanjalaisten vetelää mañana-tapakulttuuria (eli sitä, että ollaan aina myöhässä ja kaikki kestää). Mutta koska kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, ei siinä ole erikseen luonnehdintaa saksalaisesta mielenlaadusta, ellei sitä sitten lue muiden kuvausten rivienvälistä, sillä kuvauksethan peilautuvat nimenomaan saksalaisuuteen. Muutenkin koko kirja tuntuu puolustavan sitä "vanhaa saks… eurooppalaista sivistystä", joka ei ollut arvostukseltaan enää entisensä toisen maailmansodan ja vuoden 1968 tapahtumien jälkeen.

Mutta ei se saksalainen tehokkuus nyt ihan myytinmurtajatavaraa ollut. Kun lähestyimme pilvenpiirtäjäkaupunkiani, saimme nopeasti laput, jotka täyttämällä ja Hauptbahnhofille palauttamalla saisimme vapaalipun mihin hyvänsä matkaan. (En muuten koskaan ehtinyt palauttaa lappua, se harmillisesti unohtui jonnekin, junalla matkustaminenhan on Keski-Euroopassa usein kalliimpaa kuin halpalentoyhtiöt!) En myöskään ehtinyt sinne kiinteistövälitystoimistoon junan myöhästymisen takia. Kirjauduin hotelliini, jossa maksoin neljä tuntia Internetistä, jota ei saatu toimimaan. Lopulta, kun ongelmaa ei vaan saatu ratkaistua, sain respan omat tunnukset, joilla sainkin surffailla lopulta ilmaiseksi loppuajan. Laitoin viestejä vähän joka puolelle, että "nyt sopii kanssanne mikä vaan Termine, olen vihdoin kaupungissa". Kun oli selvää, ettei mitään ainakaan tuona iltana enää tapahtuisi, laitoin tekstiviestin yhdelle entisen, hieman holhoavan asenteen minuun ottaneen työkontaktini ystävälle, koska tämä oli tällaisen yhteydenottopyynnön sähköpostivastauksessaan lähettänyt ja lähdin joen eteläpuoliseen vanhaan kaupunkiin maistelemaan paikallisia alkoholituotteita. Kävelin kaupungin läpi, koska kiirettä ei ollut ja halusin katsella paikkoja. Tilasin "omenaviiniä", joka oli ranskalaisviineihin tottuneille makuhermoilleni melkoinen šokki. Myöhemmin ihastuin juomaan, kun nautin sitä paikallisen ruoan kanssa ja tajusin sen siideriksi (vähän niin kuin Alko-hitti Ecusson).

Seuraavana aamuna sain rennon puhekielisen tekstiviestin, jossa edellämainittu tutuntuttu suomalaisnainen kutsui illalliselle samana iltana.