Joskus se on tavallaan koomistakin. Nimittäin se, kuinka meillä riittää puhuttavaa oletettavasti loputtomiin, eikä tapaamisillemme ole tulla loppua. Olisi mielenkiintoista järjestää niin, että voisimme ajallisista rajoituksista vapaina kokeilla tyhjenisikö malja ollenkaan. Viime kerran piti olla piknik, mutta kun auringon ja +23˚C:een lämmön tervehtiminen muuttui kuunvalonihastelun kautta iltakaakaoon luonaan, oli lähtemisen motiivina vain kerkeäminen illan viimeiseen metroon. Siihen, jonka viime kerralla opin ohittavan Täydellisen pysäkin 13 minuttia yli yhden. Silloin kun vasta lähdin kiemurtelemaan metrolle päin minuutin tuon jälkeen. Nytkin jäimme vielä rappukäytäväänkin puhumaan, ja vielä yhden keskustelun yllättäen putkahdettua ilmoille halasimme erohalitkin tuplana. Sain muuten poskisuudelmankin.
Onnelliseksi tulen hänen seurassaan, ja kaipaan jälleen uusintaa. Hänen kanssaan keskustellessamme palan toistuvasti halusta ottaa hänestä kiinni ja rutistaa, niin ihana ihminen hän on. Vaan kuuluu toiselle. Kyseenalaista tahatonta tilannekomiikkaa hän vielä harjoitti demonstroimalla sänkynsä nitinää sängyllä selällään kiehnäten (aika kuuma näky) sekä erilaisilla englanninkielensä heikkoudesta johtuvilla, kompetentimman puhujan suusta suorasukaisen kaksimielisiksi tulkittavilla lapsuksillaan. (Englanti on muistaakseni hänen seitsemäs tai kahdeksas kielensä, ”my worst language”, jota oppi ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana eikä oppi kestänyt kai kuin vuoden.)
Oi voi. Kapsaisiini ja mielihyväkeskuksen yhtäaikainen aktivoituminen kipukeskuksen kanssa ihmissuhteena.
No comments:
Post a Comment