Ajankuvaa

Joki on täyttynyt jokilaivoista, terassit asiakkaista, ostan gelatoa italiaksi iltayhdentoista aikaan ja ilma tuoksuu kesäiseltä pilvisenäkin ilmana. Aika on käsillä.

Aikani täällä päättyy aikanaan. Hain Täydellisen työpaikkaan ensi vuodeksi, mutta minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Turhauttavaa. Hakemuksen kirjoitin nopeasti (Suomen- ja New Yorkin -reissujen välissä), ja se olisi voinut olla pidempi ja mietitympi. Silti ajattelin, että loistan sitten haastattelussa. Olen livenä parempi kuin kirjallisesti (uskokaa pois). Paikka on erittäin, erittäin haluttu - tavallaan ainutlaatuinen maailmassa, ainakin sen tehtävän osalta, jota hain -, enkä sitä kuvitellut saavanikaan. Mutta kielteisen päätöksen oletin saavani ehkä joskus huhti-toukokuussa, jolloin olisin voinut elätellä ainakin joitakin toiveita toisesta vuodesta täällä vielä jonkin aikaa. Vaikka kyllä toista vuotta nimenomaan täällä vähän jo kauhistelinkin.

Nyt sitä tekee karkumatkalaisenne taas jo ajatuksissaan lähtöä, vaikka ollaan vasta puolessa välissä. En halua ajatella toivottavasti lyhyeksi jäävää Suomessa asumista vielä. No, tuleepahan sekin gradu pulautettua ilmoille (ohjaajani puhui ennen lähtöäni graduni erittäin todennäköisestä kustannussopimuksesta - silti lähden tavoittelemaan lähipiirini nopeusennätystä). Pääsen ainakin hakemaan tulevia karkupaikkoja maisterina.

Kohtalon ironiaa on, että Avio (aka Plan B Suomea varten) tulee käymään täällä työasioissa parin viikon kuluttua. Annoin vähän paikallisvinkkejä sillä oletuksella, etten ole täällä juuri silloin. En tiedä mitä ajatella. Suomessa olisi paremmat palkat, ja sitähän voisi turvallisesti vain kaivautua kapitalismin sohvankoloon nauttimaan kulutushyödykkeistä eläkevirkaisen kainaloon.

Nyt tekisi mieli mennä incognitona baareihin juttelemaan söpöille tapauksille ja elää kaikista kahleista vapaan ihmisen elämää.

Annanko periksi vai mitä tämä on?