Retki kaltevaan maailmaan

Sunnuntaiaamuna oli niin tyhjä olo, että piti keksiä nopeasti jotain uutta, ennen kokematonta tekemistä, sillä muuten olisi mennyt koomailuksi koneella sen eri käyttömuodoissa. Melko pian keksinkin, etten ole koskaan kiivennyt omin avuin vuorelle.
Apenniinit ylitin jo 90-luvun alussa, mutta bussin kyydillä. Nyt otin erään metron linjan päätepysäkille, nappasin nopeasti leirintäalueen kartasta digikuvan ja lähdin kävelemään sen kummia miettimättä ylämäkeen.
Metsäinen polku vietti vuorenrinnettä hyvin loivasti ja kevyesti ylöspäin, ja tuntui, ettei se viekään huipulle vaan ohi. Juuri sillä hetkellä tuli lähes 180-asteinen mutka ylöspäin. Alhaalta ylösvievää polkua ei nähnyt. Vuori oli niin loiva ja sankasti metsittynyt, että jossain keskivaiheilla illuusio kaltevasta maanpinnasta oli hyvin voimakas; alas näytti jatkuvan loputtomiin, samoin ylöspäin.
Loppuvaiheilla polku muuttuikin sitten todella jyrkäksi, ja noin viimeiset 500 metriä tuntuvat vieläkin reisissä. Tässä vaiheessa olin opasteviittojen mukaan kävellyt noin kuusi kilometriä ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki polut veivät alaspäin. Yritin tutkia kameran näytöltä karttaa, mutten ottanut siitä mitään tolkkua. Eri polut oli merkitty erilaisin symbolein, mutta niiden vihreällä pohjalla muodostama spaghettiläjä ei paljon apua tarjonnut. Olin jossakin sen keskellä. Kävelin voimakkaan suuntavaistoni ohjaamana suoraan lähtöpaikkaani kohti vievää polkua, kunnes jonkin aikaa melko jyrkkää polkua laskeuduttuani (mikä ei muuten ollut niin helppoa kuin kuvitella saattaa, sillä jyrkkyys veti väkisinkin vauhtia ylöspäin samalla kuin kivikkoinen maasto teki siitä vaarallista) huomasin, että hieman edempänä olisi ollut vielä korkeampi vuorennyppylä, jolle kiivetä.
Olin kuitenkin jo sen verran väsynyt, että tyydyin laskeutumaan alas kohti metropysäkkiä, ja tunnin päästä olinkin jo juuri kyytiin kerenneenä istumassa junassa.

Illalla kuljin vastavirtaan. Jälleen suuri ihmismassa kerääntyi joelle, kun minä taas matkustin tyhjässä täysipitkässä metrossa vastakkaiseen suuntaan katsomaan uusimman X-Men-elokuvan. Sama ilmiö toistui palatessa, sillä jokishow loppui samaan aikaan elokuvani kanssa.

Lihaksia särkee ympäri kroppaa. Päätän, etten ihan heti kyllä kiipeä muuta kuin lentokoneeseen. Lennän nimittäin pian Amsterdamin kautta viikoksi kotimaahani, pääosin työasioissa…

Ai niin

Piti mainita vielä viime aikoina koko ajan soinut levy: Manic Street Preachersien uusin, Journal for Plague Lovers. En voi käsittää, miten olen voinut kyseiseltä bändiltä välttyä näin pitkään.

Toisenlainen karkupaikka

Päivä lähisukulaisen ja hänen elinkumppaninsa kanssa oli mielenkiintoinen. Ei siinä, että melko valjuhkojen nähtävyyksien läpi juokseminen, kemikalioissa, hajustekaupoissa, vaatekaupoissa ynnä muissa notkuminen tai paikallisen ruoan ja juoman nauttiminen olisi ollut minulle enää mitenkään erikoista. Vain heidän reaktionsa minulle jo tuttuakin tutummiksi käyneisiin nähtävyyksiin, kuten pilvenpiirtäjiin, ihmisten rentouteen, Suomea selvästi alhaisempiin hintoihin ja korkeampiin lämpötiloihin näyttivät minulle konkreettisesti sen, mikä täällä on paremmin. Meninpä jopa ravintolapöydässä sanomaan, etten löydä täältä mitään, mikä ärsyttäisi tai jota äkkiseltään jäisin Suomesta kaipaamaan. Okei, ympärillä ihmiset puhuvat hieman outoa kieltään, mutta kuten tarjoilijan kanssa hetkeä aikaisemmin käyty pitkällinen keskustelu osoitti, ei sekään ole enää mikään ongelma.

Myönnettäköön, että vieraille yrittää aina esittää kotipaikkansa parhaat puolet, mutta hämmästyin itsekin väitteeni vilpitöntä todenperäisyyttä. Toisaalta myös vieraiden kanssa tulee mentyä sellaisiin paikkoihin, joihin ei yksin tai expat-kavereiden kanssa tule mentyä. Paikallisen cuisinen parhaimmat ravintolat kun tarjoavat kerrassaan erinomaista ruokaa edullisesti. Vaikka ruoan melko konstailematon ulkonäkö saattaa joskus jopa suomalaistakin hätkäyttää (meillähän on kuitenkin sellainenkin sanattomaksi vetävä perinneruoka kuin mykyrokka, kuka tuntee?), on se todellisuudessa erittäin hyvää ruokaa. Pitäisi käydä useammin, kun täälläoloaikaa kuitenkin on vielä tänään jäljellä päivälleen kaksi kuukautta.

Kotimatkallani teatterista vastaani sillalla tuli ennennäkemätön väenpaljous (arviolta 20 000 ihmistä), kun juuri kämppäni kohdalla joella oli alkamassa varsin kitsch vesi-ilotulitus-laser-show. Plussaa surrealisuudesta, mutta muuten ei juuri kämppäni viime öinä valaisseiden strobovalo-harjoitusten väärti. Kiitos vaan elämyksestä kuitenkin, armas karkupaikka.

Kivoja pikkuasioita

Pomoni kehui duunini rohkeita, "hulluja" ratkaisuja nerokkaiksi. Myös toinen pomo oli tiistaisessa tapaamisessa kovasti innoissaan työni jäljestä, ja kehui minua persoonalliseksi ja ideoitani runsaiksi ja erittäin kiinnostaviksi, joten voin olla (suomalaisittain) ihan tyytyväinen.

Täydelliselle valittelin tekstiviesteissä "intiaanilookiani", joten hän eilisiltaisen kävelylenkin päätteeksi laittoi vaivihkaa kätensä takkini taskuihin hieman halausta muistuttavalla eleellä ja sujautti sinne mahtavan tehokasta voidetta auringonpolttamalle iholle sekä huulivoidetta. Aamulla olin kuin uusi ihminen!

Eräs lähisukulaiseni piipahtaa täällä viikonloppuna. Käymme englanninkielisessä teatteriesityksessä, ja mahdollisesti "maanosan parhaaksi" mainostetussa pihviravintolassa. Hinnat ovat muuten sen mukaiset...

Nyt ulkonakin on parin pilvisemmän päivän jälkeen taas täydellinen ilma (ei liian kuuma).

Ainoa miinuspuoli on, että tänään pitää siivota ja pyykätä. Asuntovälittäjäkin suunnittelee jo näyttöjä kämppääni... puhumattakaan lähisukulaisen "tupatarkastuksesta".

Auringonpaistos

Eilen täällä oli sitten lämpimimmillään +31˚C. (Kylläpä kesti muuten tuon lämmin-sanan taivutuksen kanssa kauan. Ilmeisesti kielitaidon rappeutumista ei voi estää - tai sitten olen vain väsynyt.) Menin eilen lounaan jälkeen joelle mukanani Ikeasta ostettu viltti, sixpackillinen mietoa verigreippiolutta ja New Yorkista ostettu kirja. Enpä muista yhtä intensiivisen kuumaa kokemusta lähiajoilta. Kesäkuussa 1997 Maltalla oli päivätolkulla +33˚C, mutta meri oli aina lähellä. Täältä lähin merenranta on Google Earthin mukaan 399 kilometrin päässä, joten jokseenkin viileintä on jokirannassa, joka on onneksi aivan kämppäni vieressä. New Yorkin metro vuoden 2001 helteillä taitaa olla suomalaisen saunan jälkeen kuumin paikka, jossa olen ollut. Mutta kyllä täälläkin tarkenee. Ulos astuessa vastaan iski kuumankostea ”seinä”, eikä sisällä voinut päivällä auringon paistaessa juurikaan olla, paitsi ehkä suihkussa.

Nyt olen sitten punainen kuin lontoolainen puhelinkoppi. Nolottaa, mutta eiköhän tämä tästä kauniiksi rusketukseksi tasaannu. Ensi viikon maanantaina palaan viikoksi Suomeen, ja ajattelin, että joku näyttö paikallisista helteistä pitää olla, nyt kun ei ole pahin työstressikään päällä.

Saas nähdä palelenko tälläkin Suomen-visiitilläni. ;)

Iih, ananaksia ja muita ihanuuksia

Kylläpä oli harvinaisen mukavaa perjantai-iltana ja lauantaina. Töiden jälkeen suuntasimme työporukalla vakiobaariimme, mistä poistuimme Makuukaverin kanssa turhia peittelemättä yhtä matkaa hänen kämpälleen. Katsoimme perinteisten Austin Powers -elokuviemme vaihteluksi ja hänen suosituksestaan komedian Death at a Funeral (2007), ja nauraa räkätimme kämppiksen ja naapurien iloksi toistemme syleilyssä aamun pikkutunneille. Aamulla nousimme ylös minun standardeilleni ajoissa (kymmenen aikaan), sillä Makuukaverin motto oli ”when you get up, you don’t want to sleep anymore”. Hassua, en ole ennen ajatellut asiaa noin.

Meistä ruoanlaittotaitoisena kävin kaupan kautta kotona väsäämässä eväspatongit: levitettävää chèvreä, salaattikurkkua, sekasalaattia, eräänlaista herkku-keittokinkkua, hyvää oliiviöljyä ja rosépippuria. Lisäksi ostin erilaisia hedelmiä. Makuukaverin mielestä patongit olivat erittäin herkulliset, mutta ”erikoisen makuiset”. Itseäni luomani makuyhdistelmä kutkutti. Seuraavaksi voisi taas kokeilla tehdä jotain piparjuuresta, jos satun sitä soveltuvassa muodossa löytämään. Oliivin kanssa vietetyt hetket ovat lisäksi herättäneet kiinnostuksen kreikkalaista keittiötä kohtaan, ja oma tsatsiki-resepti voisi olla aika cool.

Matkasimme Makuukaverin kanssa reilun tunnin junamatkan erääseen ikivanhaan kaupunkiin (kävimme siellä Connoisseurin kanssa joulukuussa) ja kiipesimme sen keskellä olevan vuoren laelle täydellisessä säässä viettämään naurunsekaista piknikiä, syömään herkkuja ja juomaan Makuukaverin ostamaa halpaa italialaista puolimakeaa valkoviiniä. Avaaja unohtui viinavastaavalta, mutta hän nokkelana kävi avauttamassa sen lähiravintossa, jonka henkilökunta ja asiakkaat kuulemma kokivat hänen takeltelevan selityksensä hilpeäksi. Makuukaveri on ulkonäöltään vähintäänkin persoonallinen, ja tuntuu poikkeuksetta herättävän hilpeyttä minne ikinä meneekin. Ja lauantaina hän oli yksin minun. Vietimme kaksistaan noin 24 tuntia, ja moinen yhtäjaksoisuus tuo väkisinkin ihmisiä toisiinsa, vaikka kyseessä olisikin kaksi sitoutumiskyvytöntä, seksuaalisesti aktiivista nuorta aikuista.

Sanat eivät riitä kuvaamaan tätä tunnetta, joka leijuu sekoiluimme ja ”pahennusta herättävien” keppostemme ja kiipeilyidemme jälkitunnelmissa.

Nyt pitäisi aloittaa seuraava (hitto vie, edellistäkin tärkeämpi) työprojekti, mutta ulkona on 28˚C ja huomiseksi on luvattu jopa asteen verran enemmän…

Syön sanani

Ensinnäkin täytyy pyörtää puheet parsoista. Alankomaalainen kaverini kävi kylässä ja Duvel-sixpackin ohella rikastutti minua Oikealla Tavalla Keittää Parsaa. Kuoritaan, kuoret ja vähän sokeria keitinliemeen, parsat yhteen nipuittain. Keitinvedestä voi sitten myöhemmin tehdä parsakeittoa. Perinteinen tapa on nauttia kinkun ja keitetyn kananmunan kanssa, me nautimme italialaisittain parmesaanin ja voisulan kanssa.

Toiseksi olen ilmeisesti syönyt sanojani enemmänkin, sillä tänne niitä ei ole päätynyt. Pahoittelen, mikäli olette kaipailleet, piti saada yksi isoksi paisunut työurakka valmiiksi, ja kielsin itseltäni blogihuvit. Eipä niin, että mitään merkittävämpää olisi tänne ollut kirjoittaakaÄH.

--

Tuota kirjoittaessani Makuukaveri veti melko suorasukaisen fyysisesti minut työpisteeltäni pikakaljalle ennen iltapalaveria. Iltapalaveri taas jalkautui pian vakibaariimme pomon häivyttyä johonkin toiseen tilaisuuteen. Kahdesti kaljalla työpäivän aikana, ei paha. Tässä välissä näin vielä Täydellistäkin. Olin kevyestä päiväkännistä johtuen poikkeuksellisen vekkuli ja hauska. Voi nolous.

Olen nyt muuten vihdoin tavannut Täydellisen Partnerin. He ovat hämmästyttävän samannäköisiä, minkä lisäksi minulle selvisi, että toisen alkuperäinen ristimänimi on Danielle ja toinen käyttää etunimenään Danielia. Hehän ovat kuin oopperan rakastavaiset! Toisistaan erottamattomat myös lausuttuna! (Kuulemma toinen on sitä mieltä, että moinen olisi turhan "sitovaa", ja siksipä toinen käyttää nykyään etunimenään toista nimeään.)

Itse olen pääasiassa vehtaillut Makuukaverin ja Oliivin kanssa - välillä yhtä aikaa, välillä vuorotellen. Tulee mieleen 17-kesäisen bilesekoilut kahden vastakkaista sukupuolta edustavan bi-seksuaalin kanssa, mutta niin pitkälle ei ole vielä päästy. Makuukaveri sen sijaan vetää toistuvasti kisaillessamme (hämmästyttävän teini-ikäistä käytöstä, myönnän) käteni ”vahingossa” kiinni sukupuoliulokkeeseensa. Perjantaina vierailen ensi kertaa (yökylässä) hänen luonaan, lauantaina menemme toiseen kaupunkiin piknikille. Minun tehtäväni on ostaa viltti huomenna ennen kuin menen arkkitehtuurimuseoon Täydellisen kanssa.

Tajusinkin juuri, etten ole poistunut täältä sitten helmikuisen New Yorkin -matkani! No, ensi kuussa vierailen synnyinsijoillani ja Pariisissa. Nyt ainakin…

Mutta se onkin sitten jo ihan toinen postaus.