Nyt hän on poissa, ja ehdin päivittämään tapahtumat päivä kerrallaan.
Maanantaiksi olimme sopineet tapaamisen klo 13 erään ison puiston laidalla olevan pikkumuseon pääoven eteen. Olin tavoistani poiketen myöhässä. Lopulta saapuessani paikalle viittä yli yhden sain tekstiviestin. Hänen sunnuntaiaamuna pikaliimatun oikean kenkänsä pohja oli irronnut ja hänen pitäisi desperately ostaa uudet. Tulisi kuitenkin ensin minun luokseni, mutta ainakin 15 minuuttia myöhässä. MacGyver-tytön viritys oli pettänyt.
Tapasimme viimein puolen maissa, ja randomisti kadulla tapaamansa ihmisen neuvoa noudattaen päädyimme ostamaan kengät kotikulmiltani. Guinnessin sedät olisi pitänyt kutsua paikalle, sillä (onnekseni) varmaankaan ikinä ei ole tyttöihminen ostanut kenkiä yhtä nopeasti. Kengät olivat vieläpä yllättävän halvat, mikä yhdessä korkeiden ravintolahintojen kanssa selittänee, miksi ihmiset ovat täällä niin hyvinpukeutuneita mutta laihoja.
Uudet kengät ja vähän hametta
Kun kerran olimme kulmillani ja oli lounasaika, vein hänet Lähi-idästä kotoisin olevan herkun äärelle, minkä jälkeen nappasimme vielä kaupungin parhaaksi mainittua italialaista artesaanijäätelöä lähikadulta. Juttelimme puiston penkillä pitkään ja vähän kaikesta. Huomasin, että osa hänenkin sivistystään oli myös tarvittaessa osata olla härskisti kaksimielinen. Tässä vaiheessa oli jo selvinnyt, että hänen lentonsa todellakin viivästyisi päivällä.
Palasimme metrolla museoon katsastamaan näyttelyn. Hän pyyhälsi näyttelyn läpi ihmeen kiireesti; noita majesteettisen isoja, koko näkökentän peittäviä silti herkkiä maalauksia olisin katsellut pidempäänkin. Lähdimme ulos aurinkoon juomatauolle, joka venyi yli museon sulkemisajan, ja kävelimme matkalla olevat puistot tsekaten kohti erästä modernin ajan pyhättöä. Hän totesi kuitenkin siellä olevan näyttelyn liian kalliiksi, joten menimme huvittamaan itseämme museon kauppaan. Siellä olikin mahtavia esineitä, mistä oma suosikkini oli ehkä katosta ripustettava kukkaruukku, johon kasvi asetetaan ylösalaisin.
Tässä vaiheessa kello oli 20, ja Matkustaa Ilman Latureita muisti sulkeneensa puhelimensa tuntikausia sitten säästääkseen akkuaan. Sanoi joutuvansa soittamaan yhden puhelun. Seurasi todella omituinen puolituntinen, jonka aikana kävin vessassa, katsastin perusteellisesti rakennuksen kirjakaupan, yritin päästä vapaaseen langattomaan nettiin, ja joka välissä katsoin nahkatakkisen tytön puhuvan puhelimeen, täysin poissaolevana ympäröivästä maailmastaan. Katse luotu vähän alaspäin, välillä viittoi kädellään kuin kapellimestari aksentoiden sanojaan.
Kun puhelu oli viimein loppunut, huomasi hän kadottaneensa minut. Hän käveli punkstaramaisesti käsilaukkuaan lähes maata pitkin raahaten kohti kirjakauppaa, kunnes huomasi minun seuraavan perässä.
"I feel like I just had a boxing match", hän kertoi. "Was it a knockout?" -kysymykseni jäi ilman vastausta.
Istuimme ulkona juttelemassa turvallisen matkan päässä kansanjoukkoa villitsevästä katumuusikosta. Hän kertoi siitä, mistä en ollut uskaltanut kysyä. Oli juuri noin pari viikkoa aiemmin "jokseenkin eronnut" poikaystävästään, ja homma oli vielä vähän epäselvä. Hän olisi halunnut jatkaa, mutta ensivaikutelmaltaan ei kovin viisaaksi ristimäni poikaystävä ei halunnut enää olla yhdessä. Hän sanoi, ettei halua taistella. Yritin sanoa jotain, ettei tosi rakkauden eteen tarvitse taistella, mutta tiesin olevani jäävi antamaan mitään neuvoja hänelle tässä asiassa.
Kysyin, oliko hän nähnyt elokuvat Before Sunrise ja Before Sunset. Muisti häävisti ("onko se se, jossa on Ethan Hawke?"), ja sanoi jotain latteaa siitä matkiiko elämä elokuvaa vai elokuva elämää. Realistisia elokuviahan ne, totesin, ja kerroin, kuinka tämä meidän välinen vaan muistuttaa minusta ihan älyttömän paljon näitä elokuvia. Mainiossa paikallisessa ravintolassa syödessämme sovimmekin tapaavamme myöhemmin jossain toisessa vastaavassa suurkaupungissa.
Illallinen oli tosi mukava, meillä oli hauskaa koodata ruokalistaa, nauraa turistioppaan muka-foneettisille ohjeille ääntää paikallista kieltä (mikä näyttää amerikkalaisen aksentin translitteroinnilta) ja arvuutella mitä el(ä)imiä eteemme saadut ruokalajit lopulta olivatkaan. Tyttö oli naurava ja onnellinen, minä tähän asiaan tyytyväinen.
Illallisen päätteeksi saatoin hänet metrolle, missä halasin häntä ensimmäisen ja toiseksi viimeisen kerran. Sanoin, että olisi aina tervetullut poikamiesyksiööni (inside-tsoukkimme mukainen lyhenne P.B.P.), mihin hän vastasi angloamerikkalaisen leveästi kohteliaisuus vastaanotettaessa thank you.
Hyvää yötä, ja nähdään Siellä-ja-siellä klo 11. Huomenna olisi viimeinen päivämme yhdessä.
No comments:
Post a Comment