Päädyimme erittäin mukavaan italialaisravintolaan (jonka menu ei tuntenut kuin kahvipitoisia kuumia juomia, joten käännyin kerrassaan mainion viinilistan puoleen; venetolainen luganonsa oli taivaallista). Jaoimme mukavasti marinoituneen ja reilunkokoisen antipasto miston.
Juttelimme paljon kaikenlaista, ja huomasimme toisissamme paljon samanlaisia piirteitä, eräänlaista täydellistä vastaavuutta. Välillä keskustelussamme oli kuitenkin lautasentuijottelutaukoja, jotka nyt minua suomalaisena eivät sinällään häirinneet muuta kuin empatian kautta. Yritin keksiä sanottavaa, jottei hänellä olisi tukalaa olla.
Jotenkin päädyimme siihen, että Täydellinen alkoi kuvailla, kuinka mieletön tyyppi hänen mielestään olen. Jo pelkästään työni puolesta olen kuulemma todella kiinnostava ja lahjakas tulevaisuuden huippuammattilainen, ja hän haluaisi tehdä pian paljon töitä kanssani. Lisäksi tunnun jo näinkin lyhyen ajan kuluttua todella tutulta ja rennolta; minun kanssani on todella luontevaa olla ja viettää aikaa. Olen itsekin huomannut, että hänen kanssaan pystyy jo sanomaan asioita pelkin katsein, kuin vanhojen ystävien kanssa. Hän sanoi kaiken tämän täydestä sydämestään suoraan silmiin katsoen, todella epäsuomalaisesti. Sanoin olevani aika hämilläni.
- I'm not used to getting feedback.
- What do you mean?
- I mean getting any kind of feedback like this.
Sitten hieman kakistelua. Ei heti suoraan asiaan, vaan monitulkinnallisia aloituksia selvemmin nonverbaliikan kautta perusasioiden ääreen. Että häntä vähän jännittää huominen, tulla minun luokseni. Sillä hän ei halua, että sattuu. Kuulemma tämän kaiken ajattelu on ollut hänelle jopa vaikeampaa kuin tämä stressaavista stressaavin puolivuotisarviointi. Ettei tässä tule mitään väärinkäsitystä. Koska ei ole varma, tiedänkö hänestä ja hänen partneristaan. (Partneristaan? Kuulostaa minusta samasukupuolisten touhulta. Kuulemma englanninkieliset ei-aviolliset puolisotermit eivät sovi hänen suuhunsa, sillä partneri ei ole mikään lapsi enää.)
He tapasivat kielikurssilla Pariisissa Täydellisen ollessa 17-vuotias. Suhde oli pitkään valtameren kokoisen välimatkan (Partneri oli New Yorkissa!) vuoksi alkuvaiheessaan kirjeystävyyttä, puolitoista vuotta. Partneri auttoi häntä löytämään itseluottamusta omaan uraansa, jota ei pitänyt omien vanhempiensa vastustuksen takia edes mahdollisena. Sittemmin he kuitenkin monen mutkan jälkeen päätyivät samaan kaupunkiin. Ja nyt elävät erossa, Partnerin ollessa pitkällä työmatkalla Espanjassa, Täydellisen ollessa täystyöllistettynä täällä.
Selväksi tuli kuitenkin tilanne. Täydellinen tarttui pöydän yli kaksin käsin käteeni ja käsivarteeni ja melkein pillahti helpotuksesta itkuun, kun sanoin, että tottakai haluan olla hänen ystävänsä ja että hän on minunkin mielestäni ihan mieletön tyyppi. Mielettömän lämminsydäminen (meikäläisestä näkökulmasta hämmentävän tunteellinen), hyvällä tavalla optimistisen naiivi, uskomattoman hyvännäköinen, lahjakas ja nöyrän rehellinen ihminen, joka saa minut taas uskomaan ihmiseen. Keskusteluumme ei tullut enää epämukavia taukoja, vaan juttua riitti, ja meitä yhdistävien tekijöiden määrä oli molemmistä todella hämmentävää. Déjà vu -kokemuksia.
Puhuimme myös kaikenlaisia lähitulevaisuudensuunnitelmia. Kuinka menemme lämpimien ilmojen koettaessa piknikille puistoon, käymme museoissa, kokkaan hänelle ruokaa jne. Niinhän minä olisin toiminut muutenkin, mieluummin ensin tutustun ihmisenä ja kaverina kuin yritän muokata rakastajasta puolisoa. Aika näyttää, miten tässä käy.
Hymy on hymy on hymy.
No comments:
Post a Comment