Katsoin pitkästä aikaa kyyneleet silmiin tuoneen elokuvan. Kyllästyin ainoan alkuperäisversioita näyttävän elokuvateatterini naarmuiseen kuvaan, pätkivään ääneen ja murjottuihin penkkeihin (paikka huokuu ns. ”rappioromantiikkaa”, mutta aina sitä ei jaksa) ja latasin netistä erittäin laittoman (for award consideration only) DVD-screenerin elokuvasta The Curious Case of Benjamin Button.
Olen viimepäivinä katsonut muutenkin paljon elokuvia. Katsoin aitoon karkumatkafiilistelyyn sopivan Jason Bourne -trilogian, Watchmenin, Gran Torinon, Slumdog Millionaren ja ensimmäisen Kummisedän. Noista mitään uutta ei teflonsieluuni tarttunut, paitsi viimeksi mainitusta klassikosta jälleen kerran astetta suurempi halu asua Italiassa. Mutta Benjamin Buttonin elämäkertamaisuus toi kaivatunlaista tuntoa tunnekeskuksiin. Näin siinä rakenteita omastakin elämästäni.
En ole lukenut F. Scott Fitzgeraldin alkuperäisnovellia, mutta elokuvannoksen keskivaiheilla näin ruudulla itseni ja Täydellisen. Ovelasti, kun Cate Blanchettin esittämä Daisy taksin murjomana pariisilaisessa sairaalassa näkee kovasti nuortuneen Benjaminin (Brad Pitt), hän hätkähtää ja sanoo: ”Oh my God, you’re perfect”. Toinen näistä näyttelijöistä on silmissäni lähes Täydellisen näköinen.
Pitäisi varmaan katsoa tämä leffa täydellisen kanssa. Tunteellisena hänkin takuulla itkisi.
Elokuvan sanoma tuntuu olevan: mikään ei säily, kaikki on vain hetkellistä. Menisiköhän sanomani perille?
No comments:
Post a Comment