Thank you for your interest in this blog, but we regret to inform...

Oikeastaan otsikon pitäisi olla "Tylsää", mutta se on tuo syystä, joka tulee esille myöhemmin tässä postauksessa.

En viitsi blogata mitään (väistämätön paradoksi!), sillä mitään ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Itse asiassa ei ole tapahtunut käytännössä yhtään mitään. On satanut. Täällä kävi sata suomalaista, mutta valitsin seurani niin, että se oli hurmaavaa, mutta väsynyttä, ja olin jo puoliltaöin kotona. Ei mitään pikaromansseja, ei edes sen suurempaa flirttailua (suomalaiset ulkomailla... pah). Sadettakin on tullut aika tavallla. Olen katsonut elokuvia, koska ulkona on ollut niin sateista, ettei sinne ole viitsinyt lähteä. Ei edes satamaan.

Pahoittelen, sillä huomaan monien palanneen sivulle yhä uudelleen päivityksen toivossa, ainoastaan saadakseen eteensä tekstin "Ähäkutti". Vaihdoinkin sen siksi täten toiseen, tylsempään.

Onneksi tämä päivä on tunnin lyhyempi naapureitaan, sillä huomiseksi on luvattu aurinkoa.

Ähäkutti

Niin vain sitten menivät asiat, että pelastin jo myttyyn menneen suunnitelman Täydellisen ja hänen partnerinsa pikaisesta jälleennäkemisestä. Lähinnä partneria muistuttavin ihmissuhteeni taas viimehetken feidauksesta äkämystyneenä suksi Norjaan hiihtolomalleen, ja missasin hetken hurmion Berliinissä. Valitettavasti tosielämä Täydellisen kanssa ei toimi kuten Kummisetä-elokuvat, joten tarjous, josta ei voi kieltäytyä jää tekemättä. Kalpea varjo siitä on italiankieliset tekstiviestimme, jotka pyörivät lähinnä tirame sun (ja Veneton alueen ruokakulttuurin ylipäänsä) ympärillä.

Sisäinen Benjamin Linukseni tuntee itsensä 12-vuotiaaksi, joka on juuri yllättäen saanut luodin mahaansa. En nyt oikein elä omaa elämääni, enkä tiedä miten space-time-continuum vielä tulee asettumaan.

Lauantaina Plan B ja satahenkinen suomalaiskollegio. Stay tuned.

Monikielipelejä

Vietimme jälleen aivan mahtisaikaa Täydellisen kanssa. Että voi olla sellainen ihminen tässä maailmassa, ilman että pahat voimat häntä oitis tuhoavat! Istuimme iltaa lähelläni sijaitsevassa NYC:ssä, ja hän tarjosi juustokakkua ja rieslingiä.

Satuin todistamaan, kuinka hän puhui puhelimessa partnerinsa kanssa. Kuten lyhyestä taannoisesta tekstarisitaatista voitte päätellä, on Täydellinen varsin polyglottaali tapaus. Partnerinsa kanssa he ovat kuitenkin jotain ennennäkemätöntä. He tuntuivat vaihtavan kieltä lähes jatkuvasti; vuorotellen espanjaa, ranskaa ja Täydellisen murretta paikallisesta kielestä (joka lienee jollain tasolla oma kielensä, koska minä ymmärrän sitä vain vaivoin ja hänen piti paikallista opetella koulussa, ja se oli vaikeaa, sillä heillä ei ollut kotona televisiota, josta sitä olisi kuullut). Toisesta päästä kuulemma vastailtiin myös katalaanilla ja kai vähän englannillakin.

Nyt kun minulla on paikallinen puhelinliittymä, saan Täydelliseltä paljon tekstiviestejä. Niissä käytetään kieliä italia, espanja, ranska, paikallinen ja englanti sujuvasti kesken lausetta vaihtaen.

Uhkasin vastata seuraavaan ruotsiksi, japaniksi ja suomeksi. :P

Äkkiä virallistettu

Olen nyt sitten virallisesti tämän karkupaikkani asukas. Rekisteröimättömänä karkulaisena en olisi saanut sikahalpaa prepaid-puhelinta (puheaika ja itse luuri poistuivat mukaani euroissa alle kympillä), ja katsoin SIM-kortin jatkuvan vaihtamisen olevan realistisesti katsottuna anonymiteetin menetystä suurempi riesa. Nyt kai sitten teoriassa joku tietää, että olen täällä, ja jonkun Interpolin agentin näytöllä vilkkuu punainen valo ja niillä on mun osoite.

Haaveilen aina väärennetystä passista. Tuli se rekisteröityessä taas mieleen. Nyt minulla on kuitenkin nimi, osoite ja puhelinnumero täällä missä minäkin.

Olen ilmeisesti pitänyt Täydellistä odottamassa, ainakin happaman vastauksen perusteella. Ei tainnut ihan ymmärtää, mitä olen hänen eteensä juuri tehnyt.

Nuutumus

Olen jonkinlaisessa psykosomaattisessa koomassa. Olo tuntuu jatkuvasti väsyneeltä ja voimattomalta, päätä särkee, mutta vain hieman, ja ryhtini työtuolissani on pari minuuttia keitinvedessä pulahtaneen pappardellen luokkaa. En ole varsinaisesti kipeä, joskin olo tuntuu hieman kuumeiselta. Kuumemittaria minulla ei ole, enkä ole sellaisella koskaan kyllä parantunutkaan.

Ehkä väsymys johtuu parina viime yönä näkemistäni unista. Ne ovat olleet lievästi sanottuna ihmeellisiä, toiminnallisia ja hypersurrealistisia. Olen ollut sylermainen supersankari, joka lentää New Yorkista Helsinkiin kostaakseen arkkiviholliselleen ja pelastaakseen ystävänsä pulasta. Olen ollut espoolaisbussissa, jonka lipunmyyntiautomaatissa on reaaliaikaisesti päivittyvä ja bussin käännöksiin reagoiva GoogleMaps, jonka kosketusnäytöltä pitää osoittaa oma asuinpaikkansa. Minulle se tuotti ymmärrettäviä vaikeuksia. Ja niin edelleen. Herätessäni olen voimaton, mutta minua ei nukuta. Joskus herään aamukuudelta, joskus puoliltapäivin.

Tosielämässä, sikäli kun erotan sitä enää, tapasin Texasilaisen, ja suoritimme pientä musiikkivaihtoa kämpässä, jossa ei ollut lainkaan huonekaluja. Varsinaiset piraatit. Nähdessään iTunes-kirjastoni hän oli erittäin vakuuttunut. ”You’re the first one I’ve seen having more music than me, I’m impressed!” No, pienen transactionin tuloksena oma kirjastoni kasvoi reilun gigan, Texasilaisen kahdeksan, ja asia tuli korjattua. Amerikassa kaikki on suurta, ajattelin huolimattomasti lähtiessäni.

Huomenna oli tarkoitus nähdä taas Täydellistä. Olimme suunnitelleet museokäyntiä, mutta viimeisimmissä tekstiviesteissä siitä ei enää ollut puhetta. Pitää heti aamusta vihdoin hommata se paikallinen numero, ja pelastaa mitä pelastettavissa on.

Ellen sitten vaan päivän valjetessa käännä kylkeä ja piiloudu peiton alle koko päiväksi tai loppuviikoksi. On jotenkin sellainen olo.

Blogistaniassa kuohuu

KTT tiedottaa.

Sunnuntai-iltana Suomen aikaa Takaisin Kallioon -blogin kirjoittaja vihjasi erään postauksensa kommenttilootassa kuvittelevansa keskustelleensa karkumatka-blogin kirjoittajan kanssa "yhteisten tuttujensa" statuskommenteissa Facebookissa. Tämä sinänsä monimutkaiselta kuulostava teoria sai valppaimmat TaKa- ja karkumatka-faniryhmät takajaloilleen. Heidän mielestään kun molemmille blogaajille avautuisi kutkuttavaa tietoa pelkästään toisen naaman tuntemisesta Naamakirjassa. Muropaketit kuohuvat aamiaispöydissä.

Himotuimpien tiedonjyvien joukossa ovat muun muassa seuraavat avoimet kysymykset:
- onko karkumatka mies vai nainen?
- onko Takaisin Kallioon Kristian Meurmanin näköinen?
- mikä onkaan mystisen Puolalaisen etunimi? (oletettavasti edelleen TaKan kavereissa)
- entä millainen on Fantasian naamakirjakuva?
- onko karkumatka oikeasti hyvännäköinen, oli hän sitten mies tai nainen?
- kummalla blogaajalla on enemmän Facebook-kavereita?
- mistä blogaajat keskustelivat omilla nimillään?
- kuuluuko karkumatka johonkin Networkiin, joka paljastaisi hänen mystisen olinpaikkansa?
- ei oikeesti, onko se karkumatka nyt mies vai nainen?

Karkumatka kieltäytyy kommentoimasta kohua sanallakaan, Takaisin Kallioon sen sijaan kommentoi monimerkityksisellä sanalla "woosh".

L + L = C

Sadatta kertaa postailen tänne karkumatkaltani. Sadattelen vaan oloani, joka muuttui yhtä töihin löyhästi liittyvää käännöstyötä tehdessäni tavallisenhuolettomasta kuumeiseksi.

Liekö syy köyhäilydieettini, eilisen pitkällisen ulkoilun vai talvitakin taskusta löytyneiden tupakoiden (olin huomaamattani kolme viikkoa tupakoimatta), mutta tunnen äkillisesti olevani todella kipeä.

Voihan paska. Laitan itselleni tilanteessani mahdollisimman comfort food -tyylisen salaatin ja etenen Grankulla-futonista ja jättityynystä rakentamassani mukavuusnurkassani Kummisetä-trilogian kolmanteen osaan.

Ah, pezzo di merda...

Omaa kivaa

Lauantaina oli niin mukava päivä, ettei siitä jaksaisi millään kirjoittaa. Fyysisesti en tavannut juuri ketään muuta kuin sattumalta sillalla jokea ylittäessäni muutaman suomalaisen (joista yksi toimii kauppiaana Hakaniemen Hallissa), mutta mistään yksinnyhjötyspäivästä ei ollut kysymys.

Aamulla keksimme nimittäin Connoisseurin kanssa mainion Facebook-jäynän. Uuden layoutin mukana kaikenlaiset kyselyt (quizzes) ovat tulleet syystä tai toisesta erittäin suosituksi. Ihmiset vastaavat muutamiin monivalintakysymyksiin ja saavat tietää muun muassa missä kuuluisivat asua (minä sain Pariisin), mikä kuuluisa maalaus ovat (eräs Monet’n lumpeenlehtitöistä) jne. Harvat sen sijaan tekevät itse näitä quiz-kyselyitä. Niinpä teimme näköiskopion yhdestä, jossa arvuutellaan oman ammattikuntamme kuuluisuuksia, mutta meidän versiossamme tuloksia onkin vain kolme: minä, Connoisseur ja Joku Kuollut Äijä. Suunnittelimme kysymykset yhdessä niin, että kuka tahansa täysipäinen vastaaja saa tulokseksi Joku Kuollut Äijä, mutta me osaamme vastata niin, että saamme tulokseksi itsemme.

Voi sitä myllerrystä, joka aiheutui, kuin yhtäaikaisesti julkistimme tuloksemme… Nauroimme Connoisseurin kanssa varmaan tunnin koneidemme ääressä. Mahtavaa hupia ja samalla kevyt näpäytys koko apaattista quiz-ilmiötä kohtaan.

Tästä toivuttuani laitoin kalapuikkoja ja makaronia ketsupin kanssa (kunnon Suomi-ruokaa, hehheh) ja lähdin ulos iltapäiväkävelylle, joka venyikin pimeän tuloon asti. Ulkona tarkeni, vaikka pienen takkini alla oli vain t-paita. Taivas oli auringon laskiessa punainen ja lentoliikenteestä valkoraidallinen. Pimeyden laskiessa pilvenpiirtäjien valot syttyivät ja heijastuivat joen väreilevään pintaan. Silloilla oli muitakin valokuvaajia. Minun kamerastani vain loppui ensimmäistä kuvaa ottaessani akku.

No, ehtiihän tässä.

"...going to San Francisco..."

On mukavaa ja hyödyllistä, että on suuri kansainvälinen ystäväpiiri. Yöpaikan saan tarvittaessa kymmenistä maista, vain viesti Facebookin kautta ja nukun ilmaiseksi sohvalla tai vierasvuoteessa vaikkapa Santiagossa, Brisbanessa, Nagoyassa, Salzburgissa, New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa tai Moskovassa. Vastavuoroisesti futonilleni pääsee lyhyelläkin varoitusajalla. Jopa niinkin lyhyellä, että voi vasta baarin sulkeutumisen aikaan ovella aloittaa varovasti lauseella "I don't mean to impose anything, but...". Näin kävi eilen.

Kollegani Niles (nimi muutettu, mutta yhteys tv-hahmoon on silmiinpistävä) pitää kotiaan San Franciscossa, mutta on nyt kahdeksan kuukauden työmatkalla noin tunnin junamatkan päässä täältä. Sovimme treffit erään viinibaarin eteen, ja 24 minuuttia yli sovitun ajan Niles sitten honkkeloikin paikalle. Kun sitten lopulta päädyimme kämpälleni, juttelimme kaikenlaisesta aamuneljään.

Niles matkustaa kadehdittavan paljon. Hän oli juuri käynyt Thessalonikissa, ja ohimennen mainitessani kiinnostukseni vierailla Baselissa, hän sanoi olevansa menossa sinne ensi viikolla. Hän tuntui todella vierailleen melkein jokaisessa maassa, ja osasi esimerkiksi antaa luonnehdinnat kaikista Sveitsin suurimmista kaupungeista. (Suomessa hän tosin ei ollut käynyt.) Hän myös lausui mm. hollannin-, saksan- ja ranskankieliset paikannimet täysin nappiin, ilman tyypillistä amerikkalaista aksenttia. Itse asiassa hänen englantinsakin kuulostaa jostain kumman syystä sivistyneeltä brittienglannilta. Yhdeksän aikaan aamulla Niles luikki lentokentälle vaimoaan vastaan. Vekkuli mies.

Olen nyt siis enemmän kuin tervetullut myös San Franciscoon. Check.

Ihan selvä juttu

Ainakin asia tuli taas astetta varmemmaksi. Pitäisi vaan sanoa noista harhaanjohtavista viesteistäkin, etenkään kun niihin ei koskaan ihan täydellistä varmuutta saa. Se pitkä sähköpostiviestikin tuli puheeksi, ja se ei kuulemma ollut uuden työstressiputken valittelua. Mitä sitten, jäi arvoitukseksi.

Erittäin toverillisella linjalla katsottiin paria työjuttua illalla ja käveltiin mahtavan elokuvallisissa taustoissa joenrantaa kämppäni kohdalle, missä tiemme erkanivat. Puhimme jälleen kerran tulevaisuudensuunnitelmista ja olimme eri mieltä siitä, onko Espanja siisti vai likainen maa. Oli kyllä erittäin hyödyllinen ja inspiroiva ilta. Lupasin jopa hommata paikallisen puhelinnumeron, kun hän kerran toistuvasti valitteli yhteydenpitomme hankaluutta.

Olen muuten iltaisin ruvennut tekemään itselleni drinkkejä noista salaattikuvan lavasteina olevista viinaksista ja halpiskolasta (euroissa about 35 senttiä pullo). Tekisi mieli fiksata yksi nytkin, auringonoton kyytipojaksi. (T-paitakelit, lällällää!)

Köyhä kaappijuoppo, voivoi.

Nolo tykytys

Radiohiljaisuuden viimein katketessa dramaattisen arvoitukselliseen tekstiviestiin huomaan häpeäkseni sydämeni tykyttävän ja hengitykseni salpautuvan. Tekstiviesti sanoo vapaasti käännettynä seuraavaa: ”Kirjoitin sinulle pitkän sähköpostin, lopulta en lähettänyt. Haluaisin PUHUA kanssa[si] - kärsivällisyyttä jusqu’à demain? [=huomiseen asti] Beso, T.”

Se, onko tässä tunteita ja vainko toisella odottaa mielikuvituksessani vieläkin ratkaisua.

Paitsio

En todella tajua tätä meininkiä.

Facebookin kautta tiedän hänen palanneen työreissultaan (työkaverinsa statuksen kautta), ja voin jopa vannoa nähneeni hänet vilaukselta työpaikalla (hän työskentelee välillä samassa rakennuksessa). Vaan viesteihini hän ei vastaa. Ja nyt tarvitsisin häntä oikeasti. Sitä yhteistyötä, josta puhuttiin. Ihan työn merkeissä. Ehkä hän on kuullut, että hain sinne töihin, ja että minua ei edes kutsuttu haastatteluun.

Mieltäylentävää.

Oho

Katsaus pankkitilin saldoon päästi objektiivisesti arvioituna varsin koomisen äänen suustani. Toisessa tilanteessa olisi se itseänikin naurattanut, mutta nyt on vitsit vähissä. Rahat ovat laskujen jälkeen lähes loppu. Pitää tilapäisesti pinnistää, ja rajoittaa vähän gourmet-herkkuja. Onneksi on Täydellisen vuoro tarjota, kunhan vaan suvaitsee allekirjoittanutta taas tavata.

Sain häneltä tänään postikortin ensimmäiseltä työmatkaltaan. Kortissa on taidevalokuva Islannista. Hän oli nähnyt valokuvan näyttelyssä, ja olin tullut siitä kuulemma hänen mieleensä. Kortti oli täynnä tekstiä, mutta siinä oli vain vähän asiaa. Vain sitä samaa vanhaa litaniaa: ”viime keskustelumme jäi voimakkaasti mieleeni jne.”.

50ft ilmaisi Skypessä paheksuntansa saamistaan taannoisista pakeista. Olin kuulemma ”tyhmä idiootti, joka ei edes viitsinyt soittaa”. En nyt oikein ymmärrä. Ilmoitti menevänsä Norjaan hiihtelemään, joten ei voisi minua suunniteltuna ajankohtana majoittaa. Iskipä sopivasti yhteen tämän tilapäisen rahattomuuden kanssa. Taitaa jäädä tämä tämäkin Berliinin-reissu sitten tekemättä.

Pelaan iltani ratoksi netti-Scrabblea Connoisseurin kanssa ja tavoistani poiketen häviän toistuvasti. Yhdessä tuumin siirrämme myös Alsacen-matkaa tuonnemmaksi. Harmittaa taannoinen rahamoka.

Miten asiat alkoivat yhtäkkiä mennä päin seinää? Aurinkokin näyttäytyy vain Dashboardissa. Kevät peruttu. Kiroilen.

Surullista

Katsoin pitkästä aikaa kyyneleet silmiin tuoneen elokuvan. Kyllästyin ainoan alkuperäisversioita näyttävän elokuvateatterini naarmuiseen kuvaan, pätkivään ääneen ja murjottuihin penkkeihin (paikka huokuu ns. ”rappioromantiikkaa”, mutta aina sitä ei jaksa) ja latasin netistä erittäin laittoman (for award consideration only) DVD-screenerin elokuvasta The Curious Case of Benjamin Button.

Olen viimepäivinä katsonut muutenkin paljon elokuvia. Katsoin aitoon karkumatkafiilistelyyn sopivan Jason Bourne -trilogian, Watchmenin, Gran Torinon, Slumdog Millionaren ja ensimmäisen Kummisedän. Noista mitään uutta ei teflonsieluuni tarttunut, paitsi viimeksi mainitusta klassikosta jälleen kerran astetta suurempi halu asua Italiassa. Mutta Benjamin Buttonin elämäkertamaisuus toi kaivatunlaista tuntoa tunnekeskuksiin. Näin siinä rakenteita omastakin elämästäni.

En ole lukenut F. Scott Fitzgeraldin alkuperäisnovellia, mutta elokuvannoksen keskivaiheilla näin ruudulla itseni ja Täydellisen. Ovelasti, kun Cate Blanchettin esittämä Daisy taksin murjomana pariisilaisessa sairaalassa näkee kovasti nuortuneen Benjaminin (Brad Pitt), hän hätkähtää ja sanoo: ”Oh my God, you’re perfect”. Toinen näistä näyttelijöistä on silmissäni lähes Täydellisen näköinen.

Pitäisi varmaan katsoa tämä leffa täydellisen kanssa. Tunteellisena hänkin takuulla itkisi.

Elokuvan sanoma tuntuu olevan: mikään ei säily, kaikki on vain hetkellistä. Menisiköhän sanomani perille?

Teasing?

En kyllä enää osaa ymmärtää erään motiiveja tai sitten vain tulkitsen hänen ilmaisujaan väärin.

Lähetin eilen illalla Kummisetä-leffailtaani varten kokkaamaani kesäkurpitsa-carbonaraa viritellessäni hetken mielijohteesta Täydelliselle ystävällismielisen tekstiviestin, jossa toivotin hyvää Espanjan-matkaa. Tai sikäli, jos tämä on jo perillä, niin sitten "jotain määrittelemättömämpiä toivotuksia". Hän vastasi sähköpostilla, että Espanjan-reissu alkaakin vasta huomenna, mutta kiitos paljon toivotuksista. Erityisesti niistä "määrittelemättömistä". Hän kuulemma miettiikin, miten täyttää sen kohdan.

Viestissä oli myös suomen kieltä, mistä lie sitäkin jo opetellut. Hei pliis.

Ajankuvaa

Joki on täyttynyt jokilaivoista, terassit asiakkaista, ostan gelatoa italiaksi iltayhdentoista aikaan ja ilma tuoksuu kesäiseltä pilvisenäkin ilmana. Aika on käsillä.

Aikani täällä päättyy aikanaan. Hain Täydellisen työpaikkaan ensi vuodeksi, mutta minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Turhauttavaa. Hakemuksen kirjoitin nopeasti (Suomen- ja New Yorkin -reissujen välissä), ja se olisi voinut olla pidempi ja mietitympi. Silti ajattelin, että loistan sitten haastattelussa. Olen livenä parempi kuin kirjallisesti (uskokaa pois). Paikka on erittäin, erittäin haluttu - tavallaan ainutlaatuinen maailmassa, ainakin sen tehtävän osalta, jota hain -, enkä sitä kuvitellut saavanikaan. Mutta kielteisen päätöksen oletin saavani ehkä joskus huhti-toukokuussa, jolloin olisin voinut elätellä ainakin joitakin toiveita toisesta vuodesta täällä vielä jonkin aikaa. Vaikka kyllä toista vuotta nimenomaan täällä vähän jo kauhistelinkin.

Nyt sitä tekee karkumatkalaisenne taas jo ajatuksissaan lähtöä, vaikka ollaan vasta puolessa välissä. En halua ajatella toivottavasti lyhyeksi jäävää Suomessa asumista vielä. No, tuleepahan sekin gradu pulautettua ilmoille (ohjaajani puhui ennen lähtöäni graduni erittäin todennäköisestä kustannussopimuksesta - silti lähden tavoittelemaan lähipiirini nopeusennätystä). Pääsen ainakin hakemaan tulevia karkupaikkoja maisterina.

Kohtalon ironiaa on, että Avio (aka Plan B Suomea varten) tulee käymään täällä työasioissa parin viikon kuluttua. Annoin vähän paikallisvinkkejä sillä oletuksella, etten ole täällä juuri silloin. En tiedä mitä ajatella. Suomessa olisi paremmat palkat, ja sitähän voisi turvallisesti vain kaivautua kapitalismin sohvankoloon nauttimaan kulutushyödykkeistä eläkevirkaisen kainaloon.

Nyt tekisi mieli mennä incognitona baareihin juttelemaan söpöille tapauksille ja elää kaikista kahleista vapaan ihmisen elämää.

Annanko periksi vai mitä tämä on?

Uusi keksintö

Sitä odotellessa, kun tätä tutkijoiden ajatustenlukijaa pystytään soveltamaan blogeihin, saatte arvuutella olinpaikkaani ihan keskenänne. :)

Se on toi

Täydellinen lähti työmatkalle, ja lähetti taas yhden "je pense à toi" -viestin (kielitaidottomille tiedoksi: "minä ajattelen sinua"). Yksi mahdollinen viittauskohde olisi tämä Amadou & Mariamin kappale:



Sanat kuulostavat menevän näin:

Je pense à toi, mon amour, ma bien aimée
Ajattelen sinua, rakkaani, rakastettuni
Ne m’abandonne pas, mon amour, ma chérie
Älä jätä minua, rakkaani, kultaseni

Quand je suis dans mon lit, je ne rêve qu’a toi
Kun makaan sängyssäni, uneksin vain sinusta
et quand je me réveille, je ne pense qu’a toi
ja kun herään, ajattelen vain sinua

Si je ne te vois pas, je ne peux rien dire
Jos en näe sinua, en voi sanoa mitään
je ne peux rien faire, je ne peux rien voir
en voi tehdä mitään, en voi nähdä mitään
je ne veux rien savoir, mon amour, ma chérie
en halua tietää mitään, rakkaani, kultaseni

Certains t’ont promis la terre
Eräät ovat luvanneet sinulle maan
d’autres promettent le ciel
toiset lupaavat taivaan
Il y en a qui t’ont promis la lune
Joku on vielä luvannut sinulle kuunkin

Et moi je n’ai rien que ma pauvre guitare
Ja minulla kun on vain köyhä kitarani


Osui ja upposi ainakin sikäli, että kerroin harrastaneeni nuorempana vakavissani klassisen kitaran soittoa, mikä hänestä kuulosti romanttiselta.

Tänään keväässä

Parin päivän toivottoman kaatosateen jälkeen ennustamaton auringonpaiste on kuin poikkeustila. Välillä tosin tulee nopeita sadekuuroja. Valo vie näläntunteen, suunnittelen lähteväni juoksemaan, siivoamaan asuntoni (vaikka tein sen vastikään poikkeuksellisen vieraan takia) ja osallistuvani työpaikkani tarjoamalle joogakurssille.

Nyt kuitenkin lataan Heroesin ja Housen uusimmat jaksot ja vatsani kurnii. En taida olla ihan tasapainossa. Kuten ei vielä säätilakaan.

En ihan osannut

Joudin vihdoin tällaisen niin sanotun Internet-meemin uhriksi. Olen kirjoittanut terminologiasta aiemmin, vilkaiskaahan. No niin, pitemmittä puheitta asiaan.

Tässä olisi tarkoitus kirjoittaa ”kuusi sattumanvaraista asiaa itsestään”, lisätä alkuun nämä tässä referoimani säännöt, haastaa ja linkittää kuusi muuta blogaajaa lopussa tekemään samoin sekä vielä linkittää minut haastanut henkilö. Sitten pitäisi vielä tiedottaa asiasta kaikille asianosaisille. Syytä ei kerrota.

1. Mielestäni tehtävänanto on mieletön. Miten muka kukaan voi valita kerrottavaksi sattumanvaraisia asioita itsestään? Kyllä tätä tehdessä on harkintaa, itsesuojeluvaistoa, narsismia ynnä muuta superegoilua käytetty sumeilematta, enkä suinkaan yritä muuta väittää.

2. Tein tästä listasta jo kaksi aikaisempaakin versiota, mutta ne tuntuivat yhtä aikaa sekä tylsiltä että liian henkilökohtaisilta. Edellinen listaus esimerkiksi pohjasi aika pitkälti matkustelufaktoihin ja vaikkapa sellaisiin asioihin, kuinka kuvittelen uuden kaupungin rautatieasemalle saapuessani olevani Interpolin jahtaama kuin Jason Bourne ikään väistellen turvakameroita ja nappikorvaisia miehiä. Olisin varmasti tosielämässä vaikea jäljitettävä.

3. Harkitsin monenlaisia tapoja väistää capriciousilta saamani haaste mahdollisimman elegantisti. Monenlaisia tapoja olen nähnyt, myös tylyjä. Päädyin nyt siis tällaiseen. Osan kohdista tuhlaan itse haasteen kommentointiin ja osaan vastaan blogina, en ihmisenä. Ai miten? No vaikka näin:

4. Blogini seuraajista puolet tulevat suomalaisten serverien kautta. Neljännes käynneistä tulee näemmä SuPosta (maana ”Unknown”, kyllä minä teidän ketkä siellä minua yrittävät jäljittää!). Tämän jälkeen järjestys on seuraava: Espanja, Meksiko, Yhdysvallat, Sveitsi, Belgia, Iso-Britannia, Latvia, Ranska, Saksa, Ruotsi, Kanada, Alankomaat ja Luxemburg. Kävijöitä on päivässä sadasta kuuteenkymmeneen. Kävijämäärä näyttää olemaan lisääntymään päin.

5. Hämmästyttävästi monet ovat automaattisesti sijoittaneet olinpaikkani Eurooppaan. Ammatistani ei ole tullut arvailuja. Sukupuolestani on esitetty kaksi päinvastaista veikkausta, samalta henkilöltä. Monet ovat halunneet pitää veikkaukset toistaiseksi omana tietonaan. Seksuaalista suuntautumistani kukaan ei ole vielä kyseenalaistanut tai kommentoinut. Myöskään ikääni kohdistuneita arvioita en ole nähnyt.

6. Koska minua ei ole tällaisiin haastettu, vaikka joskus olisin halunnutkin, ja koska tunnen suurta vastenmielisyyttä itseään monistaviin asioihin, kuten Internet-meemeihin, ketjukirjeisiin ja pyramidihuijauksiin, en vaivaudu linkkaamaan tähän ketään nimeltä. Blogeissa ihmiset kuitenkin kertovat asioita itsestään kehoittamatta. Tämäkin haaste toimii siis paremmin Facebookin kaltaisissa yhteisöpalveluissa, joissa suomalaisetkin tuppaavat muuten mököttää tekemättä mitään.Tehkää mitä lystäätte.

Not perfect

Miksi järjestän vaivaa säästämättä Täydelliselle täydellisen illa(llise)n kotonani, jos tiedän, että hänellä on jo elämässään kumppani? Vaikka kaikki meni jopa itseäni hämmästyttäen nappiin, ei lopputuloksena ollut kuin lämpimät kiitokset ja toverillinen halaus.

Kuvittelenko, että saatan voittaa hänet puolelleni? Kyllä, myönnetään. Saahan sitä kokeilla. Seurustelevilla ihmisillä on kuitenkin kaikenlaisia ongelmia, ja varsinkin kun noin pitkä suhde muuttuu töiden takia etäsuhteeksi. Onko hän sittenkään täydellinen, hän ehkä ajattelee Partneristaan. Jos tunteet ovat hiipuneet, suhde arkistunut? Entä jos eteen tulee vaihtoehto, joka tuntuu jopa alkuihastusta voimakkaammalta, ja josta näyttää puuttuvan nykyisen suhteen ongelmat? Tiedän, mistä puhun, sillä olen tullut tällä tavoin jätetyksi sillä aikaa, kun tein ensimmäisen karkumatkani. Täydellinen sitä paitsi on sanonut monta kertaa, että olen koskettanut häntä. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy.

Olisin joka tapauksessa halunnut edetä Täydellisen kanssa hitaasti ja ystävyydessä, pidättäytyen alkuun seksistä. Liian nopea lihallistuminen ei välttämättä parhaiten johda pitkään suhteeseen. Eikä se tarkoita sitä, että intohimoa saattaisi puuttua. Kyllä sitä malttaa odottaa, ja se silloin on monin verroin parempaa. (Toisaalta toistaiseksi parasta seksiäni olen harrastanut M:n kanssa, ja koko suhteemme perustui vain siihen, mutta me harjoittelimmekin ahkerasti ja olimme lahjakkaita...)

En tietenkään halunnut jättää näkemättä, minkälainen ihminen hän on, kun hänet tuntee paremmin. Jos tässä tilanteessa olisin jättänyt kontaktini häneen minimiin, olisin ehkä jäänyt siihen kuvitelmaan, että hän todellakin olisi ollut Elämäni Ihminen.

Illallisella luonani opin hänen tunteellisuudestaan ja herkkyydestään asioita, joita en ehkä välttämättä pidempään jaksaisi aina ymmärtää. Haluan kuitenkin melko vahvan ihmisen rinnalleni.

Oli hyvää

Joskus sitä yllättää ihan itsensäkin, kun oikein keskittyy.
Siitä eilisiltaisesta salaatista tuli nimittäin ihan parasta salaattia ikinä. Vain paprikat jäivät hieman rapsakoiksi, mutta se oli oikeastaan tosi kivaa. Viini oli tarpeeksi kylmää ja hyvin dekantoitua, ja Täydellisen tuoma oliiviciabatta sopi kattaukseen paremmin kuin hyvin. Toinen mozzarellapallo jäi ylikin. (Kuvassa olevia, pääasiassa Berliinin-reissulta tuotuja pöytäviinaksia ei muuten nautittu, ignoroikaa.) Hyvien raaka-aineiden merkitystä ei voi väheksyä, erityisesti Chianti-oliiviöljy teki tärkeän säväyksen.

New Yorkin -kuvani (kaikki 487) tuli katsottua iPhoton multimediaesityksenä NYC-soittolistani soidessa taustalla (musikaalisävelmiä ym. joissa laulettiin New Yorkin ihanuudesta). Selostin reitit ja nähtävyydet Lonely Planetin opastuksella, ja esillä oli myös Manhattanin kartta.

Täydellinen oli lähtiessään ihan onnesta soikeana. Hyvää vastapainoa taannoiselle työstressille. Ei englanninkielensä edes meinannut antaa myöten sanoa, kuinka mahtavaa hänestä on tuntea minut, ja kuinka kivaa meillä taas oli.

Täydellinen ilta, ja silti kaikki jotenkin hukkaan. Pariisissa asuva Connoisseur kommentoikin jo pikaviestikeskustelussa iltaani näin: "Ääh, miksä kiusaat itteäs tolleen?".

Vastaus on valmiina, mutta sulattelen sitä vielä hiukan.

Tänään jotain

Tietysti sitä olisi varmaan vähemmälläkin päästy, mutta minusta tänään sen pitää olla täydellistä.

Kävelin automaatin kautta kaupungin parhaaseen gourmet-ruokakauppaan ostamaan salaattitarvikkeita. Euroissa hieman reilu kuusikymppiä sain menemään, kun ostin kaikessa parasta. Luomupaprikoita, gourmet-tomaatteja, luomukurkkua, artisokansydämiä, kaksi erilaista salaattikerää, balsamiviinietikkaa, oliiviöljyä (Chiantin alueelta muuten), merisuolakiteitä, pinjansiemeniä (vievät pahimman etikkaisuuden viiniä tappamasta), vihreitä papuja, juustotiskiltä tuoretta puhvelinmaito-mozzarellaa (ostin kaksi palloa, ettei lopu kesken, jo nämä maksoivat euroissa hieman yli 15€) sekä viinihyllystä Trimbachin vuoden 2004 pinot gris'tä.

Vähemmälläkin saa tosiaan illan aikaan. Eilen nimittäin päädyin Täydellisen pikkukämpälle kaakaon, crissineiden ja suklaakeksien voimalla keskustelemaan syvällisiä myöhään yöhön. Viimeinen metrokin meni alta, joten sain kävellä läpi kaupungin. Yllättävän vilkasta yöelämää täällä näköjään harrastetaan. Katsoin yökerhojen ympärillä olevia ihmisiä, ja mietin, miksen liittyisi joukkoon. Kyllä sieltä joku tarpeeksi täydellinen löytyisi, jos vaan kävelisi sisälle.

Mutta kädessäni Täydelliseltä lainattu Jonathan Craryn Suspensions of Perception tunsin olevani kuitenkin vähän liikaa eri porukkaa.

Kohta hän tuleekin taas, kivaa. Aion olla Kansainvälisen naistenpäivänkin kunniaksi ihan vitun herttainen. :)

Suistuma

Jotain on suistunut raiteiltaan, tai vähintäänkin jonkinsortin peruuttamaton ketjureaktio on pantu alulle eilisen Täydellisen kanssa vietetyn italialaisravintolaillalisen jälkeen. En vielä tiedä, mitä tästä seuraa, sillä merkit ovat sekavat eikä läheltä näe kokonaisuutta.

Täydellinen meni "teehetkemme" jälkeen työporukkansa bileisiin, ja minä päädyin spontaanisti läheiseen baariin Makuukaverin ja Oliivin kanssa. Oliivi on kreikkalainen, kaunis ja jännästi eri aikaa edustava, kuin antiikin veistos, ja hänen hiuksensa ovat kreikkalaisittain kihartuvat ja oliivinruskeat. (Makuukaveri taas sattuu olemaan puolalainen, mainittakoon se tässä vaiheessa kuriositeettina.) Seuraan liittyi myös Oliivin ystävä, jännästi tummahipiäinen Tšetšeeni, juuri ennen kuin kapakkamme muuttui pienen seurueemme salakapakaksi. Verhot suljettiin ja kreikkailainen isäntä toi pöytään ouzoa ja tuhkakupit.

Seurueestani hellyydenkipeään sänkyyni päätyi tällä kertaa Makuukaveri. Kerroin hänelle siitä, mitä Täydellisen kanssa olimme hieman aiemmin keskustelleet (hänelle kun olen uskoutunut tunteistani Täydellistä kohtaan jo aiemmin), ja hän tunsi suurta sympatiaa. Hänelle oli käynyt hiljattain aivan samoin, joskin paljon ilkeämmin, postcoitaalisesti. Kohtalotoverit hukuttamassa suruaan alkoholiin. Aamuyöllä sängylläni yövaatteissa maatessamme olin päihtynyt ja pakahduttavasti hellyyttä vailla, mutta Makuukaveri hellän varmasti ohjasi väsymättä käteni aina uudestaan takaisin soveliaille alueille.

Perjantaiset kotitreffimme Täydellisen kanssa taas olivat jo vähän aikaa sitten vaihtuneet meitä molempia kiinnostavaan iltakonserttiin. Tuntia ennen keikan alkua hän kuitenkin perui tämänkin, ja vieläpä sähköpostilla. En juuri tuolloin ollut koneen ääressä, joten hän lähetti perään vielä sähköpostivastausta odottavan tekstiviestin. Sähköpostissa hän sanoi olevansa "täynnä viime päivien ja öiden vaikutteita" sekä kertoi olevansa "vahvasti havaitseva ja elämän intensiivisesti kokeva ihminen". Vaikka se tekee elämästä rikasta ja värikästä, pitää hänen kuulemma silloin tällöin "suojella itseään". Tämän takia hän ei nyt mielellään tulisi konserttiin, ellei meidän ole aivan pakko tavata. Vastattuani asiallisen ystävällisesti, että asia on täysin hänen harkinnassaan ehdotti hän huomisiltaa, joka käy minulle hieman huonommin.

Päivällä hän jo viestitteli "je pense à toi" -tyyppisiä viestejä ja kertoi valvoneensa melkein koko yön ajatellen minua. Kehoitin häntä kylmänrauhallisesti ajattelemaan vähemmän ja elämään enemmän. Osuin kuulemma heikkoon kohtaan.

Mitä seuraavaksi tapahtuu, se jää tulevien päivien nähtäväksi.

Iltapäiväteellä

Ilmeisesti Täydellinen ei malttanut odottaa perjantai-iltaan, vaan lähetti torstaina puolenpäivän aikoihin tekstiviestin: "May we meet this afternoon for a cup of tea?".

Päädyimme erittäin mukavaan italialaisravintolaan (jonka menu ei tuntenut kuin kahvipitoisia kuumia juomia, joten käännyin kerrassaan mainion viinilistan puoleen; venetolainen luganonsa oli taivaallista). Jaoimme mukavasti marinoituneen ja reilunkokoisen antipasto miston.

Juttelimme paljon kaikenlaista, ja huomasimme toisissamme paljon samanlaisia piirteitä, eräänlaista täydellistä vastaavuutta. Välillä keskustelussamme oli kuitenkin lautasentuijottelutaukoja, jotka nyt minua suomalaisena eivät sinällään häirinneet muuta kuin empatian kautta. Yritin keksiä sanottavaa, jottei hänellä olisi tukalaa olla.

Jotenkin päädyimme siihen, että Täydellinen alkoi kuvailla, kuinka mieletön tyyppi hänen mielestään olen. Jo pelkästään työni puolesta olen kuulemma todella kiinnostava ja lahjakas tulevaisuuden huippuammattilainen, ja hän haluaisi tehdä pian paljon töitä kanssani. Lisäksi tunnun jo näinkin lyhyen ajan kuluttua todella tutulta ja rennolta; minun kanssani on todella luontevaa olla ja viettää aikaa. Olen itsekin huomannut, että hänen kanssaan pystyy jo sanomaan asioita pelkin katsein, kuin vanhojen ystävien kanssa. Hän sanoi kaiken tämän täydestä sydämestään suoraan silmiin katsoen, todella epäsuomalaisesti. Sanoin olevani aika hämilläni.

- I'm not used to getting feedback.
- What do you mean?
- I mean getting any kind of feedback like this.

Sitten hieman kakistelua. Ei heti suoraan asiaan, vaan monitulkinnallisia aloituksia selvemmin nonverbaliikan kautta perusasioiden ääreen. Että häntä vähän jännittää huominen, tulla minun luokseni. Sillä hän ei halua, että sattuu. Kuulemma tämän kaiken ajattelu on ollut hänelle jopa vaikeampaa kuin tämä stressaavista stressaavin puolivuotisarviointi. Ettei tässä tule mitään väärinkäsitystä. Koska ei ole varma, tiedänkö hänestä ja hänen partneristaan. (Partneristaan? Kuulostaa minusta samasukupuolisten touhulta. Kuulemma englanninkieliset ei-aviolliset puolisotermit eivät sovi hänen suuhunsa, sillä partneri ei ole mikään lapsi enää.)

He tapasivat kielikurssilla Pariisissa Täydellisen ollessa 17-vuotias. Suhde oli pitkään valtameren kokoisen välimatkan (Partneri oli New Yorkissa!) vuoksi alkuvaiheessaan kirjeystävyyttä, puolitoista vuotta. Partneri auttoi häntä löytämään itseluottamusta omaan uraansa, jota ei pitänyt omien vanhempiensa vastustuksen takia edes mahdollisena. Sittemmin he kuitenkin monen mutkan jälkeen päätyivät samaan kaupunkiin. Ja nyt elävät erossa, Partnerin ollessa pitkällä työmatkalla Espanjassa, Täydellisen ollessa täystyöllistettynä täällä.

Selväksi tuli kuitenkin tilanne. Täydellinen tarttui pöydän yli kaksin käsin käteeni ja käsivarteeni ja melkein pillahti helpotuksesta itkuun, kun sanoin, että tottakai haluan olla hänen ystävänsä ja että hän on minunkin mielestäni ihan mieletön tyyppi. Mielettömän lämminsydäminen (meikäläisestä näkökulmasta hämmentävän tunteellinen), hyvällä tavalla optimistisen naiivi, uskomattoman hyvännäköinen, lahjakas ja nöyrän rehellinen ihminen, joka saa minut taas uskomaan ihmiseen. Keskusteluumme ei tullut enää epämukavia taukoja, vaan juttua riitti, ja meitä yhdistävien tekijöiden määrä oli molemmistä todella hämmentävää. Déjà vu -kokemuksia.

Puhuimme myös kaikenlaisia lähitulevaisuudensuunnitelmia. Kuinka menemme lämpimien ilmojen koettaessa piknikille puistoon, käymme museoissa, kokkaan hänelle ruokaa jne. Niinhän minä olisin toiminut muutenkin, mieluummin ensin tutustun ihmisenä ja kaverina kuin yritän muokata rakastajasta puolisoa. Aika näyttää, miten tässä käy.

Hymy on hymy on hymy.

Kaksi yötä Jouluun on...

...laskin ihan itse. Toivottavasti saan nukuttua, sillä tänään heräsin poikkeuksellisen aikaisin. Näimme ohimennen, ja loittonevat katseemme olivat tulta.

Vaan mitä tekee treffeihin valmistautuva karkurinne? Syö lounaaksi paketin Ben & Jerry's Half Baked -jäätelöä katsoessaan koneelta Kristallikallo-Indyn (kyllä, näin sen jo teatterissa, mutta halusin jostain syystä palata elokuvaan sen jääkaappikohtauksen takia). Ja kärsii tietekin vatsa- ja ilmavaivoista koko päivän. Etoo.

Näppylöitä odotellessa. Eihän tämä teiniolo olisi täydellinen ilman.

Oikein

Tuntuu, että asiat menevät nyt jokseenkin oikein.

Lyöttäydyin Täydellisen ja hänen työkavereidensa kanssa illalliselle päivän urakkansa jälkeen. (Olen tutustunut jo melko moneen heistä, joten se oli ihan normaalia ja odotettua.) Pöytä oli pitkä, meitä oli reilu tusina, ja uhrauduin menemään ikkunanpuoleiseen päätyyn, josta ei takuulla pääsisi pois kesken kaiken. Täydellinen seurasi viereeni. Mainittakoon tässä, että hän tuoksui todella hyvältä, ensimmäinen kerta kun olen havainnut hänellä minkäänlaista hajustetta. Ja se oli juuri oikein, juuri sellaista mistä pidän, ei liian ylikorostavaa tai hyökkäävää, vaan raikasta, puhdasta. Hän taitaa todella olla Täydellinen.

Ruokailun lomassa osuimme välillä toisiimme, varsinkin kun hän välillä kurottui sanomaan jotain toisella puolellani olevalle Texasilaiselle, yhteiselle tutullemme. Texasilaisella oli synttärit. Täydellinen tuoksui muuten todella hyvältä. Sovimme uudestaan treffit luokseni perjantai-illaksi, joskin hänelle olisi sopinut jo aiemminkin. "I'm free now", hän sanoi ja hymyili. Kotiin palattuani sain myös huolestuneena odottamani 50ft:n tekstarin, jossa hän hieman happamasti mutta kaverillisesti toivotti pitämään hauskaa sitten. Olen siis kaikilta puolin vapaa minäkin.

Täytyykin jo suunnitella perjantaita. Kutkuttavaa. Pullo hyvää valkkaria olisi kiva. En vaan ole nähnyt hänen vielä kertaakaan juovan alkoholia. Ja apua, mitä ruokaa laitan. En tiedä hänen ruokavaliostaankaan vielä tarpeeksi. Pitää varmaan vaan kysyä.

Kun joukko hajaantui ja kiiruhti metroon, jättäydyimme jälkeen. Hän kävelisi kotiin, minä menisin eri suuntaan kuin muut. Juttelimme, eikä siitä meinannut tulla loppua, vaikka olimme molemmat alipukeutuneita viilenevään iltaan. Erotessamme ojentauduin halaamaan, minkä hän ilmeisesti tulkitsi ensin jonkinlaiseksi suuteluyritykseksi, koska kääntyi jotenkin erikoisesti kasvoillaan minua kohti. Pelottavaa, todella pelottavaa.

En malta odottaa hänen ihanaa tuoksuaan ja mahdollisia jatkotoimenpiteitä futonillani. Tämä tapahtuu nyt ja se tuntuu helvetin oikealta.

Iltaa odotellessa

Todella kivaa edes vain nähdä hänet tänään. Sain illalla lopulta vastauksen viestiinikin. Sanoi olleensa nauttimassa keväisestä ilmasta ja yrittävänsä rauhoittua huomista varten. Hyvänyöntoivotus oli ranskaksi, kun mainitsin jossain yhteydessä sitäkin kieltä osaavani. Oli vakuuttunut paikallisen keilen taidoistanikin. Kaipa se on tärkeää, että minussa on jotain älyllisestikin arvostettavia piirteitä. Jätän kuitenkin latinasitaatit myöhemmäksi.

Sain muuten vihdoin lähetettyä 50ft:lle tekstarin, jossa kerroin tilanteen. Ei vastausta. Ei myöskään selvinneet ne eilisiltaiset mysteerisoitot. Sen sijaan Makuukaveri soitti aamulla ja ehdotteli tapaamista. Unenpöpperössä sain asiat järjestymään sillä tavalla, että nyt Makuukaverikin tulee seuraamaan Täydellisen esiintymistä. Kaikki munat vaan samaan koriin, niin paljon kuin mahdollista!

Nyt täytyy varoa kommentoimasta oikeiden kavereiden blogeja näillä tunnuksilla. Siitähän se vasta soppa syntyisikin.

Do the right thing

Olen tullut siihen tulokseen, että tässä tilanteessa viisainta on kertoa 50ft:lle, että olen tavannut jonkun, ja että on siksi parasta ettei hän tulisikaan käymään. Tiedän, heitän moraalisista syistä tyrkyllä olevaa seksiä hukkaan. Tällaisissa tilanteissa Murphyn lain mukaan kuuluisin menettää Täydellisenkin. Vai onko tämä kenties joku antiikin draama?

No, laitoin joka tapauksessa Euridic... Täydelliselle vielä tekstiviestin: "Huomenna iso päivä, ensimmäinen presentaatio, jännittääkö?". En saanut vastausta, mutta jotain outoa tapahtui noin 15 minuutin päästä viestin lähettämisestä.

Puhelimeni soi ehkä sekunnin. "Tuntem. nro". Minuutin päästä soi uudelleen. Tällä kertaa ruudulla lukee pelkkä "Puhelu". En uskalla vastata, varsinkaan kun ulkomailla ollessani ei ole tullut noihin tuntemattomiin numeroihin vastailtua. Siellä kun on niin usein puhelinlaskujani kasvattavia puhelinmyyjiä tai gallupientekijöitä. Mietin, mitä kellokin mahtaa Suomessa olla. Soi aikansa. Vastaamattomiin puheluihin tallentuu "(ei numeroa)".

Ei viestiä Täydelliseltä. Mielessäni pyörii jos jonkinlaisia salaliittoteorioita.

Ei kai siitä haittaakaan voi olla...

...nukkua pitkään. Varsinkin jos STT:n uutista lyhyenkin univajeen aiheuttamista negatiivisista terveysvaikutuksista on uskominen. Mutta kun saa kutsun sunnuntaina klo 15 alkavaan tilaisuuteen maininnalla "jos heräät ajoissa", niin jotain vaikutuksia osa-aikakoomallanikin alkaa jo selvästi olla.

Ihme unitauti kyllä, tarttui New Yorkista. Menen yleensä nukkumaan ihan ihmisten aikaan (paitsi jos ajatukseni jäävät poikkeuksellisen tiukasti erään ihmisen ympärille, esimerkiksi viestiä odottaessani, enkä saa unta). Jostain syystä kuitenkin herään jossain lounaan ja lasten koulustapääsyn välimaastossa. Yhtenä syynä on Ikeasta hankkimani tummat verhot, jotka vievät kaiken kontaktin aurinkoon. Toisena syynä on erittäin liukuva työaika. Pitäisi kai tästä tänään jotain. Ehkä sitten vedin itseni niin piippuun New Yorkin tarjonnasta ja kotiin päästyäni Täydellisen tarjoamista kutkutuksista. Säälittävää.

Kerkesin kuitenkin eilen sinne tilaisuuteen, vieläpä kävellen. Tilaisuus oli taidenäyttelyn avajaiset ja tapahtumapaikka sijaitsi viereisessä kaupungissa (reilu tunti jalan), joten ei ihan turha suoritus. Paikalla oli suomalaisia, ja yhteen suomalaiseen kirjaimellisesti törmäsin jo lauantai-iltana ruokakaupassa. Ehkä tässä on vielä ihmisyyttä jäljellä.

Nuorallatanssia

Edellinen postaus päättyi vähän masentuneissa tunnelmissa. Epäusko iski ja luulin horjahtaneeni.

Tietänette tunteen, kun on lähettänyt astetta pidemmälle menevän viestin ihastukselleen. Viestin, jonka tarkoituksena on kutoa teitä uhkarohkeat kolme ristipistoa toisiinne, normaalin varovaisen, monitulkintaisen yhden sijaan. Lähettäessänne koette teon vielä jokseenkin järkeväksi, mutta kun vastauksen saaminen viipyy ja viipyy, huomaatte hakkavanne päätänne seinään yhä kovempaa ja kovempaa. Parasta tässä kaikessa on, ettei tyhmä määritelmällisesti koskaan opi vaan kärsii lisää.

No, kuten bubuinalle (jolle kiitos yhä uudelleen uusiutuvasti lämmittävistä sanoista!) tuossa edellisessä kommenttilootassa vihjasinkin, ehti tässä välillä tulla jo hunajaakin takaisin. Se oli vielä silloin, kun olin järkevä. Kun sanoin ymmärtäväni pakkien syyn (kiireen), ja tarjosin tarvittaessa apuani ja jopa kupillista teetä, hän vastasi seuraavasti: "how good to read this from you!!! Thank you!". Vastasin tähän (pitääkö aina vastata, vaikka viestissä ei ole kysymyksen kysymystä?), että kova työnne varmasti palkitaan menestyksellä, ja että hommaan muuten ammatillisesta mielenkiinnosta itseni sinne presentaatioon. "So don't freak out if you see me in the audience", ja hymiö loppuun (pitääkö niitäkin aina viljellä?). Kyllä sitä nyt hölmö koettaa onneaan.

Hän vitsaili onneksi takaisin, että pakkohan sitä on vähän friikahtaa, että saa tietyn asian tuotua täydellä teholla ihmisten mieleen. Molemminpuoliset hyvänyöntoivotukset ja naurut. Tähän asti kaikki hyvin.

Sitten saan häneltä tekstiviestin. (Miten mukava ylennys takaisin tekstiviestikeskusteluun, ajattelee säälittävä.) Hän sanoo kotiin saavuttuaan saaneensa kauniin kuu-tervehdyksen kaukaa. Vastaan, etten näe ikkunastani kuuta. Parin minuutin päästä tajuan erheeni. Sehän on se kortti, jonka lähetin viime viikon torstaina sieltä Nykistä: täysikuu, Manhattan ja Vapaudenpatsas! Tyhmätyhmätyhmätyhmä. Lähetän melko lyhyen viestin, joka ei suoranaisesti kätke idioottimaisuuttani, ja jossa ihmettelen toimituksen hitautta. Unohdan toivottaa hyvää yötä enkä saa enää tekstiviestejä. Tehokkaasti mitätöity tuonkin teon romanttisuus. Mikään ei ole niin tehokas vastalääke kuin suorasanainen vähä-älyisyys.

Eilen herättyäni sain sitten sähköpostia (ahaa, täällä ollaan taas), että mikäli minulla olisi aikaa paikallisen kielen oppitunnille, niin häntä ja paria työkaveriaan oli haastateltu radioon. Vastasin, että pitääpä kuunnella ja tunnustan juuri heränneeni, vaikka ollaan jo pitkällä iltapäivässä. Oli vissiin aika nukkua New Yorkin karkumatkan univelat pois. En saa vastausta ja yritän pinnistellä olematta kommentoimatta ohjelmaa.

Radio-ohjelma oli pitkä, parituntinen. Täydellistä ja hänen tiimiään koskenut osuus kesti ehkä viitisen minuuttia, ja se oli aika lopussa. Sain siis melko tuhdin oppitunnin, mutta huomasin kyllä ymmärtäväni kieltä jo varsin hyvin. (Ajattelin myös eläväni täällä melkoisessa kuplassa. Pitäisi vuorovaikuttaa enemmän ja blogata vähemmän.) Kun Täydellinen tuli ääneen, unohdin pitkäksi aikaa kuunnella merkityksiä. Kuuntelin vain hänen äänensä täydellisyyttä, sen ihastuttavaa yhdistelmää hellyyttä ja järkevyyttä. Hän puhui nuotilla, joka toi hänet välittömästi eteeni, ja lopussa hymyynkin, kun hän kuvaili saamansa tehtävän mahdottomuutta naurahtaen. Hymyilevä hammasrivi ja tietty päänkallistus. Yritin etsiä netistä podcastia kuullakseni pätkän uudelleen, mutta tuloksetta.

Parin tunnin päästä tulen parveketupakalla siihen tulokseen, että hän varmaan piristyisi, jos vähän flirttailisin (tyhmä!). Kun painavat siellä varmaan nytkin töitä (ihmisparka on stressaantunut, älä painosta sitä lisää!). Ja pakkohan sitä on jotain palautetta antaa tuosta radio-ohjelmasta (no se on kyllä kohteliasta). Sanon hänellä olevan kiva, hellä radioääni. Hymiö. (...!) Sitten ammatillista, ihailevaa ihmetystä selvitettyjen haasteiden edessä, ja keskellä lausetta I change the language to local. Ihan vain osoittaakseni kielitaitoni.

Tyhmätyhmätyhmätyhmä. Nimim. vastausta odotellessa.

Cuiusvis hominis est errare, nullius nisi insipientis in errore perseverare.