Unissakuolija

Hyvää maailmanhistorian masentavinta päivää!

Näin tässä taannoin varsin pitkän ja yksityiskohtaisen elokuvamaisen unen. Oli jonkinlainen poikkeustila, levottomuutta ja sekasortoa ilmassa. Sekalaisen tuttavaporukan kanssa eräänlaisessa työmaahississä ollessani sain pahan aavistuksen tulevasta. Hissin päästyä perille ylimpään kerrokseen kiersin nopesti sen taakse, juuri ennen kuin meitä kohti ammuttiin konekivääreillä. Muutama luoti läpäisi hissinkin, mutta säilyin itse vahingoittumattomana. Näyttelin kuollutta. Natsit (!) keräsivät meidät säkkeihin, ja eräät ystäväni natsiuniformuissa kävivät pitämässä täysin epäuskottavan puheen ruumiskasallemme ("siis ei me tähän natsiliikkeeseen niinku kuuluta"). Opportunistit.

Seuraavaksi olin jo arkussani, jonka päälle alettiin kasata hiekkaa. Avasin kannen vaivihkaa ja hivuttauduin aina ylemmäksi sitä mukaa kun hiekan pinta nousi. Kun haudankaivajat poistuivat, nousin varovasti haudastani. Kuljeskelin jonkin aikaa elävänä kuolleena, tuttuja väistellen, kunnes tapasin erään erittäin laihan ja jotenkin todella oudonnäköisen ihmisen. Välillämme oli outo vetovoima, ja pian jo käteni olivat hänen paitansa sisällä. Hän voihkaisi tuskasta, kun sivelin hänen kylkiään: hänellä oli kidukset.

Elävältä hautaaminen tuntui unessa niin realistiselta, että yöllä herätessäni kesti pitkään tajuja kaiken olleen vain unta. Vielä pidempään kesti nukahtaa uudelleen. Jäin miettimään, että jos näkisi niin realistisen tuntuisesti unta omasta kuolemastaan, että sen uskoisi, niin voisiko kuolla oikeasti?

Sehän olisi tavallaan itsemurha.