Sattuu ja tapahtuu

Iltana eräänä satuin työkavereiden kanssa työpaikkamme aulaan, missä ”ystäville ja tukijoille” oli tarjolla ilmaista viinaa ja pikkupurtavaa. Kivat kännithän porukkamme siitä sai, etenkin venetolainen valkoviini ja tiramisu tekivät hyvää. Kotiin klo 23:n aikaan palatessani kotitaloni edestä meni tuhatkunta rullaluistelijaa, mikä sekin oli aikamoinen näky.

Tarvitsin Täydellisen apua yhdessä työjutussa. Jotain, minkä hän olisi viidessä minuutissa tarkistanut, mutta vastaus tuli vasta 30 tunnin päästä, ja ehdin tehdä paljon turhaa työtä. Nyt olenkin siis varsin katkera ja happamoitunut, ja kaiken lisäksi päälle iski migreenikin.

Ostin vitutustupakkaakin, mutta ei se auta. Jää vain paha maku suuhun.

Ulkona syömässä

Ostin keväthelteiden kunniaksi kaupasta pari nippua valkoista parsaa tukevaksi auringonlaskun parvekepäivälliseksi (työkiireiltäni jätin päivällä syömättä). En ole enää lainkaan perillä Suomen hinnoista, enkä täten osaa arvioida mikä on kallista ja mikä halpaa, mutta lähikauppani parsojen nippuhinta oli euroissa vähän reilu 2,50. Lisäksi valmistin Hollandaise-kastiketta (pussista, lisää vain vesi ja voi) ja salaattia. En oikein ymmärrä, mikä noissa parsoissa niin viehättää. Makua noissa vetisissä vihanneksissa ei ole nimeksikään, eikä klassikokastikekaverinsakaan ollut kovin kummoista. Kokeilin osalle italialaista tapaa - voisulaa ja raastettua parmesaania - ja se toimi jo jotenkin parmesaanin voimakkuuden takia, etenkin kun rouhin vielä pippuria päälle.

Kaipa kyseessä on jonkin sortin kausierikoisuus, joka ei oikeasti ole niin kummoista, mutta kerran vuodessa menee (vrt. Beaujolais nouveau, sima, rosolli, mämmi, joulukinkku ja silliaamiainen). Pitää vielä kokeilla ikivanha vuohenjuusto-parsa-pastareseptini seitsemän vuoden takaa, ennen kuin tuomitsen lopullisesti. Siihen halpaan en halua itseäni laittaa, että muutan kyseisen raaka-aineen herkulliseksi klassisella ”kääri se pekoniin ja het toimii” -kikalla.

Taukoa, töitä ja tappavan hyvää carbonaraa

Varoitus: tiedossa harvempaa blogikirjoittelua.

Tykkään työskennellä periodeissa. Niin, että kerralla uurastetaan enemmän, saadaan homma valmiiksi ja voidaan taas löysäillä. Nyt on semmoinen harvinainen vaihe, että pitäisi tehdä jotain parissa viikossa valmiiksi. Niinpä töitä tulee paiskittua jopa viikonloppuisin. Tiedossa muutenkin kiireinen kevät ja kesä ennen kuin täältä poistun. Lauantai-illat kuitenkin rauhoitan rentoutumiselle, nollaamiselle ja ruoanlaittotaidon täydellistämiselle.

Tein jälleen astetta paremman version viimeisimmästä hionnan kohteena olevasta pastareseptistäni: pasta alla carbonara. Pitää tehdä vielä yksi jos toinenkin versio, että saan täysin kohdilleen, sitten postaan tänne. Netistä kun suomen kielellä pukkaa vain noita ihmeellisiä kerma(perse)versioita, joiden alkuperä lienee saapasmaan asemesta jossain Atlantin länsipuolella. Ruoan kaveriksi valitsin kaupan halpiksista summamutikassa ihmeellisen lakritsisen MGM Mondo del Vinon nero d'Avolan Italian Prioccasta. Kokkauksestani nauttiessani ja viiniä lipitellessäni katson koneelta Nicolas Cagen uutuusleffaa Knowing. Köykäistä, mutta katsoo. Katsoo ja unohtaa.

No, tärkeintähän on syödä hyvin.

Arvatenkin väärinkäsitys...

Englannin kielen verbi ’infatuate’ (suom. ’ihastua’) juontaa juurensa 1500-luvun latinan infatuare-verbiin, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa itsestään hölmön tekemistä. Etymologiakin on kääntynyt minua vastaan, mutta se on oikeassa.

Edellisen postauksen kielistimuloinnissa oli nimittäin tietenkin päässyt käymään käännösvirhe. Sanasta sanaan kääntämisen vaaroja. Hänen oli tarkoitus oli ilmaista, ettei hän saanut viimeksi sanotuksi (huultensa yli), että jos sattuisin kaipaamaan jotain virkistävää tekemistä työkiireideni lomassa, niin voisimme yrittää jotain. Esimerkiksi museossa tai kasvitieteellisessä puutarhassa piipahtamista. Pakko kuitenkin piruilla tuosta ”bring my lips over for some stimulationista” vielä, hehheh…

Repetition, anyone?

Onko sen sitten tarkoitus olla kivaa, kun on edellisiltana tehnyt projektiylitöitä Täydellisen kanssa, ja siinä sivussa ihmetellyt toisaalta hänen piirteitään, toisaalta sitä, miten hyvin on päässyt ihastuksestaan yli - niin sitten tämä lähettää tällaisen sähköpostin: ”...didn't bring over my lips yesterday night... If YOU once feel like some 'stimulation' would be good for you, tell me - however, I can try... :-) And we need it all!!”?

Pari kertaa illalla tekikin kyllä mieli suudella häntä, mutta siinä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista. Etenkin sammutettuamme työhuoneen valot ja ihaillessamme kaupungin skylinea, kun käännyimme sanattomina katsomaan toisiamme. Perinteisellä metropysäkkisaatilla vitsailin siitä, kuinka luovan yhteistyömme vastapainoksi ”voisimme tosiaan välillä tehdä jotain, hmm, procreational… tarkoitan tietenkin recreational.” Hänen englannintaitonsa vähän horjui, ja hän ilmaisi olevansa sitä mieltä, että kyllä meidän pitäisi tehdä koko luomisen kirjo. Pakkohan siinä oli kertoa, että procreation viittaa kyllä lisääntymiseen, mihin hän totesi puoliksi itselleen puhuen, että pitäisi yrittää olla vähemmän flirttaileva vahingossa. Tuonkin voi ymmärtää kahdella tavalla.

Mutta miten tuohon sähköpostiin olisi teidän mielestänne pitänyt vastata?

Itse tein näin: Vastasin ensin perusteellisesti viestin loppupuolella olevaan sääennustuskeskusteluun (nyt tänne on luvattu sadetta, mutta sitä ei näy), ja vasta sitten kommentoin tuota huulistimulointiasiaa. ”Otherwise, well... I'm not really sure what you mean by lips and stimulation here, I guess you have to explain that to me in person sometime.”

Tuonkin voi ymmärtää kahdella tavalla.

Variatio delectat

Pääsiäinen on ollut aika epänormaali, mutta niin on ollut tapana. Pari vuotta sitten vietin juhlista pashinta Salzburgissa ja Venetsiassa estottomissa ruumiin iloissa, viime vuotta en rehellisesti sanoen muista lainkaan (joten täytyy olla Suomessa), ja nyt olen ihmeellisessä hellesäässä karkupaikkani juhlavassa yksinäisyydessä.

Jostain syystä pitkinä kristillisinä pyhinä tulee kuunneltua Raamattu-inspiroituneista musiikinlajeista eniten sitä, jota metallimusiikiksi kutsutaan. Niinpä tälläkin hetkellä paikkaan Internetin avulla sitä tosiasiaa, että iTunesissani oli ennen pääsiäistä vain yksi Slayerin levy (Reign in Blood, tietenkin). Muita iPodissa pyörineitä moshattavia ovat olleet esimerkiksi Slipknot, Metallica, Kyuss, Black Sabbath ja Pantera.

Olen myös syönyt poikkeuksellisen paljon lihaa. Normaalisti syön aika kasvispitoista ruokaa (Italia-friikkinä ja kasvisruokavalioon ihmissuhteiden kautta tottuneena), mutta nyt pääsiäisruokia ostaessani halusin vaihtelua, jotta tuhdit punaviinitkin pääsisivät oikeuksiinsa.

Kaiken kukkuraksi olen herännyt aina vaan aiemmin. Tänään heräsin jo 9:18, tuntuvasti normaalia aiemmin. Viimeksi koin samaa 2008 heinä-elokuussa viimeisinä Helsingin-viikkoinani, jolloin saatoin herätä jo kuudelta aamuaurinkoisen kämppäni valon määrään. Niinpä tein nyt saman kuin silloin: pakkasin iPod Shufflen täyteen reipashenkistä lenkkimusaa (Muse, Arcade Fire, Franz Ferdinand…) ja lähdin juoksemaan ulos aurinkoiseen pääsiäismaanantain autiuteen. Ihana tunne keuhkoissa kun kunnolla hengästyy. Palatessa vaan tuli todella kuuma, kun lämpötila ehti nousta hellelukemiin eikä vesipulloa tullut mukaan. Täytyy ottaa taas tavaksi aamulenkit jos aurinko jatkossakin herättelee pimennysverhojen raoista. Kroppa tuntuu mahtavalta. Jepjep.

Epänormaalin latteaa, sanoisin.

Olemisen maantiedettä

Luutnantti-isäni ei tunnu osaavan laskea yhteen Suomen ja karkupaikkani aikaeroa meidän kahden välisen tuntuvan tapakulttuurillisen aikaeron kanssa. Niinpä uneni häiriintyivät suuresti hänen tekstiviestistään. Siinä toivotettiin hyvää pääsiäistä ja kysyttiin, ovatko rahat riittäneet. Mukavuudenhaluni oli priorisoinut itsensä mahdollisimman nopeaan uudelleennukahtamiseen, enkä kyennyt keräämään tarpeeksi oveluutta kirjoittaakseni itselleni edullisinta vastausta.

”Hiljaisen viikon” häiriötekijät eivät valitettavasti loppuneet tähän. En ole täällä kehittänyt juurikaan kerrostalokyttääjäntaitojani, mutta voisin lisäksi vannoa, että naapurissani tehtiin varhain pääsiäislauantaiaamuna remonttia. Olen siis hienoisessa unenpöpperössä. Yllätyksekseni kaupatkin olivat auki.

Rahatilanteeni on kohentunut, ja koetan saada vähän säästettyäkin. En ole nimittäin matkustanut mihinkään yli kuuteen viikkoon, mikä on näin levottomalle sielulle melko pitkä aika. Pariisin kevät kiehtoisi, mutta näillä näkymin pääsen sinne seuraavan kerran vasta kesäkuun puolivälin työmatkalla. Berliinissäkin olisi kiva käydä jollain tekosyyllä maksamassa kalavelat ja se Alsacekin kummittelee vielä (viini)hampaankolossa, samoin kuin matkat Belgian Westvletereniin ja Italian Venetoon, jokseenkin vastaavista syistä. Jostain syystä olisi kiva käydä myös Puolassa – Varsovassa ja Krakovassa – minkä toivonkin toteutuvan tyypillisessä töiden ja huvien yhdistelmässäni vuoden sisällä.

Mutta mikäs täälläkin ollessa. Helleraja paukkuu yhdessä hedelmäisten alkoholijuomien korkkien kanssa, ja olen jo saanut huomattavan rusketuksen sekä monia kuumia katseita joen auringonpalvojilta. Parasta on lämmin auringonlasku.

Että minä tulen vielä kaipaamaan tätä kaupunkia.

Ilmastopakolaisena Baabelissa

Pitkäperjantai paratiisissa. +24˚C, ei pilvenhattaraakaan taivaalla, ihmisillä vapaapäivä ja hyvä mieli, onnen paistattelua joella. Kävelen 50 metrin matkan rannasta kämpälleni vain hakeakseni lisää sitruunaolutta / kossukolaa ja käydäkseni vessassa.

Ja iPodkin tuntuu soittavan vain nerokasta, hyvälle tuulelle saavaa kevätmusiikkia via Genius:
Must Be the Moon - !!!
Talons - Bloc Party
Pioneer to the Falls - Interpol
Gibraltar - The Robocop Kraus
Smokers Outside the Hospital Doors - Editors
Intervention - Arcade Fire
Love is Noise - The Verve
Do You Want To - Franz Ferdinand
All the Good Men - The Robocop Kraus
Naked Sun - …And You Will Know Us by the Trail of Dead
Dreamdancer - Polarkreis 18
Pick Up the Phone - The Notwist
So Here We Are - Bloc Party
Reena - Sonic Youth
Lit Up - The National
An End Has a Start - Editors
Waiting above the Ocean - The Robocop Kraus
Die Tiere sind unruhig - Kante
The Heinrich Maneuver - Interpol
Með suð í eyrum - Sigur Rós
Heart of Hearts - !!!
Neon Bible - Arcade Fire
Wasted State of Mind - …And You Will Know Us by the Trail of Dead
Fake Empire - The National
In Fact You’re Just Fiction - The Robocop Kraus

En ole itse asiassa aivan varma, mistä iPodiini on kertynyt noinkin paljon saksalaista musiikkia, mutta epäilen 50ft:lla olevan näppinsä pelissä.

Täydellinen viesti nauttivansa hänkin tahollaan (l. pääsiäisen vietossa Partnerin kanssa) keväästä, mutta olevansa melankolinen. Monikielinen vastausviesti (joka sisälsi tällä kertaa myös saksaa mainittuani iPodini yllättävästä germanististumisesta) ihmettelyyni mélancoliesta tällaisella säällä oli seuraavanlainen: ”In jeder Knospe steckt auch die Vergänglichkeit - éprouver la beauté de la vie est un don si précieux… and of course I’m a little hedonist! T, kevääseenrakastunut”.

Taistelutoveri ja tiukukaulainen yllätys

Kun koukutun, koukutun kunnolla. Hetkellisen elokuvapulan kohdattua minut päätin kokeilla ajan kanssa itselleni joululahjaksi ostamaani Call of Duty 4: Modern Warfare -peliä. Mainostettu fotorealistisuus ja vaihtelevat tehtävät kiinnostivat kokeilemaan, mitä annettavaa peliteollisuudella on tällä hetkellä. En ole varsinaisesti pelaajatyyppiä, mutta olen utelias moneen suuntaan. Mukava kokemus ja kaikin puolin todentuntuiseksi tehty.

Varsin elokuvamainen peli olikin kyseessä. Ei oikeastaan ollenkaan vaikea, eikä vihollisten lahtaaminen ollut sellaista päätöntä klassista Wolfenstein/Doom-räiskintää, vaan eri tehtävien puitteissa hyvin erilaista. Eniten tykkäsin olla tarkka-ampuja, sniper. Etenkin tehtävä, jossa piti hiippailla mahdollisimma hiljaa tarkkuuskiväärin kanssa vihollisjoukkojen läpi havuasussa oli suosikkini. Elokuvien passiivisuuteen kyllästyneille nykyajan peliteolisuus on todellakin kehittänyt jännittävän koukuttavaa mutta viihdyttävää tekemistä. Peli tuli pelattua läpi parissa illassa.

Huomasin aamulla futonilleni kerääntynyttä vaatekasaa selvitellessäni, että Täydellinen oli onnistunut piilottamaan sinne viime visiitillään suklaisen pääsiäispupun. Pupun kaulassa oleva tiuku kilisi minulle pääsiäistoivotuksia tuolta päivieni ilopilleriltä. Hyvin alkoi päivä, hymyssäsuin, ja jatkui viikonlopun ruokaostoksilla, jotka saivat luvan tehdä poikkeuksen viime aikojen köyhäilybudjetilleni. Lammasta ja muita herkkuja pöytään ja Berliinin KaDeWestä ostettu rhôneläinen 2003 Pierre Amadieu Domaine Grand Romane Gigondas vihdoinkin auki.

Uusinta

Ikään kuin edellisessä ei olisi ollut tarpeeksi, piipahti hän luonani seuraavana päivänä spontaanisti matkallaan fysioterapeutilta.

Hän toi mukanaan kaksi palaa kakkua ja mansikoita. Söimme niitä lounaaksi parvekkeellani. Hänelle tuli kuuma, ja hänen piti vähentää vaatetusta. Alimman paidan noustua vahingossa poisotettavan mukana näin vilauksen hänen herkullista vatsaansa. Pian hän jo kelli sängylläni ja pyysi minua laittamaan käteni hänen kyljilleen. Tein työtä käskettyä ja sain todistaa, kuinka ilmeisesti hänen toinen kylkensä on jumissa toisen auetessa enemmän hengittäessä. Sängyllä kelliminen demonstroi erästä venytysliikettä, jonka pitäisi avata kylkilihaksia.

Minun huomioni oli hänen takapuolessaan. Harmi kyllä siinä ei tällä kertaa ollut mitään lihaksia, joiden epänormaaliutta olisi pitänyt tunnustella.

On kuulemma nähnyt kerran unta mozzarellastani, ja kolme unta kylpyhuoneestani. Toivotin tervetulleeksi käyttämään haaveiden kohteena ollutta kylpyammettami koska vaan. Voin tarvittaessa lainata helposti päältäputoavaa pyyhettä.

Connoisseuria nämä kohtaamiseni Täydellisen kanssa huvittavat suuresti. Hänen mukaansa T on ”joko tyhmä kuin saapas tai ovela kuin kettu”. Tiedän, että kyse on ensinmainitusta, sillä hän on niin viaton ja vilpiton ihminen, että ihmetyttää, ja nämä tosielämän sitcom-kohtaukset ovat melko suurella varmuudella hänen puoleltaan täysin tahatonta komiikkaa.

Kapsaisiini

Joskus se on tavallaan koomistakin. Nimittäin se, kuinka meillä riittää puhuttavaa oletettavasti loputtomiin, eikä tapaamisillemme ole tulla loppua. Olisi mielenkiintoista järjestää niin, että voisimme ajallisista rajoituksista vapaina kokeilla tyhjenisikö malja ollenkaan. Viime kerran piti olla piknik, mutta kun auringon ja +23˚C:een lämmön tervehtiminen muuttui kuunvalonihastelun kautta iltakaakaoon luonaan, oli lähtemisen motiivina vain kerkeäminen illan viimeiseen metroon. Siihen, jonka viime kerralla opin ohittavan Täydellisen pysäkin 13 minuttia yli yhden. Silloin kun vasta lähdin kiemurtelemaan metrolle päin minuutin tuon jälkeen. Nytkin jäimme vielä rappukäytäväänkin puhumaan, ja vielä yhden keskustelun yllättäen putkahdettua ilmoille halasimme erohalitkin tuplana. Sain muuten poskisuudelmankin.

Onnelliseksi tulen hänen seurassaan, ja kaipaan jälleen uusintaa. Hänen kanssaan keskustellessamme palan toistuvasti halusta ottaa hänestä kiinni ja rutistaa, niin ihana ihminen hän on. Vaan kuuluu toiselle. Kyseenalaista tahatonta tilannekomiikkaa hän vielä harjoitti demonstroimalla sänkynsä nitinää sängyllä selällään kiehnäten (aika kuuma näky) sekä erilaisilla englanninkielensä heikkoudesta johtuvilla, kompetentimman puhujan suusta suorasukaisen kaksimielisiksi tulkittavilla lapsuksillaan. (Englanti on muistaakseni hänen seitsemäs tai kahdeksas kielensä, ”my worst language”, jota oppi ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana eikä oppi kestänyt kai kuin vuoden.)

Oi voi. Kapsaisiini ja mielihyväkeskuksen yhtäaikainen aktivoituminen kipukeskuksen kanssa ihmissuhteena.

Suomi-ilmiö

Eilen vierailin melko isossa alani tapahtumassa. Ensitöikseni törmäsin Texasilaiseen, joka kuitenkin pian säntäsi hermostuneena pomonsa lähettämille asioilleen. Esillä oli myös oman työni tuloksia, mutta mitään paikallaolovelvollisuutta ei ollut (periaatteenani on ollut ”minä teen, muut myyvät”), olihan kaiken lisäksi lauantaikin. Tein kuitenkin ”tupatarkastuksen” ständillemme, ja näin odotetusti työtuttuja Suomesta (yksi puolituttu hämmentyi kovasti törmätessämme suojatiellä: ”oletko se tosiaan sinä?”). Yksi suomalaisista oli epäsuorasti eräänlainen pomonikin. Juttelimme vähän niitä näitä, ja mainitsin ohimennen siitä, mitä olen täällä tehnyt. Tämä sivulause poikikin sitten rahanarvoisia jatkotoimenpiteitä ja uramahdollisuuksia, kun sitten jossain vaiheessa palaan Suomeen.

Ihan huomaamattani, yllätyksenä ja pyytämättä eteeni tuotiin myös snapsimukillinen jääkylmää Koskenkorvaa (se oli jotain lemon-minttu-, joten meni raakana mainiosti). Kohtaamisesta jäi yllättävän kiva olo, kuin kevyt päiväkänÄH.

Näin se Suomi-ilmiö syntyy.

Ex patria illaudata...

En tiedä, tuleeko muillekin expatriaateille joskus tällaisia hetkiä, mutta ainakin minulla on käynyt aika monesti lähellä. Kun asiat eivät vaan toimi kielimuurin takia. Kun se pallo ei vaan mene sinne reikään. Kun tuntee itsensä eristyneeksi ja epäonniseksi. Kun ei saa kahleita pois kädestä. Ja kun kukaan ei todella ymmärrä.



Heh, saatiinpa vihdoin vähän tuota kaunista korean kieltäkin tähän blogiin. :)

Nice

Olen selvästikin kesän lapsi. Ihan oikeasti alan ajatella, että pitäisi muuttaa johonkin ainalämpimään maahan, jotta työn laatu ja tyytyväisyys elämään olisivat parempia. Heti, kun lämpötila on varjossa yli 20 celsiusastetta, olen paljon onnellisempi. Kaikki on jotenkin oikein.

En välttämättä vietä kaikkea aikaani ulkona, päinvastoin istun sisällä tehden ylitöitä nauttien pitkään jatkuvasta valoisuudesta ja siitä, että ikkunasta puhaltaa sisälle lämpöinen tuuli.

Ja sitten voi lounastauolla käyskennellä ulkona incognitona ja haistella kesäistä ilmaa. Vielä vajaat neljä kuukautta tätä ihanuutta jäljellä, sitten kolme lyhyttä karkumatkaa ennen paluuta Suomen syksyyn joskus syyskuun puolivälissä.

Ah!

:

Aina välillä sitä tulee muistutetuksi siitä, ettei elä tällä pallolla yksin. Juuri kun on vaipunut syvään horrokseen, päätynyt Blogistanian umpikujaan tai muuten vaan vaipunut eksistentiaaliseen tylsistymiseen, on joku juuri tehnyt minunkin elämääni helpottavan keksinnön toisaalla. Heijastusvaikutukset taas pitävät minut välittömästi kiireisenä ja innokkaana pitkään.

Elohopean kivutessa yli viiteentoista kapuan parvekkeelleni, käärin paidan hihat ylös ja otan metallisenkarhean MacBook Proni syliini. Varmistan katsomalla joen yli, että pystyssä on, vedän virtapiuhan ikkunanraosta ja teen kahta työtä yhtä aikaa. Blogaan ja rusketun. (Niin vieläkö siellä Suomessa on lunta? Uskomatonta.) Avaan päivän uutiset (avautuvat linkeistä) ja olen uusi ihminen. Ihanaa!

Innovatiivisena tunnettu Google on ylittänyt itsensä. Kytken heti päälle aikaani säästävän Gmail Autopilotin, lataan kännykkääni Google Brain Searchin ja seuraan innoissani Googlen uuden kognitiivis-autoheuristisen entiteetin, CADIEn, ensitaipaleita. Sci-fi-elokuvien todellisuus on täällä, joskaan pandasöpöilyä ei kukaan vielä osannut ennustaa. Mahtavaa!

Tie sademetsien ja kalliin aikani teoreettiselle pelastumiselle alkaa yllättäen Iso-Britanniasta, sillä keskustavasemmistolainen sanomalehti The Guardian ilmoittaa ensimmäisenä, paitsi siirtyvänsä pois paperiversiosta (halleluja!), myös rajoittavansa itsensä jatkossa Twitter-formaattiin. Kaiken kun voi kertoa 140 merkissä, jos oikein taitaa. Samalla työllistämme muutaman tiivistämisen ammattilaisen, nimittäin runoilijan. Tämä kehitys jatkukoon!

Kotimaan uutisiin. Tyypilliset Suomi-uutiset ovat luokkaa ”mies (joka on joko Matti Nykänen, Arto Paasilinna tai poliisiylijohtaja) puukotti vaimonsa ja ajoi tuhat kilometriä poliisia karkuun ja puhalsi 8 promillea törmättyään Kauppakeskus Isoon Omenaan”. Onneksi joskus sieltä kuuluu muutakin, hyviäkin uutisia.

Entisenä (ja tällä menolla myös tulevana) Helsingin (huomatkaa muuten tuore nimenvaihdos) itäisen kantakaupungin asukkaana ilahdun siitä, että kaniongelmaan on vihdoin keksitty ratkaisu. Toivoisin, että kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ottaisi vielä mallia Jyväskylästä, jossa talousongelmiin on keksitty mainio ulospääsy. Lisäksi, vaikka en television käyttäjä enää olekaan (kaiken kun saa käytännössä jo netistä), kannatan Yleisradion toiminnan rahoittamisen turvaamiseksi käytettäviä uusia keinoja. Yhteisen hyvän ja laman nujertamisen nimissä en siis pahastu, jos asunnossani käytäisiinkin isännöitsijän avustuksella yksinkertainen tosiasia tarkastamassa poissa ollessani. Kannatetaan!

Ulkosuomalaisena, ja joitakin Suomea koskevia tölväisyjä lukuun ottamatta, olen kuitenkin sitä mieltä, että olemme kansallisuutena vähintäänkin eurooppalaista aatelia, ellemme sitten sukua muillekin valtaapitäville, kuten Aamulehden testissä voitte itsekin käydä toteamassa. Sen sijaan olen hieman huolissani siitä, että uuden lain voimaantultua tämänkin kirjoituksen alalaitaan ilmestyy klo 21 Suomen aikaa ”Posted by karkumatka” -tekstin paikalle oma nimeni. Näin myös omat stalkkaushuvini muiden blogeista tulevat tiensä päähän. No, ainakin Eniron avulla selviää se mystinen metsä, josta käsin capri tekee ryyppäysreissujaan, ja voin ottaa hänelle lohdutuspuhelun.

Mutta ehkä naamiaisten päätyttyä koittaa aivan uusi, erilainen aika. Ehkä meistä kaikista tulee ystäviä.

Että minä rakastan tätä päivää!