Marrasmusiikkia

Perjantai-iltana olin kundiporukalla liikenteessä. Nähtiin Kollegan kanssa uraatekevää, no, kollegaamme, jonka pyöreät päivät antoivat vihdoin periksi illalle yhdessä kaupungin kivoimmista baarikaduista. Pojat vähän ihmettelivät naisasioitteni tolaa (yksi per viikko), mutta minä vaan sanoin olleeni vain normaali vastustamaton oma itseni, kuten aina. Itse asiassa sekä Brasilialainen että Fry molemmat ihmettelivät sängyssä maatessamme, suoraan silmiin katsoen, paljon persoonallisuuteni monia puolia. En minä ehkä ihan tavallinen olekaan, ja kuten olen joskus maininnutkin, käsittääkseni paljon mielenkiintoisempi puheen välityksellä kuin näin kirjoitetun tekstin kautta.

Tekstailin alkuillasta Tirriäisen kanssa, mutta hän ei lopulta liittynytkään seuraamme. Tirriäinen on suomalainen taideopiskelija (sellainen söpö ja aika lyhyt, pitää hiuksiaan pään ympärille pinneilla sykerrettynä ja käyttää isoa kaulahuivia heti kun sellaisessa ei läkähdy – tietänette tyylin). Tapasin hänet yhden suomalaistaiteilijan valokuvanäyttelyssä toipuessani vielä Brasilialaisen kanssa vietetyn yön univeloista. Oli tosi iloinen tavatessaan minut, sillä ei hänkin vastamuuttaneena oikein vielä ollut kauheasti kavereita kaupungista löytänyt. Kun ehdotin (vähän jo rutiininomaisesti) yhteisiä museokäyntejä, halusi hän yllättäen kuitenkin mieluummin jotain 'elävää kulttuuria'. Tämä kuulemma tarkoitti indie-bändien keikkoja. (Kun kysyin, mikä oli hänestä indietä, niin suosikikseen mainitsi The Smithsin... noo...)

Kivaa, kaveri rokkikeikoille! Täällä onkin nyt marraskuussa melkoinen suma lempibändejäni esiintymässä.

Tirriäinen oli alunperin ehdottanut lauantaita, mutta en enää jaksanut uudemman kerran houkutella mitään. Sitä paitsi oli kivaa kerrankin viettää koti-ilta. Tein omia kuvitteellisia mix-tapejani (tsekatkaa last.fm-profiilini) ja katsoin ennennäkemättömiä musiikkivideoita YouTubesta.

Alla yksi ehdoton helmi. Jotta oikeasti jaksaisitte sen katsoa, niin paljastettakoon, että siihen sisältyy vihje siitä, mistä minut löytää...

II vuosipäivä

Hajonneen digikameran taidekuva nro 1

Kaksi vuotta ja 15 000 kävijää sitten ilmestyi ensimmäinen Karkumatka-postaus. Vuosi ja 12 000 kävijää myöhemmin kerrottiin, miten kaikki alkoi, ja pohjustettiin koko blogin päätös.

Nyt olemme toisen karkumatkani ensimmäisellä pikkukarkumatkalla. Olen siis työmatkalla ties missä skutsissa, kutsutaan paikkaa vaikka Melkeinvenäjäksi. Kieltä ei edes yritä puhua, vaan saa ihan suosiolla selvitä englannilla tai saksalla.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 2

Kaupunki on ensivaikutelmaltaan kiva ja sievä, mutta juuri Karkupaikan makuun päästyään tylsyys iskee kyllä naamalle heti. Onneksi on niin halpaa. Ehkä kannattaa ostaa täältä vastikään harmillisesti seonneen vanhan digikamerani tilalle uusi.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 3

Luppoaikaa tällä reissulla on aika mukavasti, joten seikkailemaan ehtii. En ole kyllä mitenkään erityisemmin yrittänyt, vaan enemmänkin ajoni on käynyt tuulen voimalla.

Saapumispäivän illan päätteeksi kollegaporukan juhlijoita oli aina vain vähemmän, kunnes jäljelle jäivät vain minä ja lyhyttukkainen ja pilkesilmäkulmainen Fry. Aika pian homman nimi oli aika selvä: välillämme oli magneettisuutta. Kun hän saattoi minut majapaikalleni, jäimme suutelemaan toisiamme parkkipaikalle reiluksi tunniksi. Kello 5:15 petiin.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 4

Toisena iltana päädyimme lähelle hänen kotiaan, ja taaskaan meitä ei meinannut saada irti toisistamme. Todella poikkeuksellinen oli keskinäinen vetovoimamme, molemmat sitä ihmettelimme. Paras suutelija miesmuistiin.

Hänen kotiinsa emme voineet mennä, ja minunkin majapaikkani yövieraspolitiikka vähän mietitytti.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 5

Maanantai-iltana istuessamme ravintolan viimeisinä asiakkaina kolmantena pyöränä lähes tyhjä, viilennystonikassa pyyhkeen alla makaava pinot gris -pullo, sanoi hän valmistautuneensa maksamaan yöstään huoneessani. Noista sanoista alkanut fyysinen reaktio laukesi vasta pari tuntia myöhemmin Sigur Rósin ( )-levyn soidessa soundtrackinä. Pitkitetyn nautinnon nautinnollisuus.

Hajonneen digikameran taidekuva nro 6

Paitsi, että Sigur Rós kuulemma liikkui niin sietämättömän korkealla, että piti vaihtaa johonkin muuhun. En siinä äkkiseltään keksinyt sitten muuta kuin The xx. Jep, samaa kuin mitä Brasilialaisen kanssa peuhatessa tasan viikkoa aiemmin kuunneltiin.

Brasilialaiseltahan oli tullut viesti, ettei halua lähteä rakentamaan nyt mitään. Vaikka pääsisin luokseen erittäinkin halvoilla lennoilla, ei se ollut hänestä hyvä idea.

Ehkä hän on oikeassa, mutta jos me kerran niin hyvin viihdyimme toistemme seurassa, niin miksi sitä aikaa ei voisi viettää enemmänkin? Hän sanoi olleensa valmistautunut seikkailuun, mutta kohtaaminen minun kanssani oli odottamattoman voimakas ja syvä. Sitä suuremmalla syyllä. Sanoi haluavansa kuulla muista museokäynneistäni, ja ehkä itse tulevansa tässä lähiaikoina mahdollisesti käymään Karkupaikassa.

20 tuntia

Järjettömän kaunis ja sivistynyt nainen oli siis pyytänyt treffeille. Mahassa tuntui kummalliselta. Olin aavistuksen ylipukeutunut ja kahdeksan minuuttia etuajassa. Hyvä, ehdin käydä vielä pankkiautomaatilla ettei käteinen pääsisi loppumaan nolosti kesken.

Takaisin tasan klo 16:59 kohtaamispaikalla. Kellot voi vielä tarkistaa minusta. Löysin hänet istumassa viettävällä aukiolla lukemassa kirjaa täsmälleen kahden katusoittajan puolivälissä. Oli vähän outoa tavata tällä tavalla uudestaan (klo 17:00), kun edellinen kohtaaminen tosiaan tapahtui metromatkan aikana, mutta ensivaikutelma olikin tosi luonteva ja kaverillinen. Liput vaan ja sisälle.

Tajunnanräjäytys alkoi melkein heti, sillä Brasilialainen halusi ensiksi näyttää lempiteoksiaan museon peruskokoelmista. Olimme molemmat käyneet museossa aiemminkin, joten tilanne oli aika hauska pystyessämme teosten kautta tutustumaan toisiimme.

Ensimmäisenä suosikkinaan esitelty abstrakti maalaus ei pysynyt paikallaan, sitä ei pystynyt havaitsemaan kerralla, se heitti katsetta koko ajan ympäri itseään, siinä oli rytmiä. Toinen teos oli melko eksistentialistinen puuveistos, joka hänen mukaansa käsitteli jotenkin sitä, kuinka sitä on kuitenkin lopulta aina yksin, erillinen entiteetti, ja pelkoa pystyi katsomaan silmästä silmään. Uhka – jättimäinen kiila – meni vähän ohi veistoksen ihmishahmosta.

Brasilialaisen puhe oli jännästi vaikeaselkoista, vaikka se käytti ihan tavallisia sanoja; kuin keskustelu vaikkapa huippuälykkään filosofin tai silmäsi avaavan professorin kanssa. Oikeastaan tuo nimimerkki Brasilialainen tuntuu vähän huonolta, sillä kymmenisen Euroopassa asutun vuoden jälkeen (joista seitsemän Pohjoismaissa!) mielikuva leveälanteisen tempperamenttisesta sambatytöstä menee reippaasti pieleen. Jos en olisi jo käyttänyt tässä blogissa nimimerkkiä Täydellinen, käyttäisin sitä nyt.

"Who are you?", kysyin häneltä ensimmäisen, mutta en lainkaan viimeisen kerran näiden 20 tunnin aikana. Tunnit, jotka vietimme valvetilan katkeamatta yhdessä. Unelta se tosin tuntui enemmän kuin valveelta.

Olin Norjalaisen jälkeen jokseenkin varautumaton ja latautumaton ihastumaan, joten seurasin tapahtumia aluksi melkein kuin sivusta. Tämä tuli vieläpä niin äkkiä. Nainen kuin unelma, kaunis ja intellektuellisti kiinnostava, ystävällinen ja luokseenvetävä. Siinä hän on edessäni, nauraa jutuilleni ja olemme kuin hyvinkäsikirjoitetussa elokuvassa, jota katsoessa vaan ajattelee, että ei tuollaisia asioita oikeassa elämässä ketkään osaa noin nopeasti keksiä sanoa. Ja Karkupaikka elokuvahistorian pisimmän oton majesteettisen-romanttinen backdrop.

Hyviä asioita hänessä on niin paljon. Kaikki on oikein.

Jopa hänen uransakin on kiinnostava ja sillä tavalla lähellä omaani että ymmärtäisimme ja nauttisimme toistemme työtehtävistä ja osaisimme toisiamme tukea.

Ja se sininen neule hänen päällään oli tosi kivan näköinen, sopivasti ihonmyötäinen.

Kaksi ja puoli tuntia suhahti ohi kuin ohimennen, ja kävelymme konserttipaikalle venähti pahemman kerran. (Kuten minäkin, hänkin suosi kävelyä metron sijaan.) Kollega odotteli vähän hämmentyneen näköisenä teatterisalin edessä kun lopulta saavuimme paikalle aivan viime hetkillä. Lippumme oli parvelle, jossa jalkatilaa oli naurettavan vähän. Tuhatvuotisen musiikin soidessa jouduin pakostakin painautumaan varsin lähelle Brasilialaista. Hän sanoi jälkeenpäin, että oli halunnut ottaa minua kädestä kiinni. Ajattelin ihan samaa, mutta ei sellaista vaan tehdä, eihän?

Konsertista syömään. Ruokia ja viinejä valitessa paljastui, että hän on työskennellyt opiskeluaikanaan viinien parissa, ja päädyimme juttelemaan niistä pitkällisesti ja Kollegaa turhauttavasti useamman kerran illan aikana. Hassusti olimme molemmat Kollegan kanssa kuulevinamme hänen eräässä sivulauseessa mainitsevan poikaystävän. Brasilialaisen pysähtyessä pummimaan vessassakäynnin eräästä hostellista keskustelimme vielä asiasta nopeasti. Kollega vakuutti olleensa jo menossa kotiin, ellei tämä musertava tieto olisi kouraissut minua.

Jossain vaiheessa kaupungin läpi kävellessämme ja lähes katketaksemme nauraessamme sitten tuntui, etteivät kaikki menekään koteihinsa. Juuri lähestyessämme janoissamme irkkubaaria, mainitsi Kollega sivulauseessa uudestaan tämän poikaystäväasian. Tähän Brasilialainen ihmeissään, ettei hänellä toki ole poikaystävää. Kävelin heidän takanaan suu auki ainakin kolmen korttelin verran, ennen kuin pystyin taas puhumaan.

Brasilialaisen majapaikalle jatkoille. Vastapäisestä 24h-kioskista pullo valmiiksi viilennettyä valkoviiniä. Soitin iPodistani suosikkibiisejäni laidasta laitaan, ja useimmat kolahtivat. Brasilialainen kaivoi väliin omia suosikkejaan soimaan, ja valinnat olivat hämmentävän eklektisiä. En tiennyt juuri ketään muuta naispuolista, joka pitäisi samoista. Lisäksi hänen kykynsä eritellä kuulemaansa oli melko ällistyttävä.

Kollega lähti ensimmäisellä metrolla kotiinsa, kun minä satuin juuri sytyttämään tupakan parvekkeella. En siis voinut lähteä samaan matkaan. Laitoin The xx:n soimaan, eikä se tuntunut sopimattoman siirappiselta siinä vaiheessa, ei lainkaan.

Aamun jo sarastaessa istuimme sängyllä hänen farkkujalkansa sylissäni ja avauduin. Sanoin, kuinka mieletön tyyppi hän minusta on, ja kuinka älytöntä oli, että hänen piti lähteä lentokentälle noin viiden tunnin kuluttua. Hän hymyili ja sanoi, että ei tuollaista kannata miettiä, siihenhän vain tuhraantui aikaa. Otin häntä kädestä kiinni, tulin ihan viereensä istumaan ja suutelimme. Teimme siinä sitten kaikenlaista muutakin mukavaa.

Leukansa olkapääni tasalla, eli aika pitkä. Korvikset, ei kaulakorua. Housut. Kaikkiruokainen. Mustat alusasut. Tummanruskeat hiukset. Tosi nätti suu, hymynkareet suupielissä ja söpöt etuhampaat.

Lentokenttäjuna vaihtui taksiin ("että voidaan olla näin vielä tunti"), ja lopulta päätimme, että minä lähden saattamaan niin pitkälle kuin ilman lippua pääsee. Kello oli kymmentä vaille 11 kun hyppäsimme kyytiin, ja lennon oli määrä lähteä puoli yhden maissa. Plan B:tä (=minulle nukkumaan) suunnitellessamme toivoimme jo molemmat, että hän myöhästyisi lennoltaan. Näin olisikin tapahtunut, mikäli lento ei olisi ollut puolisen tuntia myöhässä.

Check-init olivat jo kaikki sulkeutuneet, mutta pleksin läpi näin, kun hän tuli vielä sovitusti vilkuttamaan, että oli saanut lipun. Hänen huulensa sanoivat "thank you", mihin vastasin samoilla sanoilla ja lentosuukolla.

Sitten hän oli poissa ja menin ulos tupakalle. Tyhjä, leijuva olo. Junassa iski väsymys 28 tunnin valvomisen jälkeen. Tuntui, että näistä 20 viimeistä muodostivat elämäni toiseksi tärkeimmän ihmissuhteen 4,5 vuoden avoliiton jälkeen.

Olen edelleenkin melko varma, ettei tämä karkumatkaelämä voi olla todellisuus.

Hassua muuten sikälikin, että kirjoitan tätä lentokentällä maassa, jossa en ole koskaan lentokentän ulkopuolella käynyt. Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.

Kavorka

"Kymmenen kynttä valkosipulia, kolme neljännesgalloonaa viinietikkaa, kuusi unssia…"

Lauantaina oli alunperin tarkoitus nähdä perjantaina Kollegan kanssa tavattua Brasilialaista, jonka mainitsinkin jo ohimennen. Näyttävä, kaunis ja hyvinpukeutuva nainen, jonka kategorisoin heti mielessäni osastoon Out of my League. Oli lyhyen metrorupattelun perusteella yllättävän maanläheinen, mukava ja kiinnostunut/tava. Tiesi minut yhden työni kautta, mikä oli aika yllättävää mutta mairittelevaa. Tuli vielä muistaakseni jo samana iltana ystäväpyyntö Facebookin kautta, mikä on jotain mikä yleensä jää tällaisissa tilanteissa minun tekemäkseni (jep, salapoliisityö on kivaa :)). Ajattelin, että hän saattaisi olla hyvä kontakti töiden kannalta tulevaisuutta ajatellen ja että hän vain varmastikin ajatteli samoin.

Järjestelimme Kollegan kanssa lauantaisuunnitelmia koko porukalle. Paljastuikin, että Brasilialaisella oli kuulemma jo muita suunnitelmia lauantaiksi, ja sunnuntaiksikaan emme Kollegan kanssa oikein löytäneet mitään sopivaa. Bongasin yhden kiinnostavan konsertin maanantai-illalle, ja niinpä pistin Fb:n kautta ryhmäviestin liikenteeseen.

Kollega sai lopulta kämppiksensä Srilankalaisen mukanaan lauantain baarikierrokselle, ja tämä osoittautuikin tosi mukavaksi tyypiksi, ainakin juuri tuollaiseen aktiviteettiin. Leikkikaveriainesta, kuulemma hiljattain eronnut ja kaupunkiin muuttanut kosmopoliitti. Pistin pari syvällistä, yllättävää ajatusta keskustelun joukkoon ("eikö nää meidän mukavat globalisaatiobileet johdonmukaisesti loppuun vietynä – muistakaamme kanttilaisen kategorisen imperatiivin – johda massiiviseen kulttuurikatastrofiin?"), ja sitten tietenkin pari vähän överiä viittausta menneisiin kommelluksiini pari drinkkiä myöhemmäksi ("ei kannata hakata kiveen ennakkoluulojaan ihmisen seksuaalisesta suuntauksesta: itsekin sain kerran tuta ihollani kuinka lesbopari koostuikin kahdesta biseksuaalista… muttaeisiitäsenenempää"). Kollega kiitteli jälkikäteen, että mukavaa oli.

Kummempia ei kuitenkaan tapahtunut (suomalaisesta on kuitenkin vähän outoa, että koko ilta kestää vaan semmoiset neljä ja puoli tuntia!), vaikka yritin houkutella kämppiksiä yöbussinsa sijaan viinijatkoille parin korttelin päässä olevaan kotiini. Ymmärrettävää, kun ovat kämppiksiä, että rintamalinja pitää. Aiemmin, Srilankalaisen käydessä vessassa, nauroimme Seinfeldinsa tuntevan Kollegan kanssa jo kaikille cosmokramermäisille tilanteille, joihin saattaisin hänet altistaa mikäli rupeaisin käymään hellissä merkeissä Srilankalaisen vieraana kämpillään.

Sunnuntaina siivouksen lomassa sain Brasilialaiselta vastauksen ryhmäviestiini, mutta hän vastasikin vain minulle. Oli menossa ennen illan konserttia tsekkaamaan yhden taidenäyttelyn, ja kysyi halusinko tulla mukaan. Hän myös tarjoutui varaamaan konserttiliput, sillä kommentoin moisen puhelinkeskustelun käymistä paikallisella kielellä hymiöllä ":o". (Netitse asiaa tässä kehitysmaassa ei näköjään voinut hoitaa.)

Kerroin Kollegalle, että minulla olisi sitten näemmä treffit Brasilialaisen kanssa. Tuomittuaan minut ensiksi toivottomaksi häntäheikiksi (Norjalaisen yökylästä oli hädin tuskin viikko) Kollega pelkäsi olevansa konsertissa "niin viides pyörä". Itse arvioin taidemuseokäynnin olevan romanttisuuden kymmenportaisella akselilla sellaista kakkosen luokkaa (kohteliaisuudesta alakanttiin tosin). Lisäksi puolustauduin sillä, etten ollut juuri muuta tehnyt kuin hyväksynyt ystäväpyynnön.

Minkäs minä kavorkalleni voin, vitsailin.

Ihastuksen kriteereistä

Roscharchin vähemmän tunnettu ruoholäiskätesti (ihan selvästi jalka tossa etualalla, eikö olekin?)

Perjantai-ilta oli aika leppoisa, tai oikeastaan loppui siinä vaiheessa kun se alkoi nousta lentoon. Olin minua jonkin verran nuoremman Kollegan kanssa liikenteessä. Vikatikin jälkeen löysimme mukavan rennon (ja kohtuullisen hintaisen) paikan, jossa vapaana olevan pöydän vasemmalla puolella istui käsittämättömän kaunis nainen.

Kollega istui naisen viereen, josta saattoi haistaa hajuveden, minä taas paikan josta hänet saattoi nähdä. Vedin kaiketi pidemmän korren, sillä kohta poikaystävä istui heidän väliinsä. Sitten he poistuivat. En koskaan saanut tietää, miltä hän tuoksui. (EDIT: Kyseessä oli siis todella poikkeuksellisen kaunis ihminen, siitä meidän hieman omituinen käytöksemme.)

Mukavaa rentoa miehistä jutustelua. Kollegalla on kotimaassaan eräs ihastus, josta tenttasin Karkumatkan Klassiset 25 Kysymystä Ihastuksestasi samalla huomaten, kuinka oikealla olevan pöydän blondi kuunteli keskusteluamme. Kysymyssarja oli näennäisen rakennettu (vähän à la Bernard Pivot / James Lipton), vaikka tietenkin improvisoin koko jutun.

Näytä suhteessa itseesi kuinka pitkä hän on.
Käyttääkö hän koruja? Tarkennus: kaulakorua, ristiä tai sensellaista?
Käyttääkö hän etupäässä hametta vai housuja?
Onko hän kasvissyöjä?
Minkävärisiä alusasuja hän suosii?
Minkäväriset hiukset hänellä on?
Onko hänellä nätti suu?
jne. (en muista enää! Muistan vain, että olin hyvin tarkka tarkentavien kysymysten kanssa.)

Silmäkulmasta näin, kuinka naapuripöytäläistä naishenkilöä huvittuneisuudella kiinnosti se, mistä toinen mies on kiinnostunut toisen miehen ihastuksessa. Ikään kuin yritin hyväksyä ihastuksen tenttaamalla keskeiset kriteerit. Nostin maljan naisen suuntaan, ja Kollega aloitti keskustelun. Nainen paljastui lontoonsuomalaiseksi, jolla oli espanjalainen poikaystävä mukanaan. Vaikuttivat hauskalta seuralta, ja tietenkin oli hassua törmätä täällä tuolla tavalla sattumalta suomalaiseen. Kollegalta oli korvat pudota päästä kunnellessaan puhettamme.

Juuri tuollaisesta tapaamisesta saattaa luoda uusia kontakteja tai vähintään hauskan illan. Saatoin haistaa sen. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin Kollegan kanssa kumonneet jo tarpeeksi monta sangriakannua siihen nähden, että aiemmin päivällä tapaamamme kuvankaunis Brasilialainen ja hänen toistaiseksi näkymätön ystävänsä eivät olleetkaan juuri saapuneen tekstarin mukaan jatkamassa iltaansa meidän suuntaamme enää tuona iltana. Kollega tähtäsi vielä metroon ja minä kävelin tupakoiden kotiin, ihmetellen illan päättymistä näin absurdisti: ensinnäkin kello oli vasta 00:55, ja toiseksi olin ihan oikeasti päihtynyt (en yleensä tule juurikaan humalaan).

Välitila.

16 again

Pidempään kytänneet muistanevat vanhan obsessioni kuvata lukua 16?

No, päätin alkaa ottaa lisää 16-kuvia uudesta karkupaikasta. Tiiraikaahan, aprikoihaahan, arvailkaahan...

Tästä portista kuljettiin salaiseen puutarhaan

Tästä portista sujahti näppärästi auto

Tästä portista taas ei kuljettu illalla mihinkään

Double 16... all the way... so intense... what does this MEAN?

Jatkoa seuraa...

Erään tarinan päätös

Halasimme melko täyden metron ovien välissä. Suutelin hänen hiuksiaan. Katseemme kohtasivat vielä ihmismassan keskeltä nopeasti, kun metro ohitti hänet. Sitten hän oli poissa.

Tervetuloa toivottava asema muka. Tervemënoa.

Varjomme. Norjalainen lukee matkaopaskirjaa, minä salakuvaan

Viimeinen päivämme alkoi niin, että minä saavuin kohtaamispaikkaan myöhässä. Siis jälkeen hänen, jonka nimestä saa osuvasti En attendant Godot -mukaelman. Myöhästymiseni syy oli pitkäksi venähtänyt Snow Leopard -asennus, mutta hän ehkä ajatteli muuta.

Kiertelimme hän opaskirjan kiertokävelyreitin tunnollisena kartturina kaupungin sitä kylämäistä aluetta, joka on samalla ehkä sekä se kliseisin että romanttisin. Valo tuona päivänä oli oivallinen, ja paikka kieltämättä säilyttänyt ainakin kylämäisyytensä jos ei muuta. Turisteja täynnänsä oleva pikkuaukio sai minussa aikaan lähes fyysisen pahanolon tunteen, sillä tilanteen kontrasti siihen, mistä paikka oli alun perin noussut kuuluisuuteen oli lähes irvokas. "Sä ootkin tollanen herkkis", kuulin ystäväni Connoisseurin äänen päässäni. Mietin ääneen, onko paikka edelleen samasta syystä kuuluisa ja tukossa vielä sadan vuoden päästä, vai onko se tuolloin jo tunnettu vain siitä, että siellä käy niin paljon turisteja. Vai mitä tälle tapahtuu, onko tämä kupla kestävä vai voiko tämä tämmöinen vaan …loppua?

Alueen rauhallisemmasta kolkasta löytämämme kahvila-ravintolan tuulettomalla terassilla oli ihoa polttava helle, enkä voinut kuin ihmetellä aamulla lukemiani uutisia Suomen lumimyrskyistä. (Eilen kuulin jopa Helsingissä sataneen lunta!) Olen todellakin siirtynyt toiseen rinnakkaisuniversumiin. Pohdin ääneen, mahdoinko olla todellisuudessa vain letkuissa jossakin helsinkiläisessä sairaalassa.

Kruunasimme kaupunginosakierroksen piipahtamalla seksikaupassa, minkä jälkeen pistäydyimme vielä eräällä melko kuuluisalla hautausmaalla. Sitten metro keskustaan, sillä eräs 16 ikkunan optinen nähtävyys siellä olisi koettava auringon alkaessa laskea. Mutta juuri sinä päivänä tuon paikan piti oli suljettu. Mainion suunnitelman peruuntuminen oli paha takaisku, se suisti hyvän flow'n pois raiteiltaan. (Blogi ei olisi blogi ilman yhtä 'mixed' metaforaa, mitä käsitettä en osaa näköjään edes suomeksi kirjoittaa. Tarina ja kerrontatapa eivät voi kuitenkaan lampsia kellokaulaisen, maksetun lehmän kanssa ojaan käsi kädessä, joten jatkamme kuin mitään ei ol...)

Päädyimme kävelemään puolisatunnaisesti kohti etelää, ja etsimään ruokapaikkaa. Puolisatunnaisuus on onnistuessaan mahtavaa: löysimme muun muassa hienoja sarjakuvaliikkeitä ja törmäsimme erääseen ainakin näin suomalaiselle melko erikoiseen ja äänekkääseen yhteisöllisyyden tapaan kulkueen muodossa. Mutta itse ruokapaikan etsiminen oli turkasen hankalaa, sillä mikään ei oikein vaikuttanut sopivalta, minkä lisäksi olimme vielä hieman väärään aikaan liikenteessä. Kävelimme kilometritolkulla useita tunteja.

Lopulta paikan valittuamme aloin havahtua hiljalleen kasvaneeseen turhautumiseeni hänen persoonaansa kohtaan. Kuten heti hänet esitellessäni sanoin, on hän ulkonorjalainen. Viimeiset 11 vuotta asunut eri puolilla Yhdistynyttä kuningaskuntaa (UK), mikä teki hänen persoonastaan – ainakin minulle – omituisesti januksenkasvoisen. Välillä puhdas, taiteista kiinnostunut ja vartalossaan ihanan luonnonlapsimaisesti viihtyvä Norjalainen, välillä hieman rivoja puhuva, pinnan alta kyynistynyt, tupakoiva ja huonosti meikannut Britti. Sanoin jopa hänelle, että "sunnuntaina siinä sillankaiteella istuessamme kun laitoin sen sormuksen sormeesi, silloin olit tosi norjalainen, tänään olet enemmän britti". Mutta nuo kasvot saattoivat muuttua paljon nopeamminkin kuin päivä kerrallaan, ja brittiläisyydessäänkin oli paljon kivoja puolia. Seksikaupasta hautusmaalle kuvasi hyvin tätä, vaikka edellä mainittu oli hänen, jälkimmäinen minun ideani.

Hänen loittoneva selkänsä

Nyt kun tapahtumista on kulunut pari kolme päivää, olen miettinyt turhautuiko hän siihen, etten tehnyt aloitetta silloin kun se tuntui niin luonnolliselta. Vai onko tämä vain miehistä oispitänyt-morkkista. Tein kuitenkin aina vain niin kuin oikealta tuntui. Lukiessamme karttaa tai matkailuopaskirjaa tulimme aina vähän turhan lähelle toisiimme, mutta mitään muuta merkkiä en häneltä saanut. Hän ei koskaan katsonut liian pitkään silmiin, eikä ainakaan silloin kun emme keskustelleet.

Yhtä kaikki, lupaavastipa tuli saatua uusi karkumatka alkuun.

Ja katso: perjantai on käsillä.

Kenkäshoppailua ja romanttisia tunnelmia

Nyt hän on poissa, ja ehdin päivittämään tapahtumat päivä kerrallaan.

Maanantaiksi olimme sopineet tapaamisen klo 13 erään ison puiston laidalla olevan pikkumuseon pääoven eteen. Olin tavoistani poiketen myöhässä. Lopulta saapuessani paikalle viittä yli yhden sain tekstiviestin. Hänen sunnuntaiaamuna pikaliimatun oikean kenkänsä pohja oli irronnut ja hänen pitäisi desperately ostaa uudet. Tulisi kuitenkin ensin minun luokseni, mutta ainakin 15 minuuttia myöhässä. MacGyver-tytön viritys oli pettänyt.

Tapasimme viimein puolen maissa, ja randomisti kadulla tapaamansa ihmisen neuvoa noudattaen päädyimme ostamaan kengät kotikulmiltani. Guinnessin sedät olisi pitänyt kutsua paikalle, sillä (onnekseni) varmaankaan ikinä ei ole tyttöihminen ostanut kenkiä yhtä nopeasti. Kengät olivat vieläpä yllättävän halvat, mikä yhdessä korkeiden ravintolahintojen kanssa selittänee, miksi ihmiset ovat täällä niin hyvinpukeutuneita mutta laihoja.

Uudet kengät ja vähän hametta

Kun kerran olimme kulmillani ja oli lounasaika, vein hänet Lähi-idästä kotoisin olevan herkun äärelle, minkä jälkeen nappasimme vielä kaupungin parhaaksi mainittua italialaista artesaanijäätelöä lähikadulta. Juttelimme puiston penkillä pitkään ja vähän kaikesta. Huomasin, että osa hänenkin sivistystään oli myös tarvittaessa osata olla härskisti kaksimielinen. Tässä vaiheessa oli jo selvinnyt, että hänen lentonsa todellakin viivästyisi päivällä.

Palasimme metrolla museoon katsastamaan näyttelyn. Hän pyyhälsi näyttelyn läpi ihmeen kiireesti; noita majesteettisen isoja, koko näkökentän peittäviä silti herkkiä maalauksia olisin katsellut pidempäänkin. Lähdimme ulos aurinkoon juomatauolle, joka venyi yli museon sulkemisajan, ja kävelimme matkalla olevat puistot tsekaten kohti erästä modernin ajan pyhättöä. Hän totesi kuitenkin siellä olevan näyttelyn liian kalliiksi, joten menimme huvittamaan itseämme museon kauppaan. Siellä olikin mahtavia esineitä, mistä oma suosikkini oli ehkä katosta ripustettava kukkaruukku, johon kasvi asetetaan ylösalaisin.

"Pitäisin mistä vain, joka on tehty tuon väriseksi" (yksityiskohta eräästä näkemästämme maalauksesta)

Tässä vaiheessa kello oli 20, ja Matkustaa Ilman Latureita muisti sulkeneensa puhelimensa tuntikausia sitten säästääkseen akkuaan. Sanoi joutuvansa soittamaan yhden puhelun. Seurasi todella omituinen puolituntinen, jonka aikana kävin vessassa, katsastin perusteellisesti rakennuksen kirjakaupan, yritin päästä vapaaseen langattomaan nettiin, ja joka välissä katsoin nahkatakkisen tytön puhuvan puhelimeen, täysin poissaolevana ympäröivästä maailmastaan. Katse luotu vähän alaspäin, välillä viittoi kädellään kuin kapellimestari aksentoiden sanojaan.

Kun puhelu oli viimein loppunut, huomasi hän kadottaneensa minut. Hän käveli punkstaramaisesti käsilaukkuaan lähes maata pitkin raahaten kohti kirjakauppaa, kunnes huomasi minun seuraavan perässä.

"I feel like I just had a boxing match", hän kertoi. "Was it a knockout?" -kysymykseni jäi ilman vastausta.

Istuimme ulkona juttelemassa turvallisen matkan päässä kansanjoukkoa villitsevästä katumuusikosta. Hän kertoi siitä, mistä en ollut uskaltanut kysyä. Oli juuri noin pari viikkoa aiemmin "jokseenkin eronnut" poikaystävästään, ja homma oli vielä vähän epäselvä. Hän olisi halunnut jatkaa, mutta ensivaikutelmaltaan ei kovin viisaaksi ristimäni poikaystävä ei halunnut enää olla yhdessä. Hän sanoi, ettei halua taistella. Yritin sanoa jotain, ettei tosi rakkauden eteen tarvitse taistella, mutta tiesin olevani jäävi antamaan mitään neuvoja hänelle tässä asiassa.

Kysyin, oliko hän nähnyt elokuvat Before Sunrise ja Before Sunset. Muisti häävisti ("onko se se, jossa on Ethan Hawke?"), ja sanoi jotain latteaa siitä matkiiko elämä elokuvaa vai elokuva elämää. Realistisia elokuviahan ne, totesin, ja kerroin, kuinka tämä meidän välinen vaan muistuttaa minusta ihan älyttömän paljon näitä elokuvia. Mainiossa paikallisessa ravintolassa syödessämme sovimmekin tapaavamme myöhemmin jossain toisessa vastaavassa suurkaupungissa.

Illallinen oli tosi mukava, meillä oli hauskaa koodata ruokalistaa, nauraa turistioppaan muka-foneettisille ohjeille ääntää paikallista kieltä (mikä näyttää amerikkalaisen aksentin translitteroinnilta) ja arvuutella mitä el(ä)imiä eteemme saadut ruokalajit lopulta olivatkaan. Tyttö oli naurava ja onnellinen, minä tähän asiaan tyytyväinen.

Illallisen päätteeksi saatoin hänet metrolle, missä halasin häntä ensimmäisen ja toiseksi viimeisen kerran. Sanoin, että olisi aina tervetullut poikamiesyksiööni (inside-tsoukkimme mukainen lyhenne P.B.P.), mihin hän vastasi angloamerikkalaisen leveästi kohteliaisuus vastaanotettaessa thank you.

Hyvää yötä, ja nähdään Siellä-ja-siellä klo 11. Huomenna olisi viimeinen päivämme yhdessä.

...jatkoa edelliseen

(...jatkoa)

Siinä oli tilaisuuteni. Kitaraa joskus nuoruudessa soittaneenakin, ja näillä ei ollut mihinkään kiire.

No ei kai. Kävelin kotiin ja join pari olutta. Karkumatka fail.

Eräänlaisen mojitopirtelö-drinkin tuopinpohja

Seuraavana päivänä heräsin vasta puolilta päivin nukuttuani noin 12 tuntia. Samaahan tapahtui edellisellä karkumatkalla: pystyin nukkumaan aivan määrättömästi. No, juuri ennen lähtöä olin saanut ison, vuosia valmistellun kansainvälisen projektin kunnialla päätökseen, joten nyt saikin vähän vetää henkeä.

Päätin tarvita ostaa uuden Magic Trackpadin Mac-työpisteeseeni, sillä unohdin hiiren taktisesti kotiin. Laite, jota olin kaivannut jo tuota hiirtä ostaessa, mutta jota ei ollut vielä saatavilla.

Paikallista Apple Storea etsiessäni pysähdyin hetkeksi lukemaan karttaa, vaistomaisesti lähelle kaunista naishenkilöä. Toinen naishenkilö tuli pyytämään häneltä tulta, mihin hän totesi itsekin tarvitsevansa sytytintä. "I have a light, for both of you", sanoin heille pilke silmäkulmassa ja tarjosin molemmille vuorollaan kipinän edellisenä iltana ostamallani sosiaalistumissytkärillä. Siis vanhanaikaiseen tyyliin, jossa minä käytän sytkäriä, mutta nainen kietoo kätensä käteni ympärille tuulensuojaksi, teen aina niin.

Jotenkin jäimme sen ensimmäisen naishenkilön kanssa siinä sitten juttelemaan vähän niitä näitä. Paljastui ulkonorjalaiseksi. Oli juuri saapunut kaupunkiin ja tarvitsi kaupunkioppaan. Sanoin etsiväni läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevaa Apple Storea, siellä olisi takuulla kirjakauppakin. Lähdimme yhtä matkaa etsimään tuota kauppakeskusta, joka löytyikin vähän kafkamaisen aarteenetsinnän jälkeen hämmästyttävästi lopulta erään merkittävän nähtävyyden alta.

Jotenkin siitä päädyimme museoon (taidealoja opiskelleena mahtavaa seuraa!), museosta baarikierrokselle (edellisenä iltana tsekkaamani paikat ja drinkit!), ja baarista lopulta kämpälleni (viimeinen metro meni alta, mutta minullahan on aina viiniä ja pikkupurtavaa vierasvarana!). Keskustelua kaikesta Yo La Tengosta ja Sigur Rósista poststrukturalistiseen filosofiaan. Ihana neljältä yöllä täkin alla puhuessaan yhä vain väsyneemmällä äänellä, kaunis nukkuessaan puoli kymmeneltä aamulla.

Lähti 10.10.2010 klo 10:10 vaihtamaan hotellillaan vaatteet ja eikun parin tunnin päästä uudelle museokierrokselle, sitä varten kun oli kaupunkiin tullut. Vietimme eräässä joenrannan museossa yhteensä viisi tuntia, mitä nyt välillä kävimme ulkona auringonpaisteessa syömässä sämpylät. Niitä mussuttaessamme ja häneen yhä enemmän ihastuessani jouduimme huijausyrityksen kohteeksi. Mies pysähtyi kohdallemme, oli löytävinään sormuksen maasta kohdaltani, kysyi oliko se minun, ei saanut sitä mahtumaan omaan sormeensa, ja lahjoitti sen minulle. Vaikka Norjalaiselle annettavaksi; "onnea teille kahdelle". Pujotin romanttisen suurieleisesti sormuksen vasemman käden nimettömäänsä, minkä jälkeen sormuksen tarjonnut mies tuli kerjäämään rahaa "kokikseen". Tajusimme heti kupletin juonen, palautimme sormuksen miehelle ja lähetimme matkoihinsa. Tuli siinä sitten parin sekunnin kihlatkin tehtyä.

Norjalainen (näköjään rupesin kutsumaan häntä tuolla nimellä, jolla numeronsa alunperin kännykkäänkin tallensin) otatti museon loppuun asti tsekattuamme meistä ohikulkijalla kännykkäkuvan sillalla ja lähetti kuvan saman tien jollekin hyvälle kaverilleen. Tuntuu, että minusta puhutaan.

Kuljimme yhä vain lähekkäämmin, kävelimme läheiselle suihkulähteelle. Emme halunneet erota, mutta minulla oli työtapaaminen.

Seuraavana päivänä lisää katharsista luvassa. Vähän pelottavaa, mutta hän on aivan mahtava tyyppi. Mahtavaa keskusteluseuraa, sivistynyt, rämäpää, seikkailunhaluinen, aloitteellinen, utelias, ihana, kaunis… ja ajattelemme ihan samoja asioita koko ajan. Emmekä silti ole vielä edes suudelleet.

Hänen tiistaille suunniteltu paluumatkansa on vaarassa. Saa nähdä miten käy.

Onko tämä romaani tai elokuva, vai elänkö todella tätä elämää juuri nyt?

Seinäkasveja

Nyt täytyy kirjoittaa nopeasti, että pysyy elämän kärryillä, eikä myöhästy seuraavasta kohtaamisesta sen kanssa. Mutta eipä hypätä asioiden edelle.

Meillä oli pari päivää sitten karkupaikkani työpaikan kuukausittainen tilaisuus, jossa pääsi tutustumaan muihin (uusiin) kollegoihin. Teemme hyvin itsenäisesti hommia, joten naapureita ei välttämättä tapaa juurikaan. Ensimmäiset päivät täällä kun olivatkin aika yksinäisiä, niin odotin vastaanotolta paljon.

Tilaisuus oli kuitenkin aika lyhyt, turhan aikaisin päivästä viinitarjoilun jatkumiseen kosteissa merkeissä pienemmällä porukalla jossakin lähistöllä, ja vieläpä niin kauniina päivänä aivan turhan nopeasti kuumaksi käyneessä salissa – vieläpä kellarissa. Vastakkaisen sukupuolen edustajat, joita onnistuin jututtamaan olivat noin 10 vuotta vanhempia (yhteisenä nimittäjänä se, että pääsin puhumaan saksaa). En ollut ajatellut downgreidata heti alkuun rattopojaksi, vaikka satunnaiset leikit nuorekkaiden puma concolorien kanssa ovatkin aina olleet piristäviä.

Saldo oli siis pieni flirtti ja osoitteiden vaihdot nelikymppisen sveitsiläisruovan kanssa. Ja minä kun leuhkin paluu-postauksessa, että pokkaa on nyt enemmän.

Yhdessä vaiheessa sykähdyttävintä vapaa-ajanviettoa löytyi vastapäisen seinän kuvaamisesta

Kävellessäni itseeni pettyneenä ulos työpaikkarakennuksesta havaitsin tupakoitsijoilla olevan oma piirinsä ulkopuolella, jossa kaikki tunsivat toisensa. Olen ollut uudenvuodenpäivästä sellaisessa erikoisessa tupakkalakossa, että sallin itselleni polttamisen vain ulkomailla. Matkustin Suomessa asuessani töiden puolesta noin viikon kuukaudessa, joten tässä oli oma pieni paheellinen viehätyksensä. Olin kuitenkin jotenkin jo päättänyt, että 'ulkomailla' on suhteellinen siihen, missä asuu. En siis voisi polttaa täällä.

Illalla päätin mennä katsastamaan kaupungin parhaimmiksi mainostettuja baarikatuja, jotka olivatkin kätevästi kävelymatkan päässä kämpästäni pohjoiseen. Ei siis tarvinnut huolehtia viimeiseen metroon ehtimisestä. Löysin kivoja baareja, joissa oli hyvinkin kivannäköisiä ihmisiä, mutta sama ihme blokki iski jälleen. En juurikaan päässyt juttuun, vaan pääasiassa testailin drinkkejä, roikuin kännykällä ilmaisissa neteissä (Facebook… FML), luin paikallisoppaita ja olin muutenkin varsin epäriehakas perjantaieläin. Toisin sanoen illasta oli tulossa varsinainen katastrofi.

Päätin lopulta antaa periksi, ja ostin tupakkaa sekä sytkärin. Tavatakseni ihmisiä.

Pian joen rantaa jo kotia kohden flaneeratessani tulikin kitarakotelon ja aasialaisen ystävänsä kanssa aikaa viettämässä ollut söpö kaksikymppinen pummaamaan tupakkaa.

(Jatkuu…)

Perillä

Ei ole hyvä idea lähteä myöhäisellä lennolla.

Periaatteessa on vielä koko päivä aikaa tehdä kaikkea, mutta ainakin pidemmälle matkalle lähtiessä on aina tullut ihan julmettu kiirehiki. (Pidemmällä matkalla tarkoitan tässä minun tapauksessani tällaista noin vuoden reissua.) Aamulennolla matkustaessa sitä järjestelee elämänsä lähtökuoppiin tarvittaessa koko edellisen yön, ja vaikka sitten lopulta nukkuukin vain sen pari kolme tuntia, ei tule samanlaista viime hetken paniikkia. Taksilla ei sentään tällä kertaa tarvinnut kentälle mennä (viime karkumatkahan käynnistyi 48 euron taksilaskulla), mutta läheltä piti, sillä tilapäislähiöni ainoasta Otto-automaatista ei saanut kriittisellä hetkellä seteleitä, eikä seutubusseissa tietääkseni vieläkään voi maksaa pankkikortilla. Lyckligtvis betalade mamma i slutet för bussen och allt gick bra.

Älä avaa Windowsia matkan aikana, Tom Hanks

Älä aloita röökilakkoa tunkemalla tupakoitasi tähän käsipyyhetelineeseen

Lähdin matkaan siis tiistaina, mutta perillä uudessa kämpässäni olin vasta keskiviikkona. Kämpässä haisi, ja haissee edelleenkin, oudosti pultsarilta. Syyskuun tyhjillään olleessa kämpässä alku siis Radioheadin Justin hengessä (Can't get the stink out / He's been hanging 'round for days...). Täällä on niin kylmät kivilattiat (edellisellä karkumatkalla oli kokolattiamatto!), ettei jatkuvasti viitsi tuulettaakaan, etenkin kun keskiviikko täällä oli niin sateinen ja kolea. Tai ei oikeastaan suomalaisittain sateinen, mutta maa oli vähän märkä ja jotkut vanhemmat rouvat avasivat sateenvarjojaan. Eikä oikeastaan niin koleakaan, sillä onhan täällä paljon lämpimämpää kuin pohjoisen merellisessä Helsingissä. Sisälämpötilassa on kuitenkin toivomisen varaa.

Onneksi lähipäiville ennuste on jo parempi:

Paistattelua (Pon Huonoh)

Paljoa mitään en ole täällä vielä ehtinyt tekemään. Matkanteko väsyttää ja olo on elämänmuutosstressin lauettua flunssainen. Sen jo laskin, että jokaisen sitä kokeilleen hehkuttama, klassista Lähi-idän kasvisherkkua tarjoava ruokapaikka on tasan viiden minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta (etsin ensitöikseni sokkeloisten katujen ja kujien verkostosta suorimman tien). Annos maistui rasittuneen reissaajan makunystyröissä aivan käsittämättömän ja jäsentelemättömän hyvältä, vaikken sitä ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vielä osannutkaan syödä, tai edes ostaa.

Voisi mennä kohta vielä tonne kadulle kävelemään ja ihmettelemään, että sitä jumalauta on oikeasti hommannut itsensä tänne.

Paluu

Déjà vu.

Kämpäntyhjennyshelvetti. Irtisanomisia. Läksiäistunnelmia. Kipeitä lihaksia. Elämä mutsin vierashuoneen täyttävissä banaanilaatikoissa, joita kaikkia ei tullut välillä edes purettua. Aivan: menolippu pois Suomesta ja pian.

Teen paluun, eli lähden taas pois. Kaupunki on nyt eri, isompi. Tai oikeastaanhan kaupunkeja on kaksi. Vuodenvaihteen tienoilla vaihdetaan pankkiryöstäjämäisesti ryöstöauto toiseen.

Määrätietoisuutta ja pokkaa on nyt enemmän. Selkähieronta ja sleepbuddyt on niin 2008/09. Lisäksi ajattelin ottaa paljon enemmän kuvia.

Tästä ei tule helppoa.

Tästä tulee jotain aivan helvetin siistiä.

Tervetuloa mukaan uudelle karkumatkalle.

Luggage Claim

Karkumatkan päätyttyä aloin taas vaikuttaa Suomessa melkolailla päivälleen syyskuun 2009 alusta lähtien, karkupaikasta taas lennähdin pois jo elokuun ensimmäisenä. Elokuun tapahtumista olen käytännössä maininnut vain saapumisporttini ruotsalaiselle lentokentälle. On aika summata eskapismivuoteni viimeiset vaiheet.

Elokuu oli samanlainen kuin edeltävä syyskuu oli ollut, mutta käänteisesti. Kun syyskuussa 2008 olin reissaillut ympäri Belgiaa ja Pariisia innoissani kuin laitumelle keväällä laskettu varsanpoikanen, varjosti nyt taustalla paluu sylttytehtaalle matkojani.

Koska tapahtumia oli niin paljon, joudun saldoamaan, kokoamaan yhteen, jolloin kronologia hieman hämärtyy. Olkoon se samalla fade-out tälle blogille, vaikka cross-fade -analogiaa suunnitelemaani reinkarnaatioon en saakaan samalla toimimaan.

Koska karkumatkallani tulin kuunnelleeksi tavalliseenkin verrattuna hyvin paljon musiikkia, oli hauska yhteensattuma joutua lyhyen ajan sisällä eri tilanteissa tekemisiin Madonnan, Sigur Rósin ja múmin kanssa työskenteleviin ihmisiin.

Liekö seurustelukumppaneilta opittua, mutta olin luonut itselleni epäilevästi ja poissulkevasti lapsiin suuntautuvan asenteen. Itämeren etelärannalla (ei Baltiassa) huomasin kuitenkin olevani lapsenvahti nelikuiselle poikalapselle, ja huomasin paitsi nauttivani hänen viihdyttämisestään, myös olevani melkoisen hyvä siinä. Kaipa se nettielämän aiheuttama lievä ADHD auttaa siihen, että osaa luoda tarvittaessa tarpeeksi vaihtelevia ihmetyksenaiheita ärsykeriippuvaiselle uudenoppijalle. Hittejä: vesihana juoksevan veden interaktiivisella kosketusmahdollisuudella (lumoavaa), peili ja ensikosketukset minäkuvaan (vähän pelottava, hiljentävä kokemus), stemmalaulu toisen lapsenvahtiorjan kanssa (reipasrytmisiä jazz-ikivihreitä), ”lentävä poika!” (raskas käsille, mutta saa samalla itsekin treeniä), sekä logistisesti optimaalisin: Teletapit YouTubesta ja myöhemmin DVD:ltä. Kuinka Sohvaperuna Kasvatetaan.

Ruotsissa törmäsin samassa projektissa olevaan, läpensä varatuista koostuvalle työryhmällemme entuudestaan tuntemattomaan Tampereentyttöön. Mieleenjäävä, hymyilevä persoona, täyspäätäihastuttava ja aikataulullisten sekä maantieteellisten tekosyiden loitontama. Jos henkilö olisi vaikka Vantaantyttö, kuvittelisin välillämme tapahtuneen vaikka mitä, vaikka eipä se Saksasta palattuna tuo kahden tunnin junamatka miltään tuntunut. Samalla tavalla jäi hyvin vastaavassa tilanteessa aikoinaan tässä blogissa mainitsematon (puolitoista kuukautta ennen karkumatkaa tavattu) Leipzigintyttö. Molempien suloisuuden ajattelu saa palan kurkuun tavalla, jota yksikään Helsingintyttö ei ole saanut vuosiin. (Uskiskin muutti jonnekin Pohjanmaalle.) Onko tämä paljon mainostamani sitoutumiskammon vai kenties matkustusaddiktioni ruumiillistumaa?

Itämeren yölliset aallot hiekkarantaa tarpovissa jaloissamme kulkien tulin tutustuneeksi Harjoittelijaan, Italian saksankieliseltä alueelta kotoisin olevaan nymfomaaniin. Valitettavasti olin tuosta työryhmästämme turhan ”tärkeä” ja vakavastiotettava kontakti, joten kiinnostin häntä harmikseni henkisellä, en fyysisellä tasolla. Muuten hän kylläkin onnistui aiheuttamaan kaaosta ryhmällemme useampaankin makuuhuoneeseen kohdistuvilla yöllisillä vierailuillaan. Seksuaalista häirintää ja impotenssiin katkennutta kännisekoilua projektimme kannalta juuri väärinä iltoina. Ehkä ahkeruuteni lapsenhoidon taholla jätti minut ns. nuolemaan näppejäni. Vaikka fysiognomiaan ei kukaan tänä päivänä tosissaan uskokaan, en voinut olla hämmästelemättä rintavuuden ja nymfomanian empiirisen kokemukseni osoittamaa suhdetta (vrt. Makuukaveri).

Elokuuhun mahtui myös tapaaminen vieläkin yhden karkumatkani naishenkilön kanssa, sillä Berliinissä majoituin 50ft:n luona. Ystävällistä majoittaa minut, vaikkakin eri sängyissä ja jopa eri huoneissa. En toisaalta jaksanut lämmittää uudestaan kehojemme suhdettakaan, hän mainitsi järjestelyn syyksi tekstiviestipakkini silloin, kun oli mahdollista että olisimme Täydellisen kanssa siirtyneet hymyistä hyväilyihin.

Täydellistä halasin viimeisen kerran nyt näkyvissä olevaan tulevaisuuteen Euroopan kauneimpana aukiona pidetyllä Gendarmenmarktilla pilvettömän päivän hämärtyessä iltaan. Ojensin hänelle elokuvamaisin elkein tanskankielisen Arabisk sødt - kager og konfekt fra Orienten -leivontakirjan, jonka sisäkanteen kirjoitin omistuksen ”suloisena 'kostona' makeannälkäiselle polyglotilleni”. Hän epäili leivontatuloksen olevan hänen kohdallaan reseptistä riippumatta ”jotain pientä ja mustaa”, mutta piti erityisesti Pariisiin sijoittuvasta tarinasta, joka kirjaan liittyi. Halaus kesti pitkään (bussinsa töötäten elokuvatyyliin takanamme), ja sen jälkeiset yhteydenotot ovat olleen yhä harvempia ja lyhyempiä. Ajattelin silti piipahtaa karkupaikan joulumarkkinoilla ja samalla käydä tarkastamassa huonekaluillani sisustetun uuden asuntonsa, samoin kuin Makuukaverin mainostaman uuden huonejärjestelyn.

50ft:n asunnolla mietin kolme tuntia ennen lentoni lähtöä vakavasti seurauksia, jos en nousisikaan koneeseen. Olen nimittäin täysin rakastunut tuohon kaupunkiin, ja muutan sinne heti kuin mahdollista. Piirsin aaneloselle erilaisia aika-avaruusakselin ramifikaatioita Paluu Tulevaisuuteen -elokuvista tutun Dr. Emmett Brownin tyyliin. Kaiken lisäksi vastapäisessä talossa Kreuzbergissä oli asunto vapaana, ja edellisiltana kuokkimistamme vuokralaisten letkeistä pihajuhlista (ilmaista viinaa, musiikkia ja pihavaloja) päätellen henki oli hyvä.

No, se nyt ainakin on selvää, että Suomeen en pysyvästi jää ellen rakastu täällä seuraavan vuoden aikana.

Ende.

I vuosipäivä

Hyvää syntymäpäivää, karkumatka-blogini!

26.10.2008 oli sunnuntaipäivä, ja lukuisista edeltävistä työmatkoistani johtuen ensimmäinen sunnuntai, jonka vietin karkupaikassa. Lokakuuhun kun oli ehtinyt sisältyä muuttoriehojen ohella mm. naurettavat kaksi Suomen-matkaa sekä nelipäiväinen junareissu etelään.

Kun heräilin aamulla, tajusin jotain olevan erilailla kuin ennen. Se jokin oli afrikkalainen rummutus, joka kuului kadulta. Muistelin unenpöpperöisenä karkupaikan pääuskontosuuntausten olevan protestanttisuus, juutalaisuus ja katolisuus hoiperrellessani pyjamissani parvekkeelle. Tarkempi tarkastelu paikallisti rummuttajat joen ylittävän sillan kohdalle risteykseen, urheilutapahtuman näköiseen logoon sonnustautuneina. Nopea googlaus paljasti karnevalismin syyksi karkupaikan marathonin (Saksan vanhin kaupunkimarathon muuten), ja pian vajaa 10 000 ihmistä tekikin aamulenkkinsä parvekkeella nautitun nougatcroissant-aamupalani alta.

Olen muuten monesti miettinyt maratonin juoksemista, itseni kanssa kilpailemista ja ra(a)jojeni testausta. Se kuitenkin tuntuu vaativan sellaista urheilullis-elämäntavallista pitkäjännitteisyyttä, johon ulko-böömiläisyyteni (engl. Bohemia) ei antanut mahdollisuuksia. Mietin kuitenkin karkupaikassa viettämäni vuoden olevan myös jonkinlainen marathon, mittatikkuus.

Päätin tuona päivänä aloittaa blogin tästä ulkosuomalaisuudesta, johon löysinkin pian Blogistaniasta monia verrokkeja. Vaikeinta bloggaamisessa on keksiä blogille nimi, ilman sitä ei voi aloittaa. Ensimmäinen nimi-idea oli 'karussa' (sanaleikki kauppojen sunnuntaisen totaaliaukiolokiellon aiheuttamista tuntemuksista), mutta se oli varattuna. Toisella tärppäsi.

Jos lukija haluaa lukemiselleen jatkuvuutta, voi hän jatkaa tästä ensimmäiseen blogaukseen ja siitä eteenpäin lukemalla elää karkumatka-vuoteni uudestaan. Jo ensimmäisessä postauksessa oli mielestäni kaikki jäljittämiseeni vaadittavat tiedot, jotta voisin sitten 26.10.2009 sanoa, että kumma kun ette jo siitä ensimmäisestä keksineet.

Vaikka tämä alkaa tästä, ei se pääty tähän.

Säätöä ja uusi koti

Suomessa lusimisen jälkeen palasin karkupaikkaan jo pari päivää ennen virallista muuttopäivää hoitaakseni byrokratiaa alta pois. Tämä tarkoitti käytännössä hostellielämää. En jokseenkaan osannut samastua kaupungin suosituimmassa hostellissa majailevien jenkkireppumatkailijoiden maailmankuvaan. Nuoret olivat pääasiassa reilaamassa vailla aikatauluja vanhempiensa rahoilla Euroopassa, ja pysähdyspaikaksi karkupaikkani oli valikoitunut lähinnä keskeisen sijaintinsa takia. Hostellin vastaanottoaulan ja aulabaarin yhdistämässä tilassa vaihdettiin kuulumisia, mutta ei niinkään reilireissulta kuin opiskelijabileistä kotimaassa. Joku näppäili nurkassa kitaraa. Nähtävyyksiä ei käyty katsomassa, enemmänkin katsottiin tuopinpohjaa ja nettiä. Okei, viimeksimainittuun syyllistyin minäkin kun kerran vuodepaikan hintaan kuului myös langaton netti (vinkki: WLAN yltää kadulle asti, ja koska sijainti on keskeinen -- päärautatieasemaa vastapäätä -- tulin tsekanneeni mailini kännykällä aina myöhemmin aina ohi kulkiessani, esim. lentokenttämetrosta kotiratikkaan vaihtaessani. WEP-suojauksen vaatima salasana on muistaakseni "www.frankfurt-hostel.com" tai jotain yhtä helppoa kräkätä).

Byrokratia on byrokratiaa, ja siinä on omat hassuutensa. Esim. kämppää varten tarvitsin pankkitilin, ja pankkitiliä avatessani kysyttiin osoitetta, jota minulla ei tietenkään ollut... Lisäksi tarvittavia papereita ei tietenkään ollut annettu edellisestä paikasta, vaan sain kävellä kilometritolkulla edestaas.

30.9.2008 sain vihdoin tuolloin vielä tyhjän karkupaikan kämppäni avaimet, ja matkasin suoraa päätä IKEAan. Tein listan tarvitsemistani, laskin budjetin ja kysyin infosta, että saahan täältä varmasti täksi päiväksi vuokra-pakun. Kuulemma piti tehdä niin, että ensin pitäisi ostaa ostokset ja kassojen jälkeen oikealla olisi autonvuokrauspiste. Selvä. Lastasin kärryihin kaikki mitä tarvitsin (kotiin toimitettavaa tilaustuote Sultan-patjaa lukuunottamatta) ja marssin ostosteni romahtamisvaaraa uhmaten kassalle. Mikään korteistani ei kuitenkaan käynyt kassalla. Niinpä kärry jemmaan ja etsimään automaattia. Ainoa ATM, joka onneksi ei ollut edes epäkunnossa kelpuutti vain Visa-kortin (tai, paremmin: onneksi kelpuutti edes yhden luottokorteistani), jonka tunnusluvunkin onneksi viimeisellä arvauskerralla muistin. Hyvä. Uudestaan minuun edellisellä kerralla perinpohjaisesti hermostuneelle kassalle. Sitten jatkoin, ohjeiden mukaan, 400 euron arvoisen ostoskärryni romahtamisvaaraa uhmaten autonvuokraustiskille. Siellä minulle kerrottiin, että kaikki autot on tältä päivältä jo varattu. No, sittenhän ostokseni voisi varmaan säilyttää täällä huomiseen. Kyllähän sitä yhden yön lattialla (puhallettavalla karkumatkapatjallani) viettäisi. Kuulemma ostokset olivat nyt minun, eivätkä he oikein mielellään ottaisi niitä vastuulleen. Voisin kuulemma palauttaa ostokset ja tulla huomenna uudestaan, mutta ajatus oli täysin typerä, ja olin kuitenkin kysynyt joka vaiheessa, että miten toimitaan. Lopulta myöntyivät ottamaan ostokset säilöön ja sain pakettiauton seuraavaksi iltapäiväksi kahden tunnin ajaksi.

Seuraavana päivänä, itse omana muuttoapuna toimien lastasin tavarat pakettiautoon ja käännyin moottoritielle kohti Baselia. Suunta oli tietenkin väärä, minkä nopeavauhtisella saksalaisella moottoritiellä pian huomasinkin. Seuraava liittymä tuntui tulevan ikuisuuden päästä, ja pääsin kääntymään takaisin. Pakettiauto oli niin jättimäisen kokoinen, etten osannut peruuttaa sitä sisäpihallemme, vaan jouduin tukkimaan toisen keskustaan menevän kaistan kuorman purun ajaksi (kyse on tässä purkamisesta, ei puremisesta tai puruista). Tietenkin juuri tavaroita oven eteen kantaessani alkoi sataa, mutta onneksi tavarat sai toisen kerroksen parvekkeen alle sateensuojaan siksi ajaksi, että laittaisin pakun parkkiin jonnekin. Tämä jonnekin oli lopulta täysin laittomasti jalkakäytävä, ja kun tavarat tyhjään asuntooni heitettyäni meni takaisin autolle, oli takana poliisiauto. He olivat kuitenkin ilmeisesti liikenteessä (joskin pysähtyneenä) tärkeämmällä asialla kuin parkkeeraussääntöjen alkeiden opettamisessa suomalaiselle maahanmuuttajalle.

Näiden säätöjen jälkeen paljastui, että kaksi tuntia oli aivan liian vähän operaatiolle, enkä löytänyt tankkauspaikkaa, vaan ajoin auton suoraan takaisin IKEAan. Takaisin uuteen kotiin, ja loppuilta huonekalujen kasausta, mikä siinä noin seitsemännen artikkelin kohdalla rupesi vähän puuduttamaan. Lopulta minulla oli sänkyä valmis koti ja yhdeksän IKEAn kuusikulma-avainta. Sänky tuli seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, joten yhden sohvayön jälkeen pääsin nauttimaan elämäni parhaasta patjasta.

Piipahdin jossain välissä työpaikallakin hoitamassa alkurutiinit, valokuvaukset henkilökorttia/julkisen liikenteen lippua varten ja osallistuin ensimmäiselle saksantunnille. Siellä pelästyin, kun esittäytymisten jälkeen kaunis japanilainen kumartui kesken kaiken puoleeni ja kuiskasi "minä puhun vähän suomea". Olin myyty. Perjantaina 3.10. pitikin sitten taas lentää tyhjän matkalaukun kanssa Suomeen mummon hautajaisia varten. Illalla Juttutuvassa törmäsin sattumalta erääseen Helsingin-aikojeni suurimmista ihastuksista, Uskikseen. Yksi kiinnostavimmista mahdollisista tapahtumaketjuista, jotka eivät koskaan päässeet toteutumaan aikataulujen mentyä solmuun. Lauantaiaamuna 10 tuntia autossa, paljon savolaisia sukulaisia, kahvittelua, papin pöydässä istumista. Maanantaina takaisin karkupaikkaan täyden matkalaukun kera.

Vihdoinkin se alkaa!