Hölkkäystä satelliittiavusteisesti

Ostin kertakaikkiaan mainiot lenkkitossut, Puma Road Racerit. Normaalisti melkein satasen maksavat kengät lähtivät euroissa alle neljälläkympillä. Lenkkarit eivät tunnu jalassa ollessaan käytännössä yhtään miltään, vain aivan kuin paksummalta nahkakerrokselta jaloissa. Täydellistä!

Kävinkin sitten eilen iltapäivälenkillä. Google Earthista katsoin, että juoksin yhteensä vain noin 5 kilometriä (en suunnitellut lenkkiä etukäteen mitenkään, juoksin vain joenrantaa kroppaani kuunnellen, ja käännyin siinä vaiheessa ympäri kun kuvittelin vielä jaksavani juosta koko matkan takaisin, ja nipinnapin jaksoinkin). Kyseessä oli ensimmäinen juoksulenkki sitten elokuun lopun, jolloin saatoin lähteä aamukuudeltakin lenkille, jos ei enää nukuttanut. Se oli aika maanista aikaa, viimeinen kuukauteni Helsingissä ennen karkupaikan etsiskelyssä ympäri maailmaa kulunutta syyskuuta (jolloin taas tuli käveltyä turistina paljon).

Olen siis rapakunnossa. Tänään ei juosta, sillä kipeytyneet lihakset sallivat vain futonmatkailun, mutta ensi viikolla tavoitteena on vähintään kolme lenkkiä. En aseta vielä kilometritavoitteita.

Eikä tästä tule kuntoilu- tai laihdutusblogi, ei sen enempää kuin viini-, kokkaus-, mainos- tai ihmissuhdeblogikaan.

Englantia

Englantia, tuota maailmankielistä läpäisevintä kuulee kotikulmillani jostain syystä ehkä useammin kuin muualla kaupungissa (jos nyt ei suurimpia turistinähtävyyksiä lasketa). Tarkennan vielä, että kyseessä on nimenomaan amerikkalaisella aksentilla puhuttu englanti.

Harmittaa, sillä karkumatkani ideaan kuului alunperin keskeisesti ympärillä puhuttu, minulle entuudestaan vieras kieli. Tämä 'amerikka' kun on minulle lähes yhtä tuttua kuin äidinkieleni. Voin koska tahansa vakuuttaa amerikkalaisen siitä, että olen syntyperäinen, ja joskus jopa tylsistyessäni huvitan itseäni käyttämällä niin harvinaisia englanninkielisiä "sivistyssanoja", että pudotan natiivin. (Lukuisista Scrabble-voitoista puhumattakaan!)

No, onpahan tuossa kadunkulmassani vielä sinällään erittäin mukava ruokapaikka nimeltään NYC. Nimi johtuu tietenkin pilvenpiirtäjien sävyttämästä näköalasta (joka on suurin piirtein sama kuin parvekkeeltani). Sanomattakin lienee selvää, että kyseisessä paikassa on paljon amerikkalaisia asiakkaita. Itse käyn siellä vain muhkeiden hampurilaisten takia.

Hampurihan on Saksassa, eikö olekin? Ja Amerigo Vespucci oli italialainen? Eh... Ehkä pitäisi lähteä lomalle jonnekin, missä ei näy MTV. (Okei, en tiedä näkyykö se täällä, koska en ole enää pitkään aikaan ollut televisionkäyttäjä.)

Intiaa

Kosmopoliittina tein tässä vuoden 2008 kiitospäivän maailmanpoliittisessa tilanteessa... kalkkuna-vindaloota!

No, en tietenkään ajatellut politiikkaa ainakaan tietoisesti, halusin vain gastronomista vaihtelua viimeaikaiselle pastanjauhannalle. Lämmitin siis öljyä, kuullotin siinä ison (jättimäisen!) sipulin, ja paistoin kalkkunan paistipaloista pinnan kiinni. Hitaasti, huolellisesti. Sipuli osaa olla herkkä: kuullottaessa ei pidä hötkyillä, jos haluaa parasta. (Eräs kanadalainen tuttuni tekee sipulikeittoa, jonka valmistamiseen kuluu kuusi tuntia!) Sitten lisäsin 4 ruokalusikallista vindaloo-punacurrytahnaa ja purkillisen bambunversoja. Kypsensin hetken ja lisäsin reilun lorauksen kookosmaitoa, ja annoin taas porista hetken. Riisivesi kiehumaan ja basmatien huuhtelu (tulee irtonaisempaa riisiä à la Intia), sillä aikaa kastikkeen maustaminen Nam Pla -kalakastikkeella (thaimaalaista, muistanemme Bangkokiakin!), sokerilla ja tuoreella chilillä. Maun mukaan, tuolla tuli mukavan mietoa. Ensi kerralla tulisempaa, ja kokeilen paahtaa chilitahnaa ennen sipulien ja lihan (ensi kerralla kanaa tai katkarapuja) lisäämistä. Tämä oli ehkä toinen kertani intialaisessa keittiössä...

Ei kun Star Trek II: The Wrath of Khan (1982) pyörimään ja pullo makeahkoa muscat-tyyppistä valkoviiniä kylmästä! (Ei, en ole trekkie, ajattelin vaan valistaa itseäni seuraavaksi tällä elokuvasarjalla.)

Ääntämässä

Kielikurssit ovat oiva tapa tavata uusia ihmisiä, etenkin vieraan kielen keskustelukurssit. Erilaisin kieliopillisin keinoin kukin joutuu vuorollaan kertomaan itsestään, mistä pitää, miten asuu, miten vietti lomansa ja niin edelleen. Tuntien henki ja luonne on hyvin lapsenomainen ja lämmin (toisin sanoen naiivi ja haavoittuvainen, kuten rakastuvalla ihmisellä), mihin kaikki väkisinkin mukautuvat – on vaikeaa ilmaista itseään kovinkaan monimutkaisesti, kun keinovarat ovat rajoitetut. Koska paikalla on usein ihmisiä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, on mahdollista laajentaa ystäväpiiriään oman välittömän ammatti/opiskelu/tuttavakuvioiden ulkopuolelle. Sitä paitsi tällaisissa tilanteissa oman työni erikoislaatuisuus tulee väistämättä esiin, joten näyttäydyn kiinnostavana, erilaisena tyyppinä myös sisäisesti (ei niin ettenkö olisi ymmärtääkseni varsin hyvännäköinen muutenkin).

Harmi kyllä ehdin työ- ja muilta karkailukiireiltäni kurssille vain syksyn ensimmäiselle ja viimeiselle kerralle (niinä parina kertana, kun olisin päässyt, piti kurssi taukoviikon). Sen lisäksi joka toisella kerralla on vasta-alkajien, joka toisella edistyneempien kerta. Olin tietenkin autuaasti pudonnut kärryiltä ja jouduin edistyneempien kerralle. Ja koska aikaakin oli vielä kulunut pari kuukautta, oli oppitunti kaikin puolin melkoinen crash course. Suureksi harmikseni opettaja käännytti ovelta uuden vasta-alkajan, kuvankauniin armeenialaisen (oliivinruskeat hiukset, mallin kasvot ja siniset silmät), ja maailmaasyleilevästi hymyilevä, ääntämyksensä perustella slaavi punapää taisi olla jo ehtinyt lämmetä poninhäntäiselle vieruskaverilleen. Pitäisiköhän vaihtaa suosiolla vasta-alkajien ryhmään? Pidän haasteista... mutta pidän myös haasteista, ymmärtänette.

Sitä paitsi pidin eilen illalla pikkutunneille venähtäneen (viini- ja pastapainotteisen) työkokouksen asunnollani paikallisella kielellä, minkä lisäksi olen viikon sisään esitellyt työtäni tuolla kielellä jo kahdesti. Ehkä voin siis hyvillä mielin vaihtaa vasta-alkajien ryhmään, eikö se olisikin loogista?

Lahjalista pukille

1. Unenlahjat minulla on kieltämättä hyvät, mutta pirteämpi voisin jälkikäteen olla, ja mielellään hieman lyhyemmillä unilla

2. Sujuva kielillä puhumisen lahja olisi kätevä, vaikka noin kuutta seitsemää vaihtelevasti puhunkin/ymmärränkin

3. Lahjat matematiikan alalla hävisivät jonnekin yläasteen jälkeen, toimitusvaikeuksia?

4. Musiikillinen lahjakkuuskin voisi olla edes jossain suhteessa iTunes Music Libraryyni (joka on suurempi kuin yksikään tällä hetkellä myytävistä iPodeista, mutta silti...)

5. Sosiaaliset lahjat ovat kieltämättä parantuneet viime vuosina kovasti, mutta tuntemattomien kanssa toimiminen voisi olla luontevampaa ja sitä myötä urakin (ja varmasti muukin elämä) edistyisi

6. Rakkauden lahja kuihtui kun edellinen suhde muuttui ystävyydeksi, enkä ole kykyä rakastua vielä uudelleen löytänyt (liittynee myös osin edelliseen)

7. Joillakin ihmisillä on lahja syödä kaikkea hyvää lihomatta, saisinko minäkin?

8. Saamattomuuden vaihtuminen takaisin edes työnarkomaniaan

9. Uusi läppäri (MBP 15'', 2,8GHz Intel Core 2 Duo, 320GB Serial ATA @ 7200)

Ähkymaa

Isossa maailmassa kasvat ihmisenä, sanottiin.

Olen syönyt itseni täpötäyteen sushia, jopa enemmän kuin aikoinaan Japanin-reissulla. Siellä se oli vaan halpaa, täällä löysin lounasbuffetin. All you can eat (and more).

Olen juonut niin paljon halpaa olutta, että mallas tulee korvista ulos. Syytän Suomen alkoholiveroa tästä. Se kun vaarantaa kansalaisten terveyden vieläpä silloin, kun se on haavoittuvaisimmillaan: Suomen terveydenhuollon ulottumattomissa ulkomailla.

Kaikenlainen hiilihydraattipitoinen on aina läsnä. Leipomot, karnevaaliruoka, pitseriat, kebabit...

Nutella. En kestä edes ajatella.

Itsekuria tarvitaan. Ostoslistalle juoksukengät ja verkkarit, ensitilassa!

Makuukaveri

Elämäni toinen sleepbuddy.

Tapasimme töiden merkeissä jo kesällä, ja nyt oli luonnollista tavata kun asumme samassa kaupungissa. Viihdyimme iltakaljalla sen verran kauan, että viimeinen metro meni häneltä alta, ja tarjosin futonpaikkaa. Tarjosin kävelymatkan päätteeksi yhden belgioluen kämpälläni ja kuuntelimme Nirvanan In Uteroa ja vähän uusinta Bloc Partya. Kun nukkumaanmenon aika tuli, olimme jo aivan solmussa toisiimme kietoutuneina sohvalla. Totesin, että sängyssä nukkuminen on ergonomisempaa (Sultan Högbo, 140x200), ja lainasin hänelle isoa t-paitaa.

Kyllä oli nukkuminen mukavaa, varsinkin kun lusikka-asennossa otti käteni käteensä niin, että kuin puolivahingossa se kohtasi hänen luonnonihme-sukupuoliulokkeensa. Silittelimme toisemme uneen.

Onnellisna

Mukavia päiviä ollut.

Näin muun muassa yhden tämän hetken suosikkibändeistäni livenä, kun poikkesivat kaupunkiin. Soittivat ihan älyttömän lujaa, mutta soundit oli hyvät apteekin korvatulppien läpikin (osasin ostaa paikallisella!). Pidin myös kämpälläni tupaantulijaiset, ja vieraita oli lyhyestä maassaolostani huolimatta parisenkymmentä. Kaksi oli paikallisia, aika monet kaltaisiani karkulaisia tai muita "etnisiä" kollegoja. Yksi sattumalta tapaamani suomalaisnainen. Sain vierailta lahjaksi kolme kasvia, kaktuksen, joulutähden ja jonkinlaisen kanervan. Ja yhden pullon baroloa. Sattumaa?

Hieman nolosti jouduin myös työasioissa käymään Suomessa. Melkoinen karkumatka menossa, mutta sainpahan hämättyä joitakin. Parasta oli, että Helsingin mukavimpia piirteitä sai uudelleenelää: kaverit, aamuun asti jatkuvat hengailubileet (yökylä sohvalla ja ankka-aamupala lähikiinalaisesta), Foxy Wine House, Carroll's (!), sauna, Arkadiankadun Alkon globaalit valikoimat (mm. rommitynnyrissä kypsytetty skottiolut ja 0,75l-pulloiset belgialaisherkut)... Karkupaikassa kun valikoimat ovat tuntuvasti paikallisemmat. Mukana kuvioissa oli kuitenkin myös mahdollista tulevaa koti-ikävää ehkäisevä pimeys (miten muka aurinko voi laskea 15.41?) ja märkä koleus. Näinpähän junan ikkunasta vähän luntakin.

Vahvimpana muistona kuitenkin järkyttävä kokemus Kampin aukiolla: kaikki puhuvat ympärillä suomea!

Karut tilastot

Elvis on poistunut rakennuksesta.

Tiistai-iltana minä ja Elvis (se suomalainen kollega, josta mainitsin, nimi muutettu) aiheutimme sen, että maailmassa on nyt 25 olutta ja kaksi pulloa viiniä vähemmän. Aikaa operaatioon kului noin 16 tuntia (klo 16-08). Operaation onnistumiselle ensiarvoisen tärkeää oli toimiva ruokahuolto: Löysimme tuosta ihan naapurista aamuneljään auki olevan italialaisen ravintolan. Huomautuksena vielä, että paikallinen olut on suomalaisia litkuja vahvempaa, IV-olutta. Viinit olivat tuhteja pohjoisitalialaisia, regoloa ja baroloa. Aamukuudelta barolo-pullon avaaminen ei tosin kuulu teoista fiksuimpiin.

Elviksellä on kova maine, mutta nyt kun yöpyikin suunnitelmista poiketen luonani näin myös kulissien taakse. Vaikka joimme juomat melko lailla puoliksi, oli kaverilla karmea krapula, itselläni ei. Nukkui käytännössä koko seuraavan päivän tuossa futonillani, mitä nyt söi välillä. Tällä kertaa vähän erilaiset vaalivalvojaiset.

Nyt niitä töitä.

Ammattilainen

Tuntuu, että olen olemassa vain syömistä, baarissanotkumista ja pitkäännukkumista varten. Kansainvälinen kollegaporukka lähti vasta eilenaamulla kaupungista, ja jo samana iltana laskeutui kansainvälistäkin mainetta viinapäällään niittänyt suomalaiskollega kaupunkiin. Tunnen jo Lagavulinin tervaisen tuoksun nenässäni.

Ja työt tietenkin laahaa jäljessä, tai missä lienee teillä tietymättömillä. Onneksi sain yhden projektin juuri käsistäni viime viikolla, mutta ei nuo uudet itsestään käynnisty. Ja jossain vaiheessa pitää vaan lopettaa tämä kodin laittaminen. Ehkä vielä pari lamppua IKEAsta, nyt kun hommasin läppärille ison näytön tarkkuustöitä ja leffankatselua varten.

Mutta sitä ennen "käymään kaljalla jossain"...

Aamubileet

Elämä on ollut aikamoista biletystä viime päivinä. Lauma kollegoja tuli työasioissa kaupunkiin, ja niiden kanssa on tullut iltaisin pyörittyä, kerta kerralta myöhempään. Saa nähdä miten pitkään tänä iltana menee, kun on vika ilta kyseessä. En ole kuin yhdelle näyttänyt kaupunkia (pistäytyi tulopäivänään fajitas-brunssilla), koska asuvat toisella puolella kaupunkia hotellissaan, josta eivät näytä kauaksi pääsevän. Työtkin kun on siinä ihan vieressä.

Viimeyönä kävelin sitten taas noin kahden maissa takaisin kämpille. Aamukahdeksalta heräsin ihmetyksekseni yläkerran naapurien aamubileisiin. Ehkä tämä ei ole ihan menetetty maa, ajattelin ja käänsin kylkeä. Kunnes Whitney Houstonin I Will Always Love You pakollisine mukanakiljuntoineen veivät viimeisetkin unihalut. Aika karmivat Halloween-jatkot joillakin.

No, yläkerran lopulta hiljennyttyä luukutin AC/DC:n uutukaisen läpi ikkuna auki, joten puntit lienevät tasan.