Saamatonta täydellisyydentavoittelua

Näin hänet taas, Täydellisen.

Ei niitä kauniita hymyjä ja uteliaita katseita kuin viikko sitten, mikä johtui varmaankin epäsuotuisista istumapaikoistamme kokouksessa. Ihailin häntä sivusta - voi että hän onkin ihana: kädet, leuka, alahuuli! - ja vain kerran taisin yllättää hänet vilkuilemasta minua. Käänsi katseensa nopeasti pois. Ovatko nämä jotain pelejä? Inhoan pelejä, olen enemmän suoran toiminnan ihminen. Kuten krapulan torjunnassa, lienee hyökkäys tässäkin tapauksessa paras puolustus. Pitää seuraavalla kerralla pyytää pokkana suoraan numero ja parin päivän päästä ehdottaa tapaamista, vaikka työasioissa. Jonkun tässä täytyy aloite tehdä. Kaikki tuntuu viittaavan siihen, että meidän pitää päästä juttelemaan kahden, olen kuitenkin parhaimmillani kasvokkain (isommassa seurassa kun menee aina vitsailuksi, eikä vakavuus ole niin luontevaa).

Tajuttoman pitkän kokouksemme väliajalla sain hänet pyytämään varsin yksinkertaisen benlinusmaisella keskustelunohjauksella käyntikorttini. "Impressive", hän sanoi, niin kuin useimmat tuppaavat kortin ja tittelin nähdessään. Pallo jäi hänelle, sillä en ehtinyt pyytää vieläkään hänen numeroaan tai sähköpostiosoitettaan (no, sen ehkä voisi tarvittaessa työmeileistä löytää). Täydellinen on lisäksi niitä old school -ihmisiä (tietenkin), jotka eivät ole Facebookissa. FB-profiilini kun on jostain syystä osoittautunut hyväksi kiinnostuksen herättäjäksi. (Mitä siellä muka edes muuta on kuin pari hassuttelu-applikaatiota, mukanokkelat englanninkieliset statuspäivitykseni - kuumeessa ollessani suosituksi noussut "karkumatka is hot" yms. - ja tietysti kuvakansio, jossa on omakuvia matkoiltani ympäri maailmaa?)

Täydellinen hymyili valloittavasti kun vaihdoimme vielä tilaisuuden päätyttyä muutaman sanan, ja sain lamaannukseltani putkautettua nokkelan sutkautuksen, joka herätti valloittavan naurahduksen ja paljasti söpön hammasrivin. Olen toivoton tapaus.

Avuksi Suomi-ikävään

Myönnettäköön, kyllä se lopulta minullekin tuli. Kaipaan (ihan pikkuisen) Suomeen. Tai enpä tiedä, onko kyseessä rehellinen Suomi-ikävä vai alanko jo kyllästyä karkupaikkaani. (Sitoutumiskammo myös kaupunkeihin?)

Mutta miksi vanha suola alkaisi janottaa? Syitä on monia. On niin mukavaa, kun elämänkokemuksellaan jo tietää, että kaikki toimii. Mikä parasta, kaikki toimii äidinkielellään, eikä sillä n.:llä vieraalla (laskutavan mukaan asioin täällä viidennellä tai kuudennella kielelläni). Kommunikaation vaivattomuus on yllättävän iso asia. Tietysti rakastan opetella uusia kieliä, mutta aina ei jaksa ja silloin on vaikeaa. Ja tietenkään paikalliset ystävyyssuhteet eivät ole vielä syventyneet lähellekään sitä, mitä Suomessa on.

Toisaalta välillä tuntuu, etten olisi ollenkaan Suomesta poissa, kun esim. Facebookin kautta on niin paljon kontakteja synnyinsijoille (ja kun ystäviä on reilusti enemmän kuin vuodessa päiviä, niin saa joka päivä olla toivottamassa hyvää syntymäpäivää ja samalla kysellä kuulumisia).

Ja onneksi on Viivi ja Wagner! Nyt kun paperi-Hesaria ei joka päivä lue, on näitä kiva ahmia netistä. Nyt osui ja upposi ajankohtaisuudellaan mm. tämä:


(Kuva siis täältä.)

New Yorkin soundtrack

Yksi ehdoton New Yorkin -matkani iPod-soundtrack on tietenkin koko Sonic Youthin tuotanto. Toinen asia, joka tuntuu hehkuvan samaa karismaattista ajattomuutta kuin vapauden kaupunki itse, on Portisheadin uusi Third. Varoittamatta 11 vuoden odotuksen jälkeen viime vuonna ilmestynyt yhtyeen ehkä paras levy on kuin agenttijännärien klaustrofobia, samplet, trip-hop, jazz, rumpukoneet, folk ja jopa barbershop, Krautrock ja noise olisivat tarkoitettu yhdeksi musiikilliseksi kieleksi. Portisheadillä ei ole esikuvia, ja se kietoutuu ajattomuuden ja mystisyyden kaapuun. Mainio levy urbaaneihin tunnelmiin.

Kävin myös testaamassa tämän kaupungin parhaan hampurilaispaikan vertailun vuoksi. Seuraavaksi pitäisi käydä kirjakaupassa päättämässä, minkä matkaoppaan valitsisi.

Oi voi, taas söin liikaa sushia...

Suomessa ei voisi oikein kuvitellakaan syövänsä itsensä ähkyyn sushista. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta noin 12 nigirin/makin annoksestahan saa Helsingissä maksaa jopa 16 euroa (toista kymppiä joka tapauksessa). Tällaisen annoksen jälkeen sitä on korkeintaan iloinen siitä, että raaski taas tuota kallista herkkua ostaa. Itselläni tulee monesti sushinhimo sunnuntaisin, vaikkapa pienessä kohmelossa, mutta sunnuntaisin sushipaikat ovatkin melkein kaikki kiinni!

Olen ollut sushin ystävä siitä asti kuin muistan, ja rakkauteni japanilaiseen keittiöön (ja rank-a sushiin) syttyi todella toissa vuonna Kiotossa oleskellessani. (Jos menette Japaniin, ja syötte lihaa, menkää edes yhtenä iltana hyvään sukiyaki- ja toisena hyvään tonkatsu-ravintolaan.)

Täältä olen löytänyt kaksi sushia tarjoavaa all-you-can-eat-ravintolaa. Toinen on sellainen liukuhihnapaikka, jossa sushi ei ole aina ihan vasta silmien edessä rullattua, mutta valikoimassa löytyy (mm. grillattua unagia, eli ankeriasta, lisäksi myös vaikkapa mustekalaa ja vaihteluksi pieniä sashimejakin - mainittakoon, että tonnikalansa on pehmeän suussasulavaa). Perinteiseen seisovaan pöytään verrattuna on kätevää, ettei lisää hakeakseen tarvitse nousta. Ruokaa saa klo 17 eteenpäin hieman vajaan 17 euron hintaan. Paikka on lisäksi vain parin korttelin päästä kämpältäni.

Toinen paikka on lähellä päärautatieasemaa, mutta sinnekin kävelee. Siellä lounasbuffet on noin 12 euroa (illalla muistaakseni noin 17), ja sushipöydän lisäksi tarjolla on erilaisia kiinalaisia ruokia, salaattia sekä peking- ja miso-keittoja. Kaksi japanilaista sushikokkia rullailee susheja kokeneen näköisesti ja ne kannetaan tuoreeltaan buffet-pöytään. Vaikoima ei ole suuren suuri (sanoisinko yhteensä 20 erilaista nigiriä/makia), mutta kaikki on tuoretta. Miinuksena omaan makuuni hieman turhan etikkaiset nigirit. Paljon sushia syödessä kun tulee jano, ja juomathan maksavat tietenkin ekstraa.

Koko rahalla on tullut kyllä syötyä. Jälkimmäisessä joskus hirmunälkäisenä viisikin lautasellista (à n. 12 sushia), ensinmainitussa ei ole tullut laskettua, koska kantavat nigiriparin/makikvartetin sisältävät lautaset nopeasti pois. Ihan hyvä hinta-laatusuhde eikä tarvitse päivällä enää muuta syödä (juoda kyllä pitää sitäkin enemmän).

Ja seuraavaksi katsaus täydellisyyden historiaan

Mitenköhän tuon Täydellisen kanssa oikein toimisi.

Ei hän tietenkään 'täydellinen' ole, mutta parempaakaan aliasta en keksinyt. Sikäli täydellinen, että kelpuutan hänet. Ymmärtääksenne pitää minun kertoa hieman taustaa.

Ensirakkauteni π:n (alias on niin insidea, että älkää vaivautuko ihmettelemään) kanssa vietin 4,5 hellää, rakkaudentäyteistä vuotta. Pitkään minua kalvasi se, että en voisi luultavasti koskaan olla hänen kanssaan aina. Halusin elää ja kokea (olen niitä tyyppejä, joiden pitää kokea ihan kaikki), olla erilaisten ja erimuotoisten ihmisten kanssa, useamman kanssa yhtäaikaa... tiedätte kyllä. Hän tuntui astuneen elämääni liian aikaisin, olin liian nuori vakiintumaan. Sitten annoin ensimmäisen karkumatkani (ensimmäinen ulkomaanmatkani tuntemattomaan yksin, joskin tapasin matkalla monia uusia ystäviä) jälkeen periksi. Olkoon se sitten hän, kuinka usein noita oikeita kohdalle osuu.

Hän olikin sitten poissaollessani tullut siihen tulokseen, että voi paremmin ilman minua. Asuimme jonkin aikaa ystävinä, kunnes hän sai asunnon itselleen (olemme edelleen ystäviä). Kahden viikon kuluttua hänen poismuutostaan olinkin jo sängyssä ihmisen kanssa, jonka kanssaan koin seksin todellisen autuuden koko yhdeksän kuukauden seurustelumme aikana. Vapaata, täysin ehdotonta kahden vartalon nautiskelua, joka tuntui paranevan kerta kerralta. Viimeisellä kerralla, ajan ja paikan tajun vieneen täydellisen seksin jälkeen M sanoi rakastavansa minua. Tunnin vakavan ja hänet sokeeraneen keskustelun päätteeksi jätin hänet itkemään keittiöön. En voinut ikinä rakastaa häntä, en ehkä ketään. Siltä minusta tuntui. (Kuten aiemmin mainittu, yritti hän äskettäin itsemurhaa.)

Vielä seurustellessamme (kutsuin sitä mielessäni deittailuksi) matkustelin hänen kansainvälisen uransa (ja taivaallisen seksin) perässä ympäri maailmaa. Kun erosimme, huomasin jääneeni koukkuun siihen, että ympärillä on tuntematon suurkaupunki. Tunsin myös pakottavaa tarvetta asua Suomen ulkopuolella. Aloitin karkumatkani valmistelut kiertelemällä maailmaa niin paljon kuin töiltäni oli mahdollista, yrittäen samalla siirtää työt mielekkäästi ulkomaille. Päädyin tänne.

Berliinin uudenvuodenhuumaa 50ft:n kanssa lukuunottamatta olen elänyt selibaatissa. Vielä merkittävämpää on, että olen kaikkien makuukaverieni kanssa pitänyt sydämeni kylmänä. Kenestäkään en voisi kiinnostua tosissani, kukaan ei vie jalkoja alta.

Kunnes sitten, kaksi ja puoli vuotta sydämeni särkymisen jälkeen kuvaan astuu Täydellinen, jonka äänen kuultuani käännyin 180 astetta ympäri (hän oli asettunut huomaamatta taakseni) ja nielaisin syvään. Olin myyty.

Ainakin toistaiseksi...

...on hän edelleenkin jalat hyvin tehokkaasti alta vievä ihminen. Onneksi istuimme, kun juttelimme. Vaikea silti puhua sellaisen kanssa, jonka kasvojen täydellisyys ja ilmeiden lämpöisyys pakahduttaa vähän väliä.

En ehtinyt pökerrykseltäni edes pyytää Täydellisen sähköpostiosoitetta saati puhelinnumeroa. Kahvillekaan emme kerinneet, koska hän poistui niin yllättäen juuri ennen tilaisuuden loppua. Pelanneeko kylmiä suihkuja / lämpimiä suihkuja -peliä, peleistä vanhimpia? Hänen lähtevä katseensa, hieman kuin hukkuvalla, syöpyi mieleeni. Ei ole todellakaan tapaistani ihastua tällä tavalla päätä pahkaa. Mitenköhän tässä tulisi toimia?

Puhuimme tauolla monenlaisista yhteistyömahdollisuuksista, ja sain häneltä uskomattoman hyvää ammatillista apua. Elättelen vahvoja toiveita, että näemme työn merkeissä vielä tällä viikolla, sillä ensi- ja sitä seuraavalla viikolla joudun surukseni olemaan taas työasioissa Suomessa. Siellä on kuulemma jokseenkin talvista tällä hetkellä? Viihdyn täällä auringossa kyllä paremmin.

Sitä paitsi tässä on vielä sekin hassu hankaluus, että 50ft löysi jonkun halpisyhteyden (?) Berliinistä tänne ystävänpäiväksi. Tulee jotain paikallista ystäväänsä tapaamaan, kun tällä on täällä bileet. Eli tiedossa seurustelulta ulkopuolisille vaikuttavaa toimintaa: menemme yhdessä bileisiin ja hän yöpyy sängyssäni. Ja kun tietää mihin se johtaa, en voi olla ajattelematta eläväni vähintäänkin kaksoiselämää.

Nyt pitää herätellä sisäinen Benjamin Linus, jotta tästä selvitään Täydellinen kainalossa voittajaksi. Ystävänpäivä kun olisi niin osuvasti romanttinen, juuri ennen New Yorkin matkaani (minullahan on oma, kadehdittava elämänikin), mutta samalle päivälle heitä molempia on ehkä turhan riskialtista sijoittaa...

Jaiks!

Tapasin uskomattoman silmäämiellyttävän ihmisen, jonka seminaarihuoneen yli luomat katseet ja lupausta täynnänsä olevat hymyt saavat minut haukkomaan henkeäni, nieleskelemään ja punastelemaan, vieläkin. Kertakaikkiaan söpö otus. Vaikka minulla aika hyvä itsetunto oman viehättävyyteni suhteen onkin, tuntuu hän olevan jonkin verran out of my league. Ensinäkemältä on hänessä kuitenkin ollut jotain hyvin tuttua. Ehkä olen nähnyt hänet jossain muuallakin kuin tässä meidän uudessa yhteisessä kotikaupungissamme. Unissani? Ideaali tapaus, yhtä kaikki.

Hän muuten (täytyy keksiä hänelle joku alias, jos tästä jotain tulee) antoi minulle erinomaisen, ammatillisesti hyödyllisen vinkin huomiselle, mikä myös tarkoittaisi sitä, että kohtaisimme uudelleen. Silmämme hymyilivät jo pidemmälle kuin mitä viaton puheemme implikoi. Kysyin jo, että mennäänkö työpäivän jälkeen sitten kaljalle, mutta en ehkä ihan tarpeeksi selvästi kahdenkeskistä drinksuilua eksplikoiden.

Todella voimakkaat perhoset vatsassa, ja tunnen itseni aivan yläasteikäiseksi. Ihanaa, mahtavaa, tunteita, jännitystä! Onneksi olen nyt kokeneempi ja rohkeampi kuin ensi-ihastusten kohdalla, ja minulla on pokkaa tehdä tarvittavan suorasukaisia ehdotuksia oikeissa paikoissa.

Niinhän?

Ajatuksia itsemurhasta

Kuulin juuri, että edellinen ihmissuhteeni oli yrittänyt viime viikolla itsemurhaa Itävallassa.

Järkytyin, vaikka tiedänkin, että (ainakaan tällä kertaa) syynä ei ollut minun tunnevammaisuuteni, tarkemmin sanottuna sitoutumiskyvyttömyyteni. Empaattisena ihmisenäkään en ole koskaan pystynyt samastumaan itsemurhaajaan. Murhaajaan kylläkin, mutta miksi tuhota kaikki, mikä omalla kohdalla on todellista? Aina voi muuttaa asioita parempaan suuntaan; luulisi, että jos miettii itsensä tappamista, niin suunta voi olla vain ylöspäin. Uskovatkovatko nämä ihmiset muka uudelleensyntymiseen, lisäelämiin? Miksi tuhota joku, josta ei tiedä mitään? Joskus joku elämys voi muuttaa koko käsityksen siitä, mitä elämä voi olla. On epätodennäköistä, että kaikki tällaiset elämykset koetaan alle 28-vuotiaana.

Olen liikaa elämässä kiinni, ja ehkä teen itsemurhaa toisella tavalla. Matkustaminen, lihansyönti tai vaikkapa tämänkin turhanpäiväisyyden vaatima sähkönkulutus eivät ole kestävästi perusteltavissa (mutta teen niitä silti, joten toimin epäeettisesti tai en oikeasti usko edelliseen lauseeseen). Mieluummin kuolen vaikka kaloreihin kuin alkoholin ja lääkkeiden väkivaltaiseen yliannostukseen tai omaan oksennukseeni. Hyvä syy kuolla saattaa olla uhrautuminen muiden puolesta, mutta yksi itsemurha puolestaan voi johtaa toisiin itsemurhiin, niin kuin oli käydä ystäväni tapauksessa. Silloinhan sitä tavallaan murhaa useita ihmisiä.

Täällä ollaan vain kerran ja (kuten omalta kohdaltasikin tiedät, M) rakkaus on mahdollista!

"Die young and leave a good-looking corpse"
- Have you ever seen a good-looking corpse?

Lavasäteilyä

Mikään ei voita kunnon old school -jazzlaulajattaren lavakarismaa. En edes enää juuri pidä jazzista, mutta konsertti oli mahtava elämys. (Valitettavasti en voi mainita nimiä, koska konserttipaikka olisi turhan helppo jäljittää.) Mutta mainittakoon, että täti oli sen verran iäkäs, että oli ehtinyt musisoida Charlie Parkerin, John Coltranen ja kumppaneiden kanssa. Mukaansatempaavasti hän naureskeli pianotrion sooloille, elämäniloa täynnä.

Parasta oli, kun hän kehoitti kaikkia menemään New Yorkiin, varaamaan lennot ja "just go!". Olin itse varannut Nykin-lentoni aiemmin päivällä. Täti lauloi meille ("minulle") jopa puhelinnumeronsa suuntanumeroineen päivineen.

Kyllä oli hymy herkässä eturivissä.

Nyt täällä paistaa aurinko kuin Suomen syyskuussa. Se saa minut siivoamaan kämppäni Arcade Firen ja The Flaming Lipsin tahdissa ja laittamaan elämäni takaisin raiteilleen.

Amatöörien puuhastelua

STT raportoi syyskuusta lähtien karkumatkalla (kadonneena) olleesta suomalaisnaisesta, joka löytyi Espanjasta. Hänen olinpaikkansa paljastui naisen Espanjan-työpaikan suomalaisen työnantajan kautta.

Jos karkaat Suomesta (etkä halua kertoa olinpaikkaasi), ei kannata kauheasti pyöriä suomalaisten kanssa. Katoamisuutisia ei pieneen maahan mahdu niin paljoa, etteikö kuvia mahtuisi painattamaan lehtiin.

Ja Espanja, haloo! Eikös joku Torremolinos ole Suomen kolmanneksi suurin kaupunki, kyllä sielläkin lehtiä luetaan! (Tiedän kokemuksesta, koska karkasin sinne lyhyeksi aikaa kesällä 2007. Fuengirolassa en uskaltanut edes autosta ulos astua. Las Palmas ei tule kyseeseenkään.)

Unissakuolija

Hyvää maailmanhistorian masentavinta päivää!

Näin tässä taannoin varsin pitkän ja yksityiskohtaisen elokuvamaisen unen. Oli jonkinlainen poikkeustila, levottomuutta ja sekasortoa ilmassa. Sekalaisen tuttavaporukan kanssa eräänlaisessa työmaahississä ollessani sain pahan aavistuksen tulevasta. Hissin päästyä perille ylimpään kerrokseen kiersin nopesti sen taakse, juuri ennen kuin meitä kohti ammuttiin konekivääreillä. Muutama luoti läpäisi hissinkin, mutta säilyin itse vahingoittumattomana. Näyttelin kuollutta. Natsit (!) keräsivät meidät säkkeihin, ja eräät ystäväni natsiuniformuissa kävivät pitämässä täysin epäuskottavan puheen ruumiskasallemme ("siis ei me tähän natsiliikkeeseen niinku kuuluta"). Opportunistit.

Seuraavaksi olin jo arkussani, jonka päälle alettiin kasata hiekkaa. Avasin kannen vaivihkaa ja hivuttauduin aina ylemmäksi sitä mukaa kun hiekan pinta nousi. Kun haudankaivajat poistuivat, nousin varovasti haudastani. Kuljeskelin jonkin aikaa elävänä kuolleena, tuttuja väistellen, kunnes tapasin erään erittäin laihan ja jotenkin todella oudonnäköisen ihmisen. Välillämme oli outo vetovoima, ja pian jo käteni olivat hänen paitansa sisällä. Hän voihkaisi tuskasta, kun sivelin hänen kylkiään: hänellä oli kidukset.

Elävältä hautaaminen tuntui unessa niin realistiselta, että yöllä herätessäni kesti pitkään tajuja kaiken olleen vain unta. Vielä pidempään kesti nukahtaa uudelleen. Jäin miettimään, että jos näkisi niin realistisen tuntuisesti unta omasta kuolemastaan, että sen uskoisi, niin voisiko kuolla oikeasti?

Sehän olisi tavallaan itsemurha.

Saisinko palvelua?

Ympärilläni on ollut todella huono palvelukarma viimeaikoina. Lienenköhän jättänyt katsomatta silmiin maljaa nostettaessa vai mistäköhän johtuu. Tosin toisin kuin urbaanissa ”katso silmiin tai saat seitsemän vuotta huonoa seksiä” –myytissä, minusta tuntuu etten saa palvelua lainkaan. (Optimistina kun aina ajattelen, että sehän on kuitenkin seitsemän vuotta seksiä: tuntuva parannus nykytilaan.)

Esimerkki: Kävin viikolla jälleen lounaalla lähijenkkiläisessäni. Juustohampurilaisen tilaamisesta kului 35 minuuttia siihen, että sain sitä suuhuni. Tarjoilijanikin ehti
lounastaa siinä välissä. Yksi toinen asiakas kävi itse asiassa hänen pöydässään maksamassa, kun oli kiireinen. Täysin pokkana nainen antoi vaihtorahat kassalaukustaan samalla kun mutusteli tortillojaan.

Hauskin sattumus kävi Berliinissä. Oli uudenvuodenpäivä. Eräässä Mitten baarissa on semmoinen systeemi, että tilaukset tehdään tiskillä, ja tarjoilija tuo ne myöhemmin pöytään. Itse jäin kuitenkin (luultavasti tottumuksesta) hieman pidemmäksi aikaa tiskille notkumaan ja ihmettelemään ilmeisen krapulaisen baarimikon sekavaa muistilappujärjestelmää, ja hän tästä hämmentyneenä kaatoi ja ojensi minulle välittömästi vehnäolueni. Kaverini Jänkhä (olut) ja Af (Bacardi-cola) eivät olleet yhtä onnekkaita. Odottelimme ja odottelimme heidän juomiaan, ja epätoivo alkoi jo iskeä. Arviolta 25 minuutin päästä nuori, gootti ja myöskin krapulaisenoloinen naistarjoilija tuli sekalaisia juomia sisältävän tarjottimensa kanssa pöytäämme, kääntyi Jänkhän puoleen ja kysyi: ”Welchen Bier haben Sie doch gebestellt?” (”Minkä oluen tilasittekaan?”). Jänkhän saksantaidot olivat sen verran ikiroudassa, että tarjoilija toisti kysymyksen englanniksi, mihin tahattoman tilannekomiikan mestarinakin tunnettu ystäväni vastasi vilpittömän surkuttelevalla äänellä: ”I don’t remember – it was such a long time ago”. Kaikki paitsi entistäkin surullisemmalta näyttävä goottitarjoilija ja Jänkhä repesivät nauramaan, minä pöydän alle pudoten.

Myöhemmin vastapäisessä Döner-paikassa arvuuttelimme, mitä tarjoilijallemme tapahtui. Häntä kun ei enää ravintolassa näkynyt. No, yksi huono asiakaspalvelija vähemmän.

Hmmm. Tuntuu, että tämän tapauksen jälkeen huono asiakaspalvelukarmani on ollut entistäkin huonompaa.

Elämäessä

Ei näin, muutamin satunnaisesti valituin esimerkein:

(1) Maanantaina missasin erittäin todennäköisen rahasaaliin. Ajattelin, etten postitse enää täältä käsin kerkeä, mutta nytpä sen olisi voinut tehdä netissä. Huomasin asian, kun hakuajan umpeutumisesta oli kulunut 36 minuuttia, eikä nettisivun linkki enää huolinut hiireni klikkauksia.

(2) Tiistaina olisi ollut työporukan leveäbudjettinen virkistäytymispäivä, joka jo kertaalleen siirrettiin minulle muuten hiljaisesta pikkujoulusesongista pomon vaimon kemoterapian takia eteenpäin. Muiden nauttiessa makaan epäsäännöllisen elämän, Berliinin, Göteborgin ja 50ft:n sairastuttamana kotona ja jään vuoden ainoasta työhauskuudesta paitsi. Makuukaverikin tekstaili ja ehdotteli tapaamista, mutta jouduin jättämään senkin väliin. Kolmas kerta sanoi toden 50ft:n kanssa, ehkä hänenkin? (Toisaalta puolalaisista ei ota niin helposti selvää kuin saksalaisista.)

(3) Tuttu kirjastonhoitaja laittoi sähköpostia ja kertoi minun olevan lainakiellossa eräässä minulle tärkeässä erikoiskirjastossa. Kirjaan, joka on täällä mukanani (ja jota tarvitsen), on tehty varaus eikä sitä voi enää uusia. En ole lähiaikoina käymässä Suomessa, enkä tiedä miten kirjan palauttaisin. Viimeksi kun lähetin täältä paketin se ei koskaan saapunut perille. Myös kaupunginkirjastosta on tullut uhkaavia sähköposteja. Unohdin joululomalla palauttaa ison lastillisen karkupaikkani kaunokirjallisuutta. Olen siis kirjastoille lainsuojaton, minä kirjastossa kasvanut.

(4) Rahatkin ovat aikalailla vähissä, ja laskut erääntyvät. Pitää kiristää, suosia paikallista. Italia-tipaton tammikuu, siis. Ehkä pahin kaikista.

(5) Elämäni sisältö on tällä hetkellä Villi Pohjola, netti-Scrabble, Godspeed You! Black Emperor ja kiinalainen savutee. Aika kovat yhden ihmisen pyjamabileet.

(6) Minulla on Bloggerin mukaan yksi lukija vähemmän.

Influenssa

50ft lähetteli viime viikolla Skypessä kuvia Saksan influenssakartoista, joissa keltaisen ja punaisen sävyillä näkyi sairaspoissaolojen määrä eri puolilla maata kuin kesäisessä metsäpalovaarakartassa ikään. Oli itsekin joutunut pirullisen taudin kynsiin heti lähdettyäni, ja niihän siellä Berliinin kohdalla näkyikin olevan pelkkää punaista.

Tein tuosta paheiden kaupungista palattuani arviolta kuukauden työt neljässä päivässä, yöunista välittämättä. Valmista tuli, ja univajeisesta olotilasta tuli ex-työnarkomaanille odotetusti vahvat Suomi-nostalgiat. Perjantaina sitten Göteborgiin kansainväliseen kokoukseen Jänkhän kanssa. Illat olivat pitkiä ja kosteita, torkkuja otettiin vapaa-ajalla aina kun pystyttiin. Kaupunkia en ehtinyt nähdä oikeastaan ollenkaan, mutta oikein kivalta vaikutti Kungsportsavenyltä käsin lähestyttäessä. Sushi-paikkojen suuri määrä yllätti, ja nigirit ja makit olivat jättikokoisia. Muut välit menivätkin sitten Skypessä 50ft:n kanssa. Eihän tästä pitänyt ihmissuhde tulla? (Niin sovimme, ja sanat lausui ensin hän.) J. ei ottanut epäilyjään puheeksi lainkaan, ainoastaan arveli tietävänsä, kenen kanssa chattailin.

Hassusti vaan, ja aivan asiaan liittymättömästi, musiikkimakumme osuvat 50ft:n kanssa harvinaisen hyvin yhteen. Olenkin löytänyt hänen kauttaan monia uusia hyviä bändejä, joista mainittakoon vaikka Daturah ja Russian Circles. Jälkimmäinen kolahtikin oikein kunnolla, erityisesti ensialbumi Enter. Suosittelen instrumentaalisen postrockin ystäville, Mogwaita ahkerasti kuunteleville ex-hevareille! :)

Nyt sitten itse kipeänä, netistä ladattua 90-luvun mainiota Villi Pohjola -televisiosarjaa läppäriltä sängyssä katsoen, erinomaista fujilaista tarry lapsang souchong -teetä lipittäen. Ei oikeastaan tällä hetkellä harmita ollenkaan olla kipeänä.

Takaisin, lopulta

Niinhän siinä sitten kävi, että 50ft:in luona menivät loput Berliinin-yöt. Asia oli pakko osatotuudellisesti paljastaa yhteisille kavereillemmekin, mutta onneksi turkkilaisesta tuhopolttajasta kerrottu tositarina ja 50ft:n aiemmin mainitsema "kyllähän mun luona mahtuisi teistä joku majoittumaan" -kommentti rimmasivat niin hyvin yhteen, että periaatteessa puhtain paperein selvittiin. Mukana ollut työkaverini Jänkhä tulee kyllä varmaan vaatimaan raporttia ensi viikon yhteisellä Göteborgin-matkallamme.

Teille voin kertoa, että viimeinen yö meni alasti ja muuten kuin nukkuessa. Itse asiassa onnistuin samanaikaisesti sekä karsimaan matkakustannuksiani että viipymään Berliinissä vielä yhden yön. Nyt sitten vihdoin takaisin karkupaikkaan, jossa minua odottaa älyttömät rästityöt. Niin älyttömät, että niitä on pakko aloittaa jo matkalla, rättiväsyneenä.

Aamuja, öitä ja iltapäiväunia

Mietin vielä vuoden ensimmäisenä aamuna (tarkalleen ottaen alkuillasta), että onkohan mitään järkeä maksaa asumisesta, jota ei käytä. Väärinkäsitys-hotellissa en lopulta nukkunut ollenkaan, ja uudenvuoden megakotibileidenkin jälkeen jäi uusi, jo maksettu sänky Friedrichshainissa käyttämättä. Löysin nimittäin itseni aamukahdeksalta suutelemasta intohimoisesti erittäin pitkän ihmisen sängystä Prenzlauer Bergistä... Meinasin jo kirjoittaa, että elämäni kolmas sleepbuddy, mutta taisimme vähän rikkoa sääntöjä :)

Nyt unohdan mokomat, melko mitättömät taloudellis-logistiset ristiriidat, sillä viime yönä sain huonetoverikseni hostellissa varsinaisen älykääpiön. Tyyppi oli ensinnäkin vallannut jo valmiiksi petaamani sängyn (mikä on kiva huomata kömpiessään liskojen yön hiljentämälle hostellille aamukolmelta). Dormin viimeinen vapaa sänky olikin sitten yläpedissä älykääpiön yläpuolella, jonka vaivalloisesti pedattuani sain kuunnella viiden tähden katkokuorsausta suoraan tyynyni läpi. (Viiden tähden katkokuorsauksen erottaa neljätähtisestä suurempi peräkkäisten äännähdysten varianssi sekä "kuolikose?" -tyyppiluokituksen saavien uloshengitystä edeltävien taukojen frekvenssi per varttitunti.) Kun ajattelin, että ei tämä tästä voi enää huonommaksi muuttua alkoi älykääpiö puhua unissaan jotain käsittämätöntä turkiksi. Eipä hän enää itsekään pystynyt meteliltä nukkumaan, vaan keksi ruveta väsäämään sätkää, joka ei meinannut millään ottaa syttyäkseen, vaan kaverilla oli hetken aikaa pätkivän sytkärinsä kanssa eräänlainen henkilökohtainen uuden vuoden valoshow menossa. Onneksi hänen vierustoverinsa ennätti estää tupakointipuuhat (savuhan sängystäni vielä puuttuikin, saati sitten tuli). Lopulta älykääpiö poistui jo klo 5:24 omille teilleen, minkä jälkeen nukuin melko hyvin klo 11 asti, jolloin taas erästä toista huonetoveria tultiin häätämään ulos.

Nyt odottelen kavereitani aamupalasessioihin. Arvelimme, että klo 13 voisi olla sopiva aika sivistyneiden ladyjen ja herrasmiesten nauttia aamupalaa yhdessä. Täällä Berliinissä onkin melko tavallista, että hyvästä aamiaispaikasta saa aamiaista ainakin klo 17 asti (ellei sitten 24h). Täytyy koettaa jos pääsisi 50ft:n viereen takaisin. Kiihkeän suutelun ohella siellä oli tosi hyvä nukkua. Vaikka menisi taas neljään iltapäivällä ja jäisi suunnitellut nähtävyydet näkemättä ja shoppailut tekemättä, ei harmittaisi yhtään.