20 tuntia

Järjettömän kaunis ja sivistynyt nainen oli siis pyytänyt treffeille. Mahassa tuntui kummalliselta. Olin aavistuksen ylipukeutunut ja kahdeksan minuuttia etuajassa. Hyvä, ehdin käydä vielä pankkiautomaatilla ettei käteinen pääsisi loppumaan nolosti kesken.

Takaisin tasan klo 16:59 kohtaamispaikalla. Kellot voi vielä tarkistaa minusta. Löysin hänet istumassa viettävällä aukiolla lukemassa kirjaa täsmälleen kahden katusoittajan puolivälissä. Oli vähän outoa tavata tällä tavalla uudestaan (klo 17:00), kun edellinen kohtaaminen tosiaan tapahtui metromatkan aikana, mutta ensivaikutelma olikin tosi luonteva ja kaverillinen. Liput vaan ja sisälle.

Tajunnanräjäytys alkoi melkein heti, sillä Brasilialainen halusi ensiksi näyttää lempiteoksiaan museon peruskokoelmista. Olimme molemmat käyneet museossa aiemminkin, joten tilanne oli aika hauska pystyessämme teosten kautta tutustumaan toisiimme.

Ensimmäisenä suosikkinaan esitelty abstrakti maalaus ei pysynyt paikallaan, sitä ei pystynyt havaitsemaan kerralla, se heitti katsetta koko ajan ympäri itseään, siinä oli rytmiä. Toinen teos oli melko eksistentialistinen puuveistos, joka hänen mukaansa käsitteli jotenkin sitä, kuinka sitä on kuitenkin lopulta aina yksin, erillinen entiteetti, ja pelkoa pystyi katsomaan silmästä silmään. Uhka – jättimäinen kiila – meni vähän ohi veistoksen ihmishahmosta.

Brasilialaisen puhe oli jännästi vaikeaselkoista, vaikka se käytti ihan tavallisia sanoja; kuin keskustelu vaikkapa huippuälykkään filosofin tai silmäsi avaavan professorin kanssa. Oikeastaan tuo nimimerkki Brasilialainen tuntuu vähän huonolta, sillä kymmenisen Euroopassa asutun vuoden jälkeen (joista seitsemän Pohjoismaissa!) mielikuva leveälanteisen tempperamenttisesta sambatytöstä menee reippaasti pieleen. Jos en olisi jo käyttänyt tässä blogissa nimimerkkiä Täydellinen, käyttäisin sitä nyt.

"Who are you?", kysyin häneltä ensimmäisen, mutta en lainkaan viimeisen kerran näiden 20 tunnin aikana. Tunnit, jotka vietimme valvetilan katkeamatta yhdessä. Unelta se tosin tuntui enemmän kuin valveelta.

Olin Norjalaisen jälkeen jokseenkin varautumaton ja latautumaton ihastumaan, joten seurasin tapahtumia aluksi melkein kuin sivusta. Tämä tuli vieläpä niin äkkiä. Nainen kuin unelma, kaunis ja intellektuellisti kiinnostava, ystävällinen ja luokseenvetävä. Siinä hän on edessäni, nauraa jutuilleni ja olemme kuin hyvinkäsikirjoitetussa elokuvassa, jota katsoessa vaan ajattelee, että ei tuollaisia asioita oikeassa elämässä ketkään osaa noin nopeasti keksiä sanoa. Ja Karkupaikka elokuvahistorian pisimmän oton majesteettisen-romanttinen backdrop.

Hyviä asioita hänessä on niin paljon. Kaikki on oikein.

Jopa hänen uransakin on kiinnostava ja sillä tavalla lähellä omaani että ymmärtäisimme ja nauttisimme toistemme työtehtävistä ja osaisimme toisiamme tukea.

Ja se sininen neule hänen päällään oli tosi kivan näköinen, sopivasti ihonmyötäinen.

Kaksi ja puoli tuntia suhahti ohi kuin ohimennen, ja kävelymme konserttipaikalle venähti pahemman kerran. (Kuten minäkin, hänkin suosi kävelyä metron sijaan.) Kollega odotteli vähän hämmentyneen näköisenä teatterisalin edessä kun lopulta saavuimme paikalle aivan viime hetkillä. Lippumme oli parvelle, jossa jalkatilaa oli naurettavan vähän. Tuhatvuotisen musiikin soidessa jouduin pakostakin painautumaan varsin lähelle Brasilialaista. Hän sanoi jälkeenpäin, että oli halunnut ottaa minua kädestä kiinni. Ajattelin ihan samaa, mutta ei sellaista vaan tehdä, eihän?

Konsertista syömään. Ruokia ja viinejä valitessa paljastui, että hän on työskennellyt opiskeluaikanaan viinien parissa, ja päädyimme juttelemaan niistä pitkällisesti ja Kollegaa turhauttavasti useamman kerran illan aikana. Hassusti olimme molemmat Kollegan kanssa kuulevinamme hänen eräässä sivulauseessa mainitsevan poikaystävän. Brasilialaisen pysähtyessä pummimaan vessassakäynnin eräästä hostellista keskustelimme vielä asiasta nopeasti. Kollega vakuutti olleensa jo menossa kotiin, ellei tämä musertava tieto olisi kouraissut minua.

Jossain vaiheessa kaupungin läpi kävellessämme ja lähes katketaksemme nauraessamme sitten tuntui, etteivät kaikki menekään koteihinsa. Juuri lähestyessämme janoissamme irkkubaaria, mainitsi Kollega sivulauseessa uudestaan tämän poikaystäväasian. Tähän Brasilialainen ihmeissään, ettei hänellä toki ole poikaystävää. Kävelin heidän takanaan suu auki ainakin kolmen korttelin verran, ennen kuin pystyin taas puhumaan.

Brasilialaisen majapaikalle jatkoille. Vastapäisestä 24h-kioskista pullo valmiiksi viilennettyä valkoviiniä. Soitin iPodistani suosikkibiisejäni laidasta laitaan, ja useimmat kolahtivat. Brasilialainen kaivoi väliin omia suosikkejaan soimaan, ja valinnat olivat hämmentävän eklektisiä. En tiennyt juuri ketään muuta naispuolista, joka pitäisi samoista. Lisäksi hänen kykynsä eritellä kuulemaansa oli melko ällistyttävä.

Kollega lähti ensimmäisellä metrolla kotiinsa, kun minä satuin juuri sytyttämään tupakan parvekkeella. En siis voinut lähteä samaan matkaan. Laitoin The xx:n soimaan, eikä se tuntunut sopimattoman siirappiselta siinä vaiheessa, ei lainkaan.

Aamun jo sarastaessa istuimme sängyllä hänen farkkujalkansa sylissäni ja avauduin. Sanoin, kuinka mieletön tyyppi hän minusta on, ja kuinka älytöntä oli, että hänen piti lähteä lentokentälle noin viiden tunnin kuluttua. Hän hymyili ja sanoi, että ei tuollaista kannata miettiä, siihenhän vain tuhraantui aikaa. Otin häntä kädestä kiinni, tulin ihan viereensä istumaan ja suutelimme. Teimme siinä sitten kaikenlaista muutakin mukavaa.

Leukansa olkapääni tasalla, eli aika pitkä. Korvikset, ei kaulakorua. Housut. Kaikkiruokainen. Mustat alusasut. Tummanruskeat hiukset. Tosi nätti suu, hymynkareet suupielissä ja söpöt etuhampaat.

Lentokenttäjuna vaihtui taksiin ("että voidaan olla näin vielä tunti"), ja lopulta päätimme, että minä lähden saattamaan niin pitkälle kuin ilman lippua pääsee. Kello oli kymmentä vaille 11 kun hyppäsimme kyytiin, ja lennon oli määrä lähteä puoli yhden maissa. Plan B:tä (=minulle nukkumaan) suunnitellessamme toivoimme jo molemmat, että hän myöhästyisi lennoltaan. Näin olisikin tapahtunut, mikäli lento ei olisi ollut puolisen tuntia myöhässä.

Check-init olivat jo kaikki sulkeutuneet, mutta pleksin läpi näin, kun hän tuli vielä sovitusti vilkuttamaan, että oli saanut lipun. Hänen huulensa sanoivat "thank you", mihin vastasin samoilla sanoilla ja lentosuukolla.

Sitten hän oli poissa ja menin ulos tupakalle. Tyhjä, leijuva olo. Junassa iski väsymys 28 tunnin valvomisen jälkeen. Tuntui, että näistä 20 viimeistä muodostivat elämäni toiseksi tärkeimmän ihmissuhteen 4,5 vuoden avoliiton jälkeen.

Olen edelleenkin melko varma, ettei tämä karkumatkaelämä voi olla todellisuus.

Hassua muuten sikälikin, että kirjoitan tätä lentokentällä maassa, jossa en ole koskaan lentokentän ulkopuolella käynyt. Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.