Tietänette tunteen, kun on lähettänyt astetta pidemmälle menevän viestin ihastukselleen. Viestin, jonka tarkoituksena on kutoa teitä uhkarohkeat kolme ristipistoa toisiinne, normaalin varovaisen, monitulkintaisen yhden sijaan. Lähettäessänne koette teon vielä jokseenkin järkeväksi, mutta kun vastauksen saaminen viipyy ja viipyy, huomaatte hakkavanne päätänne seinään yhä kovempaa ja kovempaa. Parasta tässä kaikessa on, ettei tyhmä määritelmällisesti koskaan opi vaan kärsii lisää.
No, kuten bubuinalle (jolle kiitos yhä uudelleen uusiutuvasti lämmittävistä sanoista!) tuossa edellisessä kommenttilootassa vihjasinkin, ehti tässä välillä tulla jo hunajaakin takaisin. Se oli vielä silloin, kun olin järkevä. Kun sanoin ymmärtäväni pakkien syyn (kiireen), ja tarjosin tarvittaessa apuani ja jopa kupillista teetä, hän vastasi seuraavasti: "how good to read this from you!!! Thank you!". Vastasin tähän (pitääkö aina vastata, vaikka viestissä ei ole kysymyksen kysymystä?), että kova työnne varmasti palkitaan menestyksellä, ja että hommaan muuten ammatillisesta mielenkiinnosta itseni sinne presentaatioon. "So don't freak out if you see me in the audience", ja hymiö loppuun (pitääkö niitäkin aina viljellä?). Kyllä sitä nyt hölmö koettaa onneaan.
Hän vitsaili onneksi takaisin, että pakkohan sitä on vähän friikahtaa, että saa tietyn asian tuotua täydellä teholla ihmisten mieleen. Molemminpuoliset hyvänyöntoivotukset ja naurut. Tähän asti kaikki hyvin.
Sitten saan häneltä tekstiviestin. (Miten mukava ylennys takaisin tekstiviestikeskusteluun, ajattelee säälittävä.) Hän sanoo kotiin saavuttuaan saaneensa kauniin kuu-tervehdyksen kaukaa. Vastaan, etten näe ikkunastani kuuta. Parin minuutin päästä tajuan erheeni. Sehän on se kortti, jonka lähetin viime viikon torstaina sieltä Nykistä: täysikuu, Manhattan ja Vapaudenpatsas! Tyhmätyhmätyhmätyhmä. Lähetän melko lyhyen viestin, joka ei suoranaisesti kätke idioottimaisuuttani, ja jossa ihmettelen toimituksen hitautta. Unohdan toivottaa hyvää yötä enkä saa enää tekstiviestejä. Tehokkaasti mitätöity tuonkin teon romanttisuus. Mikään ei ole niin tehokas vastalääke kuin suorasanainen vähä-älyisyys.
Eilen herättyäni sain sitten sähköpostia (ahaa, täällä ollaan taas), että mikäli minulla olisi aikaa paikallisen kielen oppitunnille, niin häntä ja paria työkaveriaan oli haastateltu radioon. Vastasin, että pitääpä kuunnella ja tunnustan juuri heränneeni, vaikka ollaan jo pitkällä iltapäivässä. Oli vissiin aika nukkua New Yorkin karkumatkan univelat pois. En saa vastausta ja yritän pinnistellä olematta kommentoimatta ohjelmaa.
Radio-ohjelma oli pitkä, parituntinen. Täydellistä ja hänen tiimiään koskenut osuus kesti ehkä viitisen minuuttia, ja se oli aika lopussa. Sain siis melko tuhdin oppitunnin, mutta huomasin kyllä ymmärtäväni kieltä jo varsin hyvin. (Ajattelin myös eläväni täällä melkoisessa kuplassa. Pitäisi vuorovaikuttaa enemmän ja blogata vähemmän.) Kun Täydellinen tuli ääneen, unohdin pitkäksi aikaa kuunnella merkityksiä. Kuuntelin vain hänen äänensä täydellisyyttä, sen ihastuttavaa yhdistelmää hellyyttä ja järkevyyttä. Hän puhui nuotilla, joka toi hänet välittömästi eteeni, ja lopussa hymyynkin, kun hän kuvaili saamansa tehtävän mahdottomuutta naurahtaen. Hymyilevä hammasrivi ja tietty päänkallistus. Yritin etsiä netistä podcastia kuullakseni pätkän uudelleen, mutta tuloksetta.
Parin tunnin päästä tulen parveketupakalla siihen tulokseen, että hän varmaan piristyisi, jos vähän flirttailisin (tyhmä!). Kun painavat siellä varmaan nytkin töitä (ihmisparka on stressaantunut, älä painosta sitä lisää!). Ja pakkohan sitä on jotain palautetta antaa tuosta radio-ohjelmasta (no se on kyllä kohteliasta). Sanon hänellä olevan kiva, hellä radioääni. Hymiö. (...!) Sitten ammatillista, ihailevaa ihmetystä selvitettyjen haasteiden edessä, ja keskellä lausetta I change the language to local. Ihan vain osoittaakseni kielitaitoni.
Tyhmätyhmätyhmätyhmä. Nimim. vastausta odotellessa.
Cuiusvis hominis est errare, nullius nisi insipientis in errore perseverare.
1 comment:
Cicero.
Post a Comment